Oletko koskaan päättänyt tehdä jotain, jonka tiedät muuttavan koko elämäsi? Ottaa kannettavaksi vastuun, joka ajaa sinut auttamattomasti ojasta allikkoon, mutta joka pitää silti tehdä? Astua siihen suuntaan, jonka tiedät olevan pitkä ja terävillä kivillä raamitettu, mutta joka pitää silti kulkea? Sanoa ne sanat, joiden tiedät satuttavan, mutta joiden sanomatta jättäminen sattuisi pidemmän päälle sitäkin enemmän?
Varmasti jokaisella on yksi jos toinenkin tällainen suunnanmuutos oman elämänsä muisteloissa. Ne ovat niitä hetkiä, jotka eivät määritä vain huomista tai seuraavaa viikkoa, vaan koko tulevaisuuttasi. Risteyksiä, joiden jälkeen paluuta samaan pisteeseen ei enää ole, sillä tuo ennen niin vahva ja häikäilemätön piste oman virkkeesi lopussa on nyt korvattu huutomerkillä kohti seuraavaa kokonaista kappaletta – vähät välittämättä niistä totutuista kielioppisäännöistä.
Tällaiset suuret mullistukset ovat erittäin rankkoja, sillä sitä menettää aina jotain omasta itsestään; sen vanhan ja totutun turvallisuuden, jossa tuntui niin hyvältä elää ja oleskella vuodesta toiseen - hyvistä ajoista huonoihin aikoihin. Ja mikä olisikaan pelottavampaa kuin päättää, ettei haluakaan olla jotain sellaista, jota on uskonut olevansa jo niin pitkään? Mikä olisikaan pelottavampaa kuin päättää, että elämän pitäisi ollakin jotain aivan muuta kuin sitä, mitä on tottunut elämään kaikessa armottomassa huomispäivän hyväksymisessä ylihuomisesta seuraavaan vuodenaikaan?
Ei varmasti monikaan asia. Koska ne tärkeimmät teot ovat aina niitä, joiden edessä joutuu uhraamaan jotain itselleen rakasta ja kultaista. Sitä joutuu repimään terävin kynsin ja kivettynein sydämin omasta sielustaan jotain, jonka on aika nyt jatkaa kulkuaan toiseen suuntaan. Sitä joutuu sanomaan itselleen rehellisesti, että asioiden on muututtava, jos sitä muutosta todella haluaa.
Oma suuri muutokseni on jatkunut jo osittain muutaman vuoden ajan. Hitaasti oon yrittänyt leikata itsestäni niitä piirteitä ja totuttuja käyttäytymismalleja, joita en ole enää halunnut osaksi omaa todellisuuttani.
Välillä se on ollut erittäin työlästä; erakoitumista oman mielensä syvyyksiin, jossa sitä todellakin joutuu kohtamaan kaikki ne asiat, joiden kohtaamista ei olisi koskaan halunnut kokea.
Välillä se on ollut erittäin haikeaa; sen hyväksymistä, että asiat, jotka joskus toivat suurtakin seikkailua ja tähtisilmäistä uutuudenviehätystä, aiheuttavatkin nykyisin vain selkärankaa kouristavia omantunnontuskia ja oman selväjärkisyytensä kyseenalaistamista.
Välillä se on ollut erittäin kivuliasta; umpeutuneiden vanhojen haavojen avaamista, koska ihon alle oli sittenkin jäänyt jotain, jolta oli kääntänyt katseensa ja yrittänyt sivuuttaa väsyneellä olankohautuksella lähes pakonomaisesti niin monet turhat ja lukemattomat kerrat.
Välillä se on ollut erittäin toivotonta; tylsiä päätöksiä villien viikonloppujen sijaan, sisäisiä huokauksia öinä, joina ei enää kuulu sarastukselle omistettuja hurraahuutoja, yksinäisiä valkoisia seiniä, joita joutuu tuijottamaan värähtelevien valojen ollessa vain muisto verkkokalvoilla.
Siitäkin huolimatta en halua luovuttaa. Koska joskus kauan sitten päätin, että on aika olla jotain, jota en aikaisemmin voinut edes kuvitella olevani. Koska kyllähän sen muutoksen on pakko saapua, jos vain tarpeeksi yrittää?
Niinhän sitä uskoo käyvän.
Ja juuri tuossa uskossa piilee ehkä koko tämän kaiken suunnanmuutoksen suurin ja kiduttavin piikkilanka.
Välillä sitä nimittäin yrittää, taistelee, puskee, pyrkii, huutaa, kiljuu, itkee, ryömii, hakkaa, repii ja pakottaa, mutta silti… kaikesta huolimatta… kaiken sen jälkeen mitä on joutunut kokemaan ja kohtaamaan…
…mikään ei tunnu muuttuvan.
Kaikki ne samat pelot asuvat yhä samassa osoitteessa.
Kaikki ne samat epävarmuudet pesivät yhä saman sängyn alla.
Kaikki ne samat virheet tuomitsevat yhtä jyrkästi.
Kaikki ne samat askeleet tuntuvat yhä yhtä raskailta ja kaikki se jaksaminen tuntuu täysin turhalta.
Onko tää kaikki ollut siis minkään arvoista?
Totta kai tuota kysymystä rupeaa pohtimaan. Ehkä olisi sittenkin vain helpompi palata entiseen. Siellähän oli kuitenkin varsin hyvä olla. Miksi sitä pitää yrittää niin paljon, kun siinä muurissa ei ole yhtäkään säröä verisistä rystysistä huolimatta? Miksi sitä pitää olla jotain muuta ja uutta, kun se vanha oli niin paljon helpompaa ja vaivattomampaa?
Itse en ole vielä löytänyt tyydyttävää vastausta.
Ehkä vastausta ei olekaan.
Ja siinä piilee tuo suurin haaste. Kulkea eteenpäin siitäkin huolimatta, ettei tiedä kulkeeko edes oikeaan suuntaan. Tai edes mihinkään suuntaan.
Joten miksi siis jatkaa jaksaa yrittää?
Sen tiedät vain sinä itse.
Oma allekirjoitukseni on lopulta varsin tylsä ja tavanomainen; mä haluan yksinkertaisesti luottaa siihen että elämä kyllä lopulta palkitsee. Sen avulla mä astun askel askeleelta edes johonkin päin. Varmasti myös sulla on oma syysi olla kääntymättä takaisin.
Eli onko tää kaikki sen arvoista?
Kuka tietää… se selviää vasta perillä.
Jos vain jaksaa harhailla tarpeeksi pitkään kohti omaa onneaan.
Eiköhän se tuolla jossain ole.
Joten kohti aurinkoa. Myös silloin, kun se ei paista.
Create Your Own Website With Webador