Wanderlust

Seikkailu on aina kutsunut mua jostain syvältä mun sielusta. Uutuuden jännitys, kokemusten riemu, muistojen rikkaus ja tunne siitä, että on todistanut jotain sekä itselleen että muille – kaikki näistä syitä sille, miksi mun jalat kulkevat niin väistämättä kohti tuntematonta.

Ei siis ole mikään ihme, että mä rakastan matkustamista. Kaikkia sen muotoja. Junalla, kävellen, lentokoneella, pyörällä, juosten, laahustaen tai auton penkillä hikoillen. Kunhan mulla on suunta, jota kohti kulkea ja siellä odottava tuore tarina mieleen painettavana, niin mä oon aina valmis uhmaamaan mun omia epävarmuuksia yksi kulunut kenkäpari kerrallaan.

Tässä junassa istuessani matkalla kohti Portugalia mä kuitenkin olen pohtinut varsin ironisesti, että etenkin tällainen reppureissaaminen muistuttaa kuitenkin hyvinkin paljon tatuoinnin ottamista. Se kestää kauan, välillä sattuu, pahoina hetkinä sen haluaisi vain lopettaa ja se maksaa paljon, mutta kun se on saatu päätökseen, niin lähestulkoon heti haluaa jo seuraavaa. Tavallaan se on siis juurikin tällaisen soolomatkailun haaste, joka mua tässä eniten kiehtoo. Haluan näyttää itselleni, että pystyn tähän – hypätä kohti jotain ennennäkemätöntä, astua oman mukavuusalueen piikkilangan vihreämmälle puolelle ja matkata omin ehdoin täysin vapaana muun maailman mielipiteistä.

Sitä mä rakastan. Ja sitä mä ehkä myös tarvitsen.

Ehkäpä ne kauneimmat hetket ovat sellaisia odottamattomia väristyksiä; mä kävelen uuden kaupungin vanhalla kadulla ja täysin varoittamatta mut valtaa täysi varmuus siitä, että mä toteutan mun tarkoitusta – mun sielun syvintä tehtävää – ja mun sydämen ytimestä nousee esiin vahva tuntemus siitä, että tätä polkua seuraamalla kaikki tulee olemaan ja päättymään hyvin tässä elämässä.

Siinä tunteessa, siinä hetkessä, kävellen jossain unelmien takaisten kivisiltojen reunoilla, on jotain pyhää. Jotain taianomaista. Jotain ikuisesti kaunista. Ja jotain mulle tärkeämpää kuin mikään muu.

Tätä tunnetta mä tulenkin varmasti etsimään ja metsästämään läpi mun loppuelämäni. Sitä horisontissa odottavaa aurinkoa. Ikuisesti matkaten kohti seuraavaa sykettä, mun sydämen ja sielun…

Mutta tämän totuuden edessä mut valtaa ehkä myös pieni pelko siitä, että tulenko mä aina olemaan tällainen yksinmatkustaja? Löytyykö mulle vielä se matkakumppani, jonka rinnan on täyttänyt samanlainen palo kaukaisuutta kohtaan? Kuka tietää, mutta ainakin mä haluan uskoa siihen, että joskus vielä mä osun matkalippuni kanssa siihen samaan junavaunuun tuon kaksoiskappaleen kanssa. Sillä vaikka mä rakastan omillani kulkemista ja itsenäisesti oman vapauteni kuuluttamista, niin siitä huolimatta on myös sellaisia pitkiä mukulakiviteitä, joiden poikki olisi mukava kulkea toisen olkapäähän nojaten tai niitä jyrkkiä portaita, joita pitkin olisi miellyttävää kulkea jonkun kanssa kädestä pitäen.

Toisin sanoen mä liidän aina ja ikuisesti kohti aurinkoa, niitä mun unelmia taivaanrantaan vesiväreillä piirrettyjä, ja joskus vielä ehkä jonkun kanssa, jolla on samanlainen näkemys sinisen taivaan värimaailmasta ja kuinka sen parhaiten vangita niihin hetkiin hiljaisen havinan.

Siinä hetkessä, siinä rytmissä, yhdessä maailmaa ja elämää ihaillen, seuraavaa seikkailua jo nyt kaivaten.