Koti ja kodittomuus

Mä oon aina ollut erittäin koti-ihminen. Toisin sanoen viihdyn himassa ehkäpä välillä liiankin hyvin - ajoittain jopa oman sosiaalisen elämän kustannuksella. Nyt kuitenkin olen astunut kohti tilannetta, jossa mä olen pian muuttamassa, eli toisin sanoen mun koti vaihtaa muotoaan. Odotusten mukaisesti mut on tämän tähden vallannut pieni sentimentaalinen suru sekä nostalginen haikeus mun pian ”entistä” asuntoa kohtaan.

Näiden mielenkiintoisten tunteiden vallitessa oon tässä pohtinut paljon, mitä koti ylipäänsä tarkoittaa mulle. Mitkä ovat ne piirteet, ilmapiirit, tunnelmat ja vaikutelmat, jotka synnyttävät mulle näkemyksen siitä paikasta, jossa mun sielun on hyvä olla? Vaihtoehtoisesti olen myös funtsinut sitä, mikä rikkoo ihmisen tunteen kodista ja kodikkuudesta.

Tässäpä siis pientä kontemplaatiota asutuista neliömetreistä ja liian kalliista vuokrista:

Ensinnäkin koti on aina ollut mulle enemmänkin tunne kuin jokin varsinainen fyysinen sijainti tässä todellisuudessa. Totta kai sen tunteen voi aina yhdistää tiettyihin mestoihin tai se voi nousta tiettyjen miljöiden havinasta, mutta lähtökohtaisesti koti on ja tulee aina olemaan – niinkin kliseistä kuin se on sanoa – jotain, joka nousee sydämestä ja syvältä omasta ytimestä.  

Mulle koti on siis jotain abstraktia; hehku, polte, lämmin syke ja jatkuva turvallisuus. Se voi olla joku tietty henkilö tai henkilöiden ryhmä, kuten perhe. Sellaisen ihmisen syli tai kosketus, joka saa unohtamaan ikkunoiden ulkopuolella vallitsevan synkän syysmyrskyn tai jäisen talvisen lumipyryn. Sellaisen kaveriporukan seura, jonka kanssa vietettiin nuoruuden parhaat vuodet katuja pitkin seikkaillen sekä maailman vääryyksiä korjaten yksi laispurkkiin kerätty tupakantumppi kerrallaan.

Koti voi olla mulle myös joku tietty muisto; kaunis ja kaukainen, mutta juurikin sellainen johon hukkuminen ja unohtuminen tuntuu välillä paremmalta kuin nykyhetken vaihtuvissa mielialaoissa tallustelu. Mulle nuo muistot saattavat olla kesäinen ilta eräässä pienessä puistossa Helsingin ytimessä kauan sitten aikana, jolloin huolet ja murheet olivat vielä niitä tulevaisuuden vanhempaan ikään kuuluvia. Ne muistot saattavat olla koskettavia sanoja; sekä mulle sanottuja että muille kohdistettuja. Muistoja vaelluksista vieraissa maissa, aamuauringon tuijotuksia korkeilla kallioilla, halauksia uudenvuoden rakettien alla, suudelmia kaduilla, joilla joskus oli niin taianomaista hiipiä, hetkiä kahviloissa katseiden kohdatessa, silmienräpäytyksiä viekkaita, elettyjä päiviä nuoruuden vapaudessa ja kapinaa uhkuvia vuosia nenäkkäitä. Muuttoja, huutoja, lauluja ja kesken jääneitä vesiväritauluja.

Näistä asioista mä löydän mun kodin.

Mutta milloin ja miksi kaikki tuo sitten särkyy, unohtuu, lakaistuu ja vääjäämättömästi haalenee?
 
Ehkäpä ensimmäinen syy tälle on yksinkertaisesti ikääntyminen. Samat asiat eivät enää tunnu samoilta, samat sanat eivät enää kosketa samalla tavalla ja samat illat eivät enää saa aikaan samanlaista sykettä sydämessä.   

Toinen syy on elämä ja sen kauhistuttavan kaunis armottomuus. Kuolemat, erkaantumiset, rikotut sillat ja polut, jotka eivät enää kuulu itselleen, vaikka kuinka haluaisi. Se on aina yhtä turvatonta, se on aina yhtä traagista, mutta se aina myös täysin väistämätöntä ja sen tähden myös sanattoman kallisarvoista.

Kolmas ja viimeinen syy on vain ja ainoastaan oma halu sekä tahto olla itse se muutos. Välillä vain pitää pystyä sanomaan hyvästit: menneelle, menneisyydelle, kuluneille vuosille, vanhoille ystäville, totutuille tavoille ja teoille, joita ei enää halua toistaa kaikesta rakkaudesta huolimatta. Tämä on ehkä se kaikista vaikein syy; omasta kodista muuttaminen vapaaehtoisesti. Jättää jälkeensä kaikki totuttu ja ihastuttava; suunnata kohti uutta ja tuntematonta tietämättä, mistä ja kenestä seuraava koti löytyy. Mutta uskon sen löytyvän. Tuolta jostain kaukaisuudesta. Sieltä missä uudet muistot odottavat, uudet hymyt välähtävät ja ehkäpä kaksi eksynyttä sydäntä viimein löytää toisensa.

Jostain tuolta tulevaisuudesta huomisesta ja unelmista.

Kohti siis aurinkoa.
Ja rauhallista takkatulta sekä vihreitä nurmia nuoruuden puistojen.