Kappale 21.

Kappale 21 – Loput ja hyvästit

Daniel

– Ens viikolla mä en jumalauta dokaa, Daniel totesi enemmänkin huonona vitsinä kuin lupauksena.
Tara nauroi tuhahtaen:
– Niihän sä aina väität.
Aamun ensimmäiset valonsäteet ja Katri Valan puiston hiekkakenttä siinsivät heidän edessään. Siinä missä Dallapénpuisto olisi ehkä pelastettavissa rappiolta ankarilla talkoilla ja lisävessoilla Katri Vala oli jo täysin menetetty tapaus lukuisine huumeruiskuineen ja ryöstönurkkineen. Oli sielläkin tullut sekoiltua turhankin monet kerrat, mutta Danielille oli aina jäänyt paha maku suuhunsa koko alueesta. Se oli vain yksinkertaisesti täysin luotaantyöntävä edes ratailun mittapuulla. Jotenkin he olivat kuitenkin sinne päätyneet. Ei näissä aamuissa koskaan mitää järkeä ollut.

– Mä haluisin kyllä mennä viimein nukkumaan, Illu sanoi monotoonisesti.
Se oli käyttäytynyt hieman oudosti siitä asti kuin he olivat lähteneet Johnin hulppeasta asunnosta. Daniel huokaisi ja sivuutti ystävänsä hiljaisen toiveen. Unen mahdollisuus oli mennyt jo kauan sitten.
– Ootteks te koskaan miettinyt, että me ollaan kuoleva rotu, hän aloittikin sen sijaan.
Tara kohautti kulmiaan.
– Slow down, cowboy. Ei ihmiskunta viel oo täysin tuomittu, vaikka ollaankin sinne suuntaan menossa.
Daniel pudisteli päätään.
– En mä sitä tarkottanut. Meinasin meitä. Tätä kaikkee. Sitä mitä me edustetaan.
Sytytettyään tupakan Daniel jatkoi:
– Nykyään tuntuu, että nuoret toimii ihan eri tavalla. Niiden aivot ja halut ei oo yhtään samanlaiset. Teinit keskittyy kouluun ja on hyvässä työpaikassa parissa vuodessa. Ne kattoo meitä vähän vanhempia ihan kuin oltais jotain muinaisjäänteitä, jotka kuuluu johonkin epäonnistuneiden valintojen museoon. Meijän tuttavapiiri ja etenkin me kolme edustetaan jotain typerää karikatyyriä, joka ei koskaan kasvanut aikuisiks. Pitäis mennä töihin. Pitäis perustaa perhe. Pitäis olla omakotitalo. Pitäis olla tavoitteita. Pitäis saada jotain aikaan.
Daniel tirskahti kyynisesti ja katsoi kämmeniään.
– Mut se ei oo mua, hän huokaisi hetken päästä. – Mä en pysty olee sellanen kuin muut. Totta kai mä haluun menestyy. Totta kai mä haluun rikastuu. Mut jos mun pitää ikinä valita tylsän turvallisuuden ja epävarman onnellisuuden välillä, mä tuun aina valitsemaan köyhyyden.

Tara ja Illu olivat kumpikin hiljaa.
Sitten Tara aloitti:
– Daniel, mä rakastan sua, mutta sä valehtelet ittelles. Valehtelet niin paljon, että melkeen onnistut huijaamaan ittees. Mut ihan täysin et kuitenkaan onnistu, sillä loppujen lopuks sä yrität niin helvetin paljon paeta sitä yksinkertaista totuutta, että sä et oikeesti kuulu tähän maailmaan. Totta kai sä oot outo. Totta kai sä oot erilainen. Mut tää kaikki… tää paikallaan seisominen ja vastatuuleen kuseminen. Tää ainainen ratailu ja siitä voivottelu. Tää ei oo sua.
Daniel avasi suunsa vastalauseeksi, mutta Tara keskeytti hänet kättään nostaen.
– Susta on niin paljon enempään, se jatkoi. – Sun eleet, sun sanat ja sun teot. Kaikki kielii vaan siitä, että sä haluisit olla oikeesti jossain muualla. Tai että sun pitäis olla jossain muualla. Luultavasti ainoa syy, miks sä oot vielä täällä on vaan helvetin huono seura, lievä huumekoukku ja sun ritarillinen käsitys lojaaliudesta mua ja Illua kohtaan.  

