Oikeesti aikuinen

Nyt kun tässä ovat muutamat kuukaudet vilahtaneet ohi siitä kohtalokkaasta aamusta, jolloin mä heräsin ensimmäisen kerran 30-vuotta täyttäneenä, niin voin kyllä rehellisesti sanoa, että joku kyllä onnistui kusettamaan mua. Ja pahasti.

Luultavasti syypää oli minä itse…

Ah, mä muistan niin selkeästi, kuinka valmiiksi koin itseni astumaan viimein näihin kolmikymppisen ihka oikean aikuisen saappaisiin. Uuden elämän piti alkaa! Piti muuttaa huonot tavat hyviksi, löytää vakautta ja mammonaa, vähentää päätöntä haahuilua ja saapua vihdoin sille polulle, jonka päässä odotti kaikin puolin hohdokkaampi ja menestykkäämpi arkinen olemassaolo vailla päivittäistä iki-ihanaa eksistentiaalista epätoivoa omista tekemättömistä teoista.

Sellaista tän piti olla. Näin kolmikymppisenä ahkerana veronmaksajana.

Noh, toisinhan siinä kävi…
Sillä kaikesta yrityksestä, ponnistelusta, tavoittelusta, ryminästä ja räminästä huolimatta tuo uusi uljas arkinen unelmarealiteetti tuntuu täysin yhtä kaukaiselta kuin silloin kun menin nukkumaan 29-kesäisenä sinä kohtalokkaana yönä! En herännyt uuteen aikakauteen, vaan se olikin…

…Täysin samanlainen päivä kuin kaikki muutkin sitä edeltäneet päivät.
Ainoa muutos oli tullut siinä, että krapulat muuttuivat kolmekymmentä kertaa pahemmiksi…

Hohdokkuus, muutos, sinertävä taivas, kultainen kaupunki ja kultahiekkainen aurinkoranta.
Eivät ne saapuneekaan fanfaarien ja hurraahuutojen saattelemana suoraan parvekkeen avonaisesta oviaukosta. Ei, ei, ne pysyivät vain kuvina ja kaunokirjotuksina. Siellä seinällä ruutupaperille taltioituna.

Mainittakoon nyt kuitenkin tässä kohtaa, että ei tämä ole sinänsä mikään lamaannuttava odotusten vastainen täyskäännös. Enemmänkin tutkiskelen koko asiaa ironian ja huvittuneisuuden siivin. Hassua ajatella, kuinka isoksi sitä näköjään lopulta koki ”kolmikymppistymisen”, vaikka todellisuus ei tosiaankaan vastannut sitä, millaiseksi olin asian mielessäni maalannut.

Ja en voi myöskään sanoa, etteikö tässä olisi nyt kuitenkin jonkinlaista ”kasvua” tapahtunut. Biletys ja rokkenrollailu on ihme ja kumma vähentynyt hyvinkin paljon, samaten myös voi-voi-voivottelu. Näiden tilalle on asettunut aina vain jykevämpään asemaan kuntoilu ja meditaatio. Sosiaalistakin elämää olen koittanut ylläpitää paremmin, vaikka se nyt tuntuu aina olevan hieman haastavaa etenkin silloin kun ”hitto, mä jään vaan himaa syömään irtokarkkeja”-aivomatomanipulaattori on turhankin päällekäyvä.

Näen myös tiettyjä muutoksia mun omissa periaatteissa sekä niitä samoja vallitsevia ajatuksia, jotka tuntuvat pysyvän vankkoina vuodesta toiseen ikääntymisestä huolimatta. Sen tähden ajattelinkin, että tässä olisi taas oiva tilaisuus listata hieman näitä arvoja, välähdyksiä, mun henkilökohtaisia totuuksia ja järjettömistä hetkistä syntyneitä järkeviä pohdintoja, joiden koen nyt määrittävän mun ”oikeesti aikuista”-elämää.

Pidemmittä plörinöittä siis:

1. Lempeys on ihmisen suurin supervoima.
   Tästä olenkin kirjoittanut aiemmin, mutta edelleen se on täysin yhtä tärkeä – etenkin kun tutkailee maailman menoa näin kyynistymistä vastaan taistelevan silmin. Empatia, sympatia, toisen kenkiin astuminen, kuuntelu, avunanto, rehellisyys; kaikki nämä koen osaksi lempeyttä. Synonyymi tälle voisi tietenkin olla kiltti tai kiltteys, mutta itse jotenkin yhä karsastan tuota termiä, sillä se tuntuu nykyään kantavan hieman lapsenomaisia, toisen tahtoon alistuvia tai ihmismiellyttäjän konnotaatioita. Todellinen lempeys on sitä, kun hyviä asioita tehdään odottamatta mitään takaisin. Ja juuri tätä maailma mun mielestä tarvitsee nyt enemmän kuin koskaan. Tekoja, jotka syntyvät puhtaasti omasta sydämestä ilman oletuksia vastapalveluksesta – karma kyllä hoitaa sen puolen. Joten mä pysyn lempeänä. Sellainen mä haluan olla nyt ”oikeesti aikuisena”.
2. Parisuhteeseen tulisi ryhtyä vasta sitten kun kykenee olemaan yksin ilman yksinäisyyttä.
   Nykyään aivan liian moni säntää uuteen suhteeseen vain ja ainoastaan sen tähden, että yksinolo tuntuu aivan liian pelottavalta ja ahdistavalta. Mielestäni tämä on ehkäpä suurin karhunpalvelus, jonka kukaan voi tehdä omalle sielulleen, sillä vaikka kuinka kliseistä se onkin sanoa, niin tämän elämän tärkein suhde on oman itsensä kanssa. Ja vasta silloin kun on täysin yksin - ilman vastuuta tai tilivelvollisuutta kellekään muulle – sitä voi rehellisesti tuntea itsensä. Omalla kohdallani olen nyt päässyt siihen pisteeseen, että olisihan se kiva ryhtyä jälleen jonkun kanssa hengailemaan, mutta samaan aikaan viihdyn täysin hyvin omillani, joten mä voin vallan mainiosti odottaa sitä oikeaa ja täydellistä. Koska ei tässä mitään hätää ole sinkkunakaan. Paitsi ehkä ryyppyillan jälkeen. Silloin välillä vituttaa. Mutta muuten ei ongelmaa! Joten mä pysyn mieluummin yksin ja onnellisena kuin yhdessä mutta vangittuna. Sellainen mä haluan olla nyt ”oikeasti aikuisena”.
3. Rohkeus yllä kaiken muun.
   Tämä on ja tulee olemaan se lähtökohta, joiden perusteella tulen tekemään mun päätökset. Toisin sanoen mä en halua antaa pelon estää mua suorittamasta niitä asioita, joiden tiedän olevan mulle tärkeitä. Ja samaan aikaan mä haluan uskaltaa astua mun oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Totta kai sitä ei voi aina onnistua, mutta tässä on nyt kyse päämäärästä, jota kohti mä taivallan. Jokainen askel kohti tuntematonta tulevaisuutta vaatii näet aina rohkeutta, ja mä en suostu pysähtymään tai luovuttamaan. Sillä sitähän se todellinen rohkeus on – ei pelonpuutetta, vaan kykyä toimia pelosta huolimatta. Joten mä pyrin yhä olemaa leijonanmieli. Sellainen mä haluan olla nyt ”oikeasti aikuisena”

Tässäpä olivat nyt muutamat päällimmäiset aatokset. Muitakin on ja ehkäpä niistä kirjoittelen joku toinen kerta.

Kohti siis aurinkoa ja kesää.
Sitä, jolloin voidaan olla taas lapsia.