Mitä jos ensi vuonna...

Jos jotain olen ajatusmaailmani ytimessä, niin positiivinen optimisti-idealisti voisi olla kuvaavin sanavalinta tässä kohtaa matkaani tässä elämässä. Toisin sanoen mulle ehkä koko olemassaolon väkevin ja rehellisin toteamus on kaikessa kauniissa ytimekkyydessään: ”kaikki kyllä järjestyy”.

Ymmärrän kyllä, että tähän voi olla varsin vaikea uskoa nykyisessä ajassa sekä tilassa. Välillä nimittäin tuntuu siltä, että huominen ei enää ole se kuuluisa helpotuksentuoja, vaan enemmänkin jälleen uusi kierros huonojen uutisten päivittäisessä sysäyksessä vasten aisteja.

Siitä huolimatta mä haluan uskoa elämän syklisyyteen: vaikeita vuosia seuraa aina valoisammat keväät, yksinäisiä öitä seuraa aina aurinkoiset aamunkoit ja väsyneitä iltoja seuraa aina kirkkaammat tähtitaivaat. Ehkä mä olen jollakin mittapuulla naiivi, kun ajattelen näin, mutta jos naiivius on rauhan hinta realismin sijaan, niin olkoon sitten niin.

Näillä positiivisten optimisti-idealististen siipien liidolla tässä olisivat siis mun toiveet ja uskomukset paremmasta tulevasta vuodesta.

Mitä jos ensi vuonna…

Pystyttäisiin asettumaan toisten kenkiin ilman, että heti tuomittaisiin viholliseksi tai syytettäisi pahansuopaisuudesta. Jotenkin maailma tuntuu tällä hetkellä kadottaneen kompromissikyvyn tai harmaan värin. Nähdään vain valkoista ja mustaa, meitä ja teitä, oikeita totuuksia ja vääriä mielipiteitä. Niin politiikassa, uskomuksissa, näkemyksissä, ideoissa kuin myös aivan tavallisessa ihmiskanssakäymisessä. Mä itse yritän aina olla asioiden keskellä – en sinänsä neutraali, vaan enemmänkin kaikkia osapuolia huomioiva, koska mun mielestä ei ole olemassa maailmaa, jota tietynlainen empaattisuus ei voisi saada hiukan paremmaksi.

Ei annettaisi menneisyyden määrittää sitä, mitä me voimme olla tai sitä, miksi me voimme tulla. Se mikä on tapahtunut, ei kerro tulevaisuudesta mitään. Aina voi muuttua, aina voi tehdä paremmin, aina voi olla lähempänä sitä henkilöä, joksi haluaa tulla.

Oltaisiin armollisia myös itsellemme. Pysähdytään ja kuunnellaan omaa sydäntä ja näytetään sille sitä samaa myötätuntoa, mitä olemme näyttäneet muille. Ei unohdeta sitä, että tärkein suhde koskaan on suhde oman sielumme kanssa. Annetaan anteeksi omat virheemme ja lempeästi kehottaen suunnataan katseemme jälleen kohti valoisampaa vastarantaa.

Tehtäisiin se pieni osamme paremman maailman eteen. Pienen ihmisen panos saattaa olla vähäinen, mutta silti tärkeä. Se on se miellyttävä teko, yksittäinen sana, mieleenpainuva kehu, hetkellinen hymy sekä sanaton taputus olalle, joka tuo ja luo jotain taistelemisen arvoista ja parempaa syytä herätä myös huomenna.

Nähtäisiin elämän kauneus juurikin niissä hitaissa hetkissä. Kahviloissa, illoissa, hyvässä ruuassa, kynttilöissä, onnistumisen tunteessa, ihanissa rutiineissa ja lämpimissä peitoissa. Oltaisiin tyytyväisiä siihen, mitä meillä jo on ja nähtäisiin oma olemassaolomme sellaisena ihmeenä, joka se todellisuudessa on. Pyrittäisiin luomaan jotain kaunista olemalla kauneus itse – elävä esimerkki siitä, millaiseksi ihminen voi tulla olemalla oma itsensä autenttisesti ja rintakehä koholla.

Kohdattaisiin elämän haasteet pelottomasti ja kunnialla. Muistaen aina sen, että jokainen vastoinkäyminen on mahdollisuus oppia jotain uutta sekä ympäröivästä maailmasta että omasta itsestämme. Löytäen aina syyn jatkaa eteenpäin lukuisista luisumisista ja kaatumisista huolimatta, sillä se on se matka ja se jyrkkyys, jonka jälkeen vuorenhuipulle saapuminen on arvokkaampaa kuin koskaan.

Kuljettaisiin kohti aurinkoa; aina hymyillen ja katse täynnä odotusta ja toivoa. Sillä siellä se parempi aika odottaa. Tuolla jossain auringon valoisammalla puolella. Aina meitä odottaen. Aina meitä kutsuen. Siellä uusien vuosien lupausten ja rukousten ikuisessa unessa. Yksi kuiskaus kerrallaan.

Mitä jos nähtäisiin siellä ensi vuonna?