365 syytä olla onnellinen

Näin jälkeenpäin katsottuna 2023 on kyllä ollut yksi mun elämän tapahtumarikkaimmista vuosista sisäisen kehityksen näkökulmasta. Luonnollisesti mukaan on mahtunut niin suurta murhetta kuin myös purppuraan taivaaseen yltäviä onnenhetkiä sekä euforian kouristuksia. Hyvää ja pahaa. Kaunista ja rumaa. Voittoja ja häviöitä. Rukouksia ja kirouksia.

Kokonaisuutena tämä vuosi on muistuttanut äärimmäisen turvatonta vuoristorataa; sellaista, jossa ajetaan hiukset hulmuten ilman turvakaiteita, huudetaan hurmoksesta ja kiljutaan vatsaa vääntävästä kärsimyksestä samanaikaisesti ja luotetaan siihen, että kyllä tämäkin jyskytys ja alituinen kolina päättyy aikanaan joko rauhalliseen jarrutukseen tai vähintään siihen kuuluisaan äkkinäiseen pysähdysnaksautukseen.

Tällaisen hurmaavan ja murhaavan sinfonian jälkeen voi vain hengittää; hengittää ja miettiä eilisiä.
Ja sitä, mitä on jäänyt käteen? Mitä on muuttunut? Mitä on syntynyt? Mitä on kuollut? Ja mitä on uhrannut?

Seuraavana kolme tärkeintä:

1. Mitä äänensä menettänyt haluaa eniten?

Yleistä draamankaarta noudattaen myös tämä vuosi on tuonut ja suonut mun korviin toinen toistaan surullisempia tarinoita.
Ihmisten kertomuksia toteutuneista peloista; sellaisista, joiden jälkeen pieninkin liekki sammuu mustan savun nielaisemana.
Ihmisten tunnustuksia tahallisista hirvittävistä teoista; sellaisista, joiden jälkeen hiljaiset huoneet tuntuvat paljon kutsuvimmilta kuin muiden äänillä täytetyt kaikuvat tilat.
Ihmisten pyyntöjä paremmista ajoista; sellaisista, joiden edessä sitä ehkä kykenee jälleen uskomaan elämään ja tai edes elämän jatkamiseen.

Nämä äänet ovat olleet heitä, joihin on sattunut. Heitä, joilta on viety, ryöstetty ja anastettu. Heitä, joiden menneisyys on ihmiskunnan varjojen täyttämä ja heitä, joiden pieni ja heikko kuiskaus ei enää kanna muiden korviin, koska huuto, itku ja raivo ovat jo nuo ennen niin onnelliset äänihuulet onnettomuudella musertaneet.

Silti juuri tällaisten surullisten tarinoiden lomassa sain eräältä sielulta vastauksen yllä olevaan kysymykseen.
Ei kovia kokenut ihminen välttämättä halua, että häntä kuunnellaan. Ei, kyseessä on jotain syvempää.
Kun on musertunut, potkittu, pilattu, hakattu, väsynyt, masentunut ja luovuttanut sitä haluaa – kuuntelemisen ja neuvojen sijaan – tulla kuulluksi. Viimein ja vihdoin. Päästää suustaan ja sydämestään kaikki se piikikäs epätoivo, joka on jo niin pitkään raivoisasti raapinut sisäisen maailman heikkoja kulmakiviä.

Kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen. Niiden välinen ero ja tuon eron tuoma voima on mulle nyt selkeämpi kuin koskaan. Joten kiitos sinulle, joka tän mulle opetit. Olet yksi syy olla 365 päivää onnellinen.   

2. Mitä tapahtuu silloin kun ei tapahdu mitään?

Mullistus, valtava hyökyaalto, maanjäristys, unelmia kohti osoittava tähdenlento, hengityksen salpaava kangastus, saasteeton yö ja enneunen ennennäkemätön esitys. Suuria hetkiä, jotka muuttavat elämän kulun. Niinhän sen pitäisi olla, eikö niin? Silloin kun me halutaan muuttaa ja muuttua. Risteyksiä, joiden yli pitää juosta, suojateitä ilman liikennevaloja, kullattuja ovia, joiden takana suunnaton kuoro odottaa iloista sävelmää laulaen. Näin mä sen aina luulin olevan. Sen päätöksen, joka saa meidät haluamaan muuttamista ja muutosta. Todellisuus olikin täysin päinvastoin.

Sillä suurin muutos ei koskaan tapahdu parrasvalojen alla estradilla, jossa muut hurraavat sinulle ja sinun teoillesi. Kaukana siitä. Tuo todellinen näyttämö onkin se hiljainen koti-ilta, kieltäytyminen kutsusta, omien rajojen mukaan eläminen, pitkien öiden uhraaminen sekä oman terveyden edistäminen. Todellinen muutos vaatii tylsyyttä, hitaita iltoja ja uneliaita päiviä, jolloin sitä joutuu keskustelemaan oman itsensä kanssa enemmän kuin muiden. Pohdintoja seiniä tuijottaen, ajatuksia liikkumattomia kellotauluja tiiraillen ja välähdyksiä valmispizzoja omassa uunissaan lämmittäen märkien baari-iltojen sijaan.