Tara nousi jaloilleen ja haukotteli makeasti. Kädet lanteilleen asettaen se katsoi jonnekin kauas horisonttiin ja myönsi:
– Mä oon vaan nainen, joka pakenee nykyhetkeä unelmiin. Mä haluun niin paljon olla jotain suurta tulevaisuudessa, että välillä musta tuntuu, etten oo enää ollenkaan läsnä tässä hetkessä. Oon joku muu. Joku jossain huomisen tuolla puolen. Sellainen, joka on jo onnistunut unelmissaan ja elää just sellaista elämää, minkä eteen mä oisin vaikka valmis tappamaan. Mut sä… sä oot erilainen. Sä pystyt siihen kaikkeen, mitä mä haluan. Enkä meinaa mitään rokkitähden uraa. Sulla vaan yksinkertaisesti on voima ja kyky toteuttaa sun unelmas. Mulla ei oo muuta kuin halu. Ei tekoja. Ja jos totta puhutaan, ni mä oon ehkä aina ollut kateellinen sulle siitä. Sut on luotu johonkin, mitä mä en koskaan pysty olla. Sä voit olla jotain muutakin kuin harhakuvaa tai saippuakuplia. Tai vittu kuuluisia kasvoja katoissa ja pilvissä.
Huokaisten Tara hymähti, kääntyi, kohtasi Danielin katseen ja kysyi haikeasti:
– Tiiäks mitä mä tarkoitan?
Daniel tiesi. Hän tiesi hyvin. Mutta kaiken tuon totuuden edessä hän ei tiennyt mitä sanoa.

Aamutuuli oli lämmin. Jostain kantautui huutoa ja naurua. Jossain asunnoissa valot paloivat ja toisissa ikkunat olivat tummat ja himmeät. Pian aurinko nousisi valaisemaan kaupungin salaisuudet ja uusi päivä alkaisi. Ja kaikki olisi yhä samalla tavalla kuin eilenkin. Vakiona vakiottomuudessa.
– Kiitos Tara, mut lopeta säkin ittes aliarvioiminen, Daniel sai viimein sanotuksi.
Ehkä oli aika olla viimein täysin rehellinen. Edes kerran.
– Sul on niin pakkomielle tota sun rokkimuijan roolia kohtaan, että sä vielä joku päivä hukut sinne kokonaan. Luuletko oikeesti, että kukaan jaksaa oikeesti elää elämänsä loppuun asti sekoillen ja juhlien. Se on täysin mahdotonta. Sellaset kuolee nuorena. Sellaset kuolee kyynisinä ja täysin tietosina siitä, että ne ois voinut tehä asiat niin paljon paremmin ja toisin.  
Tara kuunteli katse maassa.
– Aina sä selität, kuinka varma oot siitä, mihin oot menossa, mutta oikeesti sä oot aivan yhtä ulapalla kuin me muutkin. Ihminen jaksaa vain tietyn määrän riuhtomista, ja sä oot kiskonu ittees moneen eri suuntaan samanaikaisesti koko sun elämän… vaikka sä oot ihan riittävä tässä ja nyt. Eikä sul oo mihinkään kiire.
Sitten Daniel katsoi surullisesti ympärilleen.
– Ja mä en todellakaan ole niin vahva tyyppi kuin sä kelaat. Mun lapsuus. Mun äiti. Se kun faija häipy. Ne rikko mut. Vittu ei mene varmaa päivääkään, ku mä en muistelisi niitä aikoja. Ja mä oon pakoillu sitä totuutta, että joskus pitää kasvaa aikuiseks ja kohdata maailma sellasena kuin se on. Kaikki mun naisjutut, kaikki mun rutiinien inhoaminen. Ne on vaa pakokeinoja, jolla mä yritän pysäyttää kellon. Oikeesti mä vaa pelkään iha vitusti aloilleen asettumista, jonkun kivan naisen kanssa seurustelua ja normaalia vitun elämää. Koska silloin mä joutuisin kohtaa itteni ja sen mikä mä oikeesti oon. Heikko ja yksinäinen ihminen. Mut sä oot erilainen. Sä oot täysin oma ittes. Sä tiiät mitä sä haluut ja vaikka ootkin vähä laiska ja kehari, ni mä oon varma, että elämä ei jätä sua ilman saavutuksia. Sun pitää vaa tarttua niihin mahdollisuuksiin, joita sulle tarjotaan.  
Tara pysyi hetken vaiti. Tuuli puhalsi ja auringonvalo tuntui hyvältä iholla valvotun yön jälkeen. Sitten Tara huokaisi, nosti katseensa, otti sormuksen sormestaan, kaivoi toisen taskustaan ja heitti ne hiljaisuudessa jonnekin kauas pois.
– Ehkä me kumpikin tarvitaan vähän apua, se totesi ja hymyili erittäin väsyneenä.
Daniel hymyili takaisin.
Illukin hymyili, mutta jättäytyi ulkopuolelle.
…
Ja menneisyyden muistoissa:
DD ei nähnyt Äitiä enää kovinkaan usein sen päivän jälkeen. Lukuisista mustelmista järkyttynyt opettaja oli luvannut, että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi, ja niin oli tapahtunutkin! Ei mennyt montakaan yötä, kun siniseen pukeutuneet sankarit olivat koputtaneet DD:n kotioveen. Hän oli ystävällisesti johdattanut heidät sohvalla nukkuvan Äidin luokse, joka ei tuntunut heräävän millään. Lopulta Äidin silmät olivat kuitenkin avautuneet ja DD:tä oli pyydetty menemään hetkeksi omaan huoneeseensa. Siellä istuessaan hän oli jälleen kuullut Äidin kovaäänistä huutoa ja kiljuntaa, mutta tällä kertaa DD ei pelännyt, sillä hän tiesi sankareiden saapuneen viimein pelastamaan hänet. Niiden sankareiden, joiden kanssa hän oli yksin leikkinyt niin monet kerrat.

Muutaman tunnin päästä kauniisti hymyilyevä vaaleatukkainen tyttö oli saapunut DD:n huoneeseen ja esittelyjen jälkeen se oli kertonut kuinka DD pääsisi turvaan ja osaksi uutta perhettä, joka kohtelisi häntä hyvin. Tämä oli saanut DD:n erittäin iloiseksi ja hän halasi kyyneleet silmissä tuota enkeliä. Kerättyään lempilelunsa pieneen keltaiseen reppuun DD oli astunut huoneestaan käsikädessä vaaleatukkaisen tytön ohjaamana. Äiti oli edelleen poliisien kanssa olohuoneessa ja nyt se näytti itkevän hirvittävän paljon. Tämä ei DD:tä liikuttanut, sillä Äiti oli ollut hänen vihollisensa jo pitkään.

Aluksi DD oli viettänyt kolme yötä vaaleatukkaisen tytön kodissa. Se oli pieni mutta kodikas asunto, jossa oli mahtava mustavalkoinen talja olohuoneessa ja paljon kasveja esittäviä tauluja seinällä. Vaaleatukkaisella tytöllä ei kuulemma ollut aviomiestä tai lapsia, mutta kissoja senkin edestä. DD rapsutti niistä jokaista ja kissat nuolivat hänen kämmeniään. Vaaleatukkainen tyttö sanoi myös, että ei menisi enää kauaa, kun hän pääisisi uuteen kotiin, jossa olisi mahdollista asua aikuisikään asti. Tuo kuulosti DD:stä niin järjettömän pitkältä ajalta, ettei hän pystynyt edes kuvittelemaan sitä! Ja tämän takia hän oli hieman varuillaan.

Jälleen oven koputus kuitenkin sysäsi DD:n uuteen seikkailuun ja ilmeisesti isot ihmiset olivatkin kykeneviä pitämään lupauksensa. Häntä tuli tervehtimään iloisesti hymyilevä nainen ja vahvanoloinen mies. Heistä tulisi kuulemma DD:n uudet vanhemmat. Tämä sai kyyneleet nousemaan jälleen hänen silmiinsä. Ehkä maailma ei sittenkään ollut vihollisia ja pettymyksiä täynnä.

Silti DD:llä oli salaisuus, jota hän ei kertonut koskaan edes uusille vanhemmilleen. Syvällä sydämessään hän yhä kaipasi Isäänsä, joka oli lähtenyt, ja Äitiään, joka oli Isän lähdöstä särkynyt. Ja tätä hän ei ollut koskaan pystynyt antamaan anteeksi Äidin kaltaisille ihmisille. Tai luottamaan heihin. Tai keneenkään. Sillä etenkin Äidin kaltaiset ihmiset tulisivat lopulta hänet hylkäämään. Joten DD vannoi hylkäävänsä nämä ensin. Joka ikinen kerta. 

Tara
Taralle oli jo lapsesta asti opetettu, että portaikossa juokseminen saattoi osoittautua vaaralliseksi. Tätä oppia hän olikin lähes koko ikänsä noudattanut, vaikkei muuten kovin varovainen luonne ollutkaan. Kävele tai käytä hissiä, hänen äidillään oli ollut tapana sanoa. Nyt Taran maatessa huuli auki kolmannen kerroksen lattialla ironia oli lähes käsinkosketeltava. Tai suussa maistettava. Joo, juostaan vaan kilpaa himaa, hän sätti itseään ajatuksissaan. Parhaimmat ideat saa aina kännissä ja kello 7 aamulla.

– Ooks kunnossa, ruumistar, Daniel huikkasi, kun hänkin viimein saapui maaliviivalle.
Illu seurasi perästä huohottaen.
– Kaikki iz all good, Tara mumisi naama edelleen kylmää rappulattiaa vasten. – Näin kolikon, ni oli pakko nappaa se mun suulla.
Daniel korskahti.
– Nousepas nyt sitten neiti kerjäläinen ennen kuin naapurit tulee ihmettelee, se naureskeli ja auttoi Taran jaloilleen.
– Uuu, tosta jää kyllä jälki, Daniel totesi Taran huulta silmäillen. – Sinuna en lähtis himasta vähintään kolmeen viikkoon…
Nostaen keskisormensa Tara valitti:
– Aivan, aivan, vittuillaan vaan nyt kun ylpeys on muutenkin pirstaleina.
Daniel iski nyrkkinsä lempeästi ystävättärensä olkaan.
– Naiset ja vertavuotavat rokkarit ensin, se kiusoitteli ja avasi narisevan kotioven.

Sisälle päästyään Tara hyppäsi suoraan sohvalle ja kiljaisi:
– Home sweet home, motherfuckers!
Illu istahti hänen viereensä.
– Oli taas aikamoinen viikonloppu, se sanoi väsyneesti ja nojasi syvälle sohvan selkänojaan.
– Sanokaapas muuta, Daniel totesi haukotellen, istahti kolmantena ja laski vesilasin sohvapöydälle.
Gyno ja Chrono sipsuttelivat tervehtimään omistajiaan ja maukuivat keimailevasti.
– Ai ruokaako pitäis antaa, Daniel hymyili, läimäisi kätensä yhteen ja nousi toteuttamaan nelijalkaisten hallitsijoiden tahtoa.

Tara vilkaisi Illua, joka vaikutti hieman oudolta. Aivan kuin se olisi jokin astronautti, joka ei enää osaisi elää maankamaralla.
– Kaikki okei, hän tiedusteli varovasti. – Näytät siltä kuin joku olis kussut sun muroihin, polttanut sun lottokupongin ja kutitellu eturauhastaan sun hammasharjalla.
Illu pyöritteli peukaloitaan ja pudisteli päätään.
Sitten se aloitti synkällä äänellä:
– Musta on vaan tässä vähän aikaa tuntunu siltä, että mä oisin joku… nukke.
Tara kallisti päätään kysyvästi ja naureskeli:
– Duud, kylhän sä ihan hyvännäköinen oot, mut ainoo kaunis doll tässä snadissa possessa on mä.
Hän tuuppasi Illua, joka hymyili hetken, mutta jatkoi sitten kaihoisasti:
– En mä sellasta nukkea meinannut. Tarkotin niitä marionetteja. Tiiäkkö sellasia, jota jokin näkymättömissä oleva käsi ohjailee narujen avulla.
Tara risti jalkansa ja laski kämmenensä polviensa päälle.
– Yes, getting there. Nyt siihen pointtiin kiitos, hän kehotti kärsimättömän rohkaisevasti.
Illu pudisteli jälleen päätään ja huokaisi:
– En mä tiiä. Musta vaan tuntuu, että oon joku räsynukke, joka on ite ohjannu oman elämänsä päin helvettiä. Ne langat on vaa mun typeriä valintoja, joiden avulla oon onnistunut kusee niin monta eri asiaa.
Se nosti päätään ja näytti niin eksyneeltä, että Taraa kouraisi syvältä sydämestä. Daniel leperteli keittiössä ja täytti kissojen ruokakipot liiankin antoisasti.  

Sitten Tara huokaisi, asettui Illun kainaloon ja sanoi:
– Kuule, mä tiiän, että oot helvetin itsekriittinen. Mutta se mitä sulle tehtiin… se jättää jälkensä. Jos joku tässä ohjailee sua, ni se on muiden ihmisten teot ja sanat.
Illu oli hetken hiljaa, mutta sitten se riuhtaisi kätensä Taran hartioilta ja nousi jaloilleen.
– Toi on vaan pakenemista, se aloitti ja sen silmät olivat kosteat ja syylliset. – Pelkuruutta. Jossain kohtaa sitä pitää vaan hyväksyy, että ainoastaan sinä itse voit päättää sun elämästä. Mä en jaksa enää pelätä! Totuus on se, että mä oon ihan mun omilla päätöksilläni pilannut suurimman osan mun mahiksista. Ja mä oon syyttänyt siitä mutsia, mä oon syyttänyt siitä faijaa, mä oon syyttänyt siitä teitä. Mut ainoa syyllinen olen minä itse. Ja sen takii mun elämällä ei ole tällä hetkellä mitää vitun merkitystä. Sä et arvaakkaa, kuinka monta kertaa mä oon haaveillu kuolemasta. Eikä mistään vitun itsemurhasta, vaan sellasesta, jolla ois jotain väliä muille. Sellasesta, joka tekis mun elämästä edes kerran jonkin arvosta. Sen viimeisen ja ainoan kerran… mut mä en jaksa enää valehdella… tai paeta mun omaa peilikuvaa. En oo mikään sankari. Koskaan en tuu ketään pelastamaan. Mä oon mitä oon, enkä muuksi muutu!

Sitten Illu lähti tömistellen kohti vessaa, ohitti kysyvästi tuijottavan Danielin, liiskasi melkein kaapista saapuneen Algon ja läimäisi vessan oven kiinni perässään.
Tara vain tuijotti hämmentyneenä. Hän halusi huutaa niin monta totuutta sen perään. Kertoa kuinka Illu oli väärässä, kuinka se ei huomannut selkeitä asioita sen edessä, kuinka se oli pitänyt Taraa ja Danielia pystyssä niin monet kerrat. Kuinka sen myötätunto ja kiltteys olivat jo lahja itsessään. Kuinka se ei vaan nähnyt, miten tärkeä se oli.

Mutta Tara pysyi hiljaa, sillä jollakin tavalla hän tiesi, ettei pystyisi koskaan löytämään oikeita sanoja. Kukaan ei pystyisi. Tara pystyi vain unelmoimaan.
…
Ja tulevaisuuden unelmissa:
Tara Joelline tulisi tuntemaan itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan. Monina öinä hän tulisi vaeltamaan pitkin öisen kaupungin katuja, kunnes viimein aamun tultua Tara saapuisi tyhjään asuntoonsa ja nukahtaisi sohvalle pizzalaatikoiden sekä tyhjien viskipullojen viereen. Se ei ollut tavallista yksinäisyyttä, tuo mitä hän tunsi. Jokainen on joskus yksin, mutta Tara Joelline koki olevansa kuin lajinsa viimeinen edustaja; jokin niin elämän kiroama ja sukupuuttoon ajettu, ettei mikään häntä enää pystyisi vapahtamaan. Ei ystävien sanat, ei viisaat gurut, ei syvät ajatukset, ei pullon pohja tai edes lämmin syli. Ja ehkä tavallaan hän myös nautti siitä. Se teki hänet viimeinkin erilaiseksi. Sitähän hän oli aina halunnut. Erottua muista kirkkaan tähden lailla; elää juuri sellaista elämää kuin hän itse halusi. Mutta kaikella oli hintansa ja hän oli viimein maksanut liikaa. Sillä todellinen yksinäisyys ei satu, ei polta, ei lyö. Se ei tunnu miltään. Ja silloin mikään muukaan ei tunnu enää miltään. On vain vääjäämätön varmuus siