Kuulin tässä taannoin eräässä podcastisssa, että kaksikymppisten loppupuoli/kolmikymppisten alkupuoli on se aika elämässä, jolloin pitäisi olla selvät sävelet omasta paikastaan tässä kosmisessa koomisuudessa. Pitäisi olla jokin tietty ura, jossa on kohonnut jo muutaman vuoden ajan, pitäisi olla vähintään yksi iso unelma, jonka on jo saavuttanut, ja luonnollisesti pitäisi olla jo sellainen tasapainoinen seurustelukumppani, jonka kanssa jaetaan yhdessä asunto ja pohditaan tulevaisuutta ihan silleen ”aikuismaisesti”.
Väistämättä tuon toteamuksen juurruttua mieleeni aloin tarkastelemaan omaa elämääni ja turhankin lyhyen pohdinnan jälkeen päädyin seuraavaan armottomaan, ylitsepursuavaan ja lievästä kaukana olevaan eksistentiaalista kauhua aiheuttavaan itseymmärrykseen:
Itsehän olen edelleen ihan helvetin kaukana siitä, missä kuulemma jo pitäisi olla.
Mä tykkään etsiä aina uusia kokemuksia ja sitä yhtä asiaa, joka tuntuu juuri oikealta, minkä tähden oon mun elämän aikana tehnyt hyvin paljon erilaisia duuneja. Rakastan myös opiskelua ja uuden oppimista yli kaiken, minkä tähden oon mun elämän aikana suorittanut sieltä sun täältä erilaisia tutkintoja. Nämä kaksi risuista ja pitkää polkua ovat yhdessä sitten synnyttäneet ansioluettelon, joka on kyllä pitkä, mutta sieltä puuttuu juurikin se yksi urasuunta, jossa on kohonnut jo muutaman vuoden ajan.
Jollakin tasolla se aiheuttaa mussa häpeää; etenkin kun nykymaailma perustuu niin paljon tällä hetkellä kaiken maallisen mammonan ”GO, GO, GO”-mentaliteettiin sekä hustle-kulttuuriin, jotka kaikessa burnouttiin johtavassa ihanuudessaan ovat luoneet suorituspaineita luultavasti jopa vastasyntyneiden itkutaitoja kohtaan. Koko komeuden korniudesta huolimatta sitä pientä pistosta omassa menestyssydämessään on vaikea paeta, etenkin kun vertaa itseään niihin ”muihin”, jotka ovat jo saavuttaneet niin paljon enemmän sillä mittapuulla, jota länsimäinen yhteiskunta vaalii tilikuukaudesta toiseen.
Jollakin tasolla se aiheuttaa mussa myös epätoivoa, että kaikesta yrityksestä huolimatta ne isoimmat unelmat ovat vielä saavuttamatta. En oo vielä saanut mun kirjaa julkaistua, en oo saanut vielä suomennettavaksi ensimmäistä fantasiaromaania eikä oo tullu vastaan sitä, jonka kanssa voisi kävellä auringonlaskuun mojitot toisessa kädessä ja kevyt matkalaukku toisessa. Kaikkien vastaan tulleiden ”ei kiitos”-sähköpostien jälkeen on helppo alkaa menettämään uskoa omaan kuumalla asfaltilla valettuun tiehensä. Varmaan voit samaistua? Sitä yrittää, yrittää ja yrittää, mutta juuri kun on nappaamassa se sateenkaaren pään, niin se osoittautuukin vain seuraavan sateenkaaren aluksi ja etsintä alkaa jälleen lähtöviivalta, mutta omat kengät ovat joka kerta hieman enemmän kuluneet.
Mitä siis voi tehdä kaiken tämän häpeällisen epätoivon ja täyttämättömien odotusten edessä?
Sitä voi tuudittautua siihen, että jollakin tasolla kaikki tämä hitaus ja esteitä täynnä oleva ylämäki aiheuttaa mussa (ja toivottavasti myös sussa) polttavaa taistelutahtoa.
Vitun siitä, mitä muut ovat jo nähneet, tehneet ja kokeneet. Kaikella ja kaikilla on oma aikansa ja paikkansa. Sitä ei löydä muiden viisareista, vaan omasta kellotaulustaan.
Vitut siitä, mitä odotetaan ja suositaan. Tänne ei tultu tekemään samoin kuin kaikki muut, vaan seuraamaan omaa kompassiaan, joka saattaa näyttää ihan muualle kuin totuttuun lopputulokseen.
Vaikka muu maailma olisi kielteinen, älä pysähdy. Me tarvitsemme ikuisesti kohti etelää matkaavia.
Vaikka muu maailma sulkisi silmänsä, älä käännä katsettasi. Me tarvitsemme silmiä, jotka ovat hämärään tottuneet.
Vaikka muu maailma nauraisi ja arvostelisi, pysy lujana. Me tarvitsemme selkärankoja, jotka ovat vuosien vastoinkäymisten jälkeen yhä edelleen suoria ja taipumattomia.
Vaikka muu maailma ei uskoisi, seuraa aina tähteäsi. Me tarvitsemme unelmoijia, sankareita, jotka eivät luovuttaneet edes luovutuksen edessä.
Vaikka muu maailma unohtaisi, niin muista aina oma itsenäisyytesi. Me tarvitsemme ikuisesti vapaita sumutorven toitottajia, jotka kohtaavat tuntemattoman ilomielin ja sielu nauraen.
Jos tähän pystytään, niin varmasti saamme kaiken, mitä haluamme.
Oman pannukakkumme, johon voi hyvillä mielin laittaa enemmän vaniljasokeria kuin yleensä on tapana.
Joten kohti aurinkoa, vaikka sitä ei aina näkisikään. Sillä auringonnousu koittaa aina.
Siihen vain menee oma valmistusaikansa.
Create Your Own Website With Webador