Sitä haluaa aina kuulla kohtalon kutsun mahdollisimman mahtipontevalla tavalla; sellaisella, josta ei jää pienintäkään epäilystä siitä suunnasta, mihin pitäisi kulkea seuraavaksi. Valitettavasti tuo kutsu onkin aina hento ja lähes väritön sipaus poskessa, jonka saattaa sivuuttaa pienimmänkin vaeltavan vanhan käyttäytymismallin tähden. Se vaatii tarkkuutta, se vaatii halua, se vaatii kestävyyttä ja ennen kaikkea se vaatii kärsivällisyyttä. Koska todellinen muutos ei kilju - se hymyilee vaivihkaa. Näkökentän rajamailla. Ja vain ja ainoastaan silloin kun ei tapahdu mitään, voi sen nähdä ja ottaa mukaansa.

Hitaus ja hitauden rakastaminen. Sen vaikeus, mutta etenkin tuon vaikeuden voittaminen. Kiitos siis sinulle arkiselle päivälle, joka mulle opetit tän. Olet yksi syy olla 365 päivää onnellinen.   

3. Jos olenkin paha, voinko olla enää hyvä?

Ihmissielun suurin ristiriita löytyy varmasti siitä, että samat kädet pystyvät samanaikaisesti suurimpaan rakkauteen ja järkyttävimpään pahuuteen. Kaikkinaisuuden kaikkeus on nimittäin kaiketi maalattu sillä haalistuneimmalla harmaalla. Mustaa ja valkoista ei välttämättä ole siis edes olemassa. On vain sekoituksia; pääväristä syntyviä vivahteita, jotka edustavat sen hetkisen päätöksen moraalista värikkyyttä. Ja valkein valkoinen päätyy aina lopulta tahrimaan itsensä. Ja tummin musta ei loputtomiin voi olla ilman valaisevaa valoa. Ikuista tasapainoa ja jatkuvaa värikoodia ilman selkeää kuvataiteenopettajaa, joka sitä ohjaisi. On vain omat tuherruksensa ja luotto siihen, että tulevaisuudessa tehdään hieman nätimpi piirustus. Tai sitten ei. Sekin on varteenotettava valinta. Sellainen, jonka moni tekee täysin vapaasta tahdostaan.

Pitkään mä oon taistellut mun omia varjoja vastaan; niitä impulsseja ja ajatuksia, joita mä häpeän ja vieroksun. Mutta mitä enemmän mä oon taistellut niitä vastaan, niin sen raskaammin ne ovat vaatineet päästä valoon; näkyville ja vereslihalle. Ja se oli juuri tuo taistelu, mikä oli suurin ongelma. Sillä se oli asioiden kieltoa, se oli oman itsensä välttelyä.

Loppujen lopuksi sitä vain joutui hyväksymään, että nuo kasvottomat kasvot olivat sittenkin mun huulilla ja silmillä kirjailtuja. Joutui tunnustamaan sen, että pimeydessä odottikin vain ja ainoastaan se, jonka oli aina tiennyt siellä odottavan. Mutta juuri tuossa antautumisen hetkessä kaikki selkeni. Meissä kaikissa asuu kyky pahaan ja ikävään, meissä kaikissa asuu ne piirteet, joita yritämme kahlita. Se on se lopullinen ja ehdoton totuus.

Mutta…

Se ei ole koko totuus.

Koska vaikka sitä tietää kykenevänsä pahaan, niin sitä ei tarvitse tehdä. Vaikka sitä tietää voivansa tehdä väärin, voi valita tehdä toisin. Vaikka koko maailma vaatisi sinua uhriutumaan, niin sitä voi valita olla selviytyjä. Muistetaan siis, että kaikesta pahasta huolimatta meissä jokaisessa on myös suunnaton määrä sitä hyvää. Ei anneta kyynisyyden haudata noita hellempiä piirteitä. Valkoinen ja musta. Tumma ja vaalea. Helvetti ja taivas. Ne yhdessä ovat se täydellinen kuvaus omasta peilikuvastamme. Ja sitä pitää uskaltaa katsoa. Virheineen kaikkineen. Mutta myös uskomattomina hyveineen. Täydellisessä epätäydellisyydessään. Tuossa ihmissielussa niin ristiriitaisessa.

Päivä ja yö. Minä ja sinä. Me ja te. Kaikki yhdessä ja totuudessa. Siinä suurimmassa voimassa ja heikkoudessa. Pienessä ihmisessä ja suuressa sydämessä. Tässä huokauksessa, joka on yksi syy olla 365 päivää onnellinen.

Kohti siis aurinkoa myös ensi vuonna. Älä koskaan luovuta. Aina löytyy lisää syitä olla onnellinen. Edes yksi. Se kaikista kesäisin.
Sillä sinäkin olet aina syy jonkun onneen.