Mä oon aina ollut erittäin koti-ihminen. Toisin sanoen viihdyn himassa ehkäpä välillä liiankin hyvin - ajoittain jopa oman sosiaalisen elämän kustannuksella. Nyt kuitenkin olen astunut kohti tilannetta, jossa mä olen pian muuttamassa, eli toisin sanoen mun koti vaihtaa muotoaan. Odotusten mukaisesti mut on tämän tähden vallannut pieni sentimentaalinen suru sekä nostalginen haikeus mun pian ”entistä” asuntoa kohtaan.

Seikkailu on aina kutsunut mua jostain syvältä mun sielusta. Uutuuden jännitys, kokemusten riemu, muistojen rikkaus ja tunne siitä, että on todistanut jotain sekä itselleen että muille – kaikki näistä syitä sille, miksi mun jalat kulkevat niin väistämättä kohti tuntematonta.

Tämä on lupaus sinulle, joka olet epätoivon kylmästä kosketuksesta kangistunut, sinulle, jolta toivo on väkivaltaisesti anastettu, sinulle, joka on huutanut, itkenyt, anellut ja kaivannut merkkejä jostain, joka viimeinkin näyttäisi, että tämä elämä kykenee myös antamaan takaisin.

Vielä muutama vuosi sitten mä olin ahdistukseen ja tulevaisuuden pelkoon helposti kallistuva luonne. Usein mun aamut alkoivat sillä karmaisevalla tunteella, että jokin on aivan varmasti menossa pieleen jollakin kammottavalla hampaita kalisuttavalla tavalla. Sen lisäksi on ollut ulkonäköhuolia, menestyspaineita, itsetunto-ongelmia, omanarvon puutteita, kehonkuvanvääristymisiä ja yksinkertaisesti tulevaisuuden näennäisestä toivottomuudesta syntyvää surua.

On monia asioita, joita mä arvostan tässä elämässä. Osa niistä on niitä tuiki tavallisia – kahvipakettialennus, herkullinen Spagetti Bolognese, syntymäpäivän kermakakku ja jouluinen tähtitorttu.

Mun korviin on kantautunut huhuja, että ihmiset samaistuvat tosiinsa useimmiten pelkästään kivun, negatiivisten tunteiden taikka jaetun yhteiskuntaan kohdistuvan pettymyksen kautta. Itseasiassa nyt kun mietin tarkemmin, niin näiden huhujen lähde taitaa olla oma suuni, sillä pitkään koin asian olevan juurikin näin ja ei mitenkään muuten. Totta kai mä uskoin, uskon ja tulen aina uskomaan positiivisuuden ja optimistisuuden ylivoimaan tässä maailmankaikkeuden eettisen sekä moralistisen katutappelun lopullisessa pisteenlaskussa, mutta ehkäpä mä oon ajatellut hyvien tekojen olevan jollakin tavalla niin subjektiivista, että todellista yleistämistä kanssakulkijalta toiselle on lähes mahdoton tehdä. Mieleni on kuitenkin muuttunut. Olen näet päätynyt siihen lopputulokseen, että kultainen sääntö nostaa päänsä useammin kuin uskoisikaan eri ihmisten erilaisilla poluilla – se saattaa vain näyttäytyä sellaisessa muodossa, jota ei aluksi osaa yhdistää muihin samankaltaisiin lempeydenosoituksiin. Sekä itseään kohtaan että muita. Ja jokainen meistä on syyllinen näihin valoa luoviin karman liikahduksiin. Ja jokainen meistä on tämän tähden kaunis. Ja seuraavaksi mä kerron siis, mikä tekee juuri sinusta kauniin.

Koska olen ikuisen positiivisuuden sekä optimistisuuden alttarilla kastettu kesänlapsi, niin totta kai tämä vuosi tulee olemaan se paras koskaan. Siitä ei ole epäilyksen hiventäkään. Olen kuitenkin erilaisille listoille ja järjestelylle lievästi addiktoitunut persoonakokonaisuus, joten myös 2024 – tämä vuosi siis tuo kaikista parhain – sisältää tiettyjä aihealueita, joihin haluan keskittyä ehkä hitusen enemmän. Toisin sanoen luon itselleni selkeyttäviä tavoitteita tai suuntaviivoja, joita pitkin astun ja välillä väistämättä kompastelen, kun kuukaudet lipuvat ohitse ikuisessa jatkumossaan.

Näin jälkeenpäin katsottuna 2023 on kyllä ollut yksi mun elämän tapahtumarikkaimmista vuosista sisäisen kehityksen näkökulmasta. Luonnollisesti mukaan on mahtunut niin suurta murhetta kuin myös purppuraan taivaaseen yltäviä onnenhetkiä sekä euforian kouristuksia. Hyvää ja pahaa. Kaunista ja rumaa. Voittoja ja häviöitä. Rukouksia ja kirouksia.

Oletko koskaan päättänyt tehdä jotain, jonka tiedät muuttavan koko elämäsi? Ottaa kannettavaksi vastuun, joka ajaa sinut auttamattomasti ojasta allikkoon, mutta joka pitää silti tehdä? Astua siihen suuntaan, jonka tiedät olevan pitkä ja terävillä kivillä raamitettu, mutta joka pitää silti kulkea? Sanoa ne sanat, joiden tiedät satuttavan, mutta joiden sanomatta jättäminen sattuisi pidemmän päälle sitäkin enemmän?

Kuulin tässä taannoin eräässä podcastisssa, että kaksikymppisten loppupuoli/kolmikymppisten alkupuoli on se aika elämässä, jolloin pitäisi olla selvät sävelet omasta paikastaan tässä kosmisessa koomisuudessa. Pitäisi olla jokin tietty ura, jossa on kohonnut jo muutaman vuoden ajan, pitäisi olla vähintään yksi iso unelma, jonka on jo saavuttanut, ja luonnollisesti pitäisi olla jo sellainen tasapainoinen seurustelukumppani, jonka kanssa jaetaan yhdessä asunto ja pohditaan tulevaisuutta ihan silleen ”aikuismaisesti”.

Kun kesä kuolee ja syksy lähestyy, mä tuppaan aina pohtimaan niitä seikkoja, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Ehkä tässä on kyse tietyllä tavalla syksyn symbolisesta merkityksestä – luonnon kuihtumisesta, jota tietenkin vaaditaan uuden kauneuden syntyyn, mutta joka opettaa myös todella arvostamaan sitä hetki sitten vielä elänyttä energiaa, kun se nyt alkaa väistymään kohti ollutta ja mennyttä.

Tänä päivänä tulee kuluneeksi mulla 29 kierrosta auringon ympäri. On siis varsin luonnollista (ainakin mun omassa pilvilinnassani), että oon pohtinut paljon omaa menneisyyttäni – siihen sisältyneitä kommelluksia, haasteita, onnen kyyneleitä sekä uskomattomia saippuakuplahetkiä. Mutta ennen kaikkea oon miettinyt kaikkea sitä, mitä tämä elämä ja sen myrskyisät tuulet ovat mulle opettaneet. Välillä oikein kivuliaan kantapään kautta ja välillä’ hellästi vain pienen dopamiinikrapulan kera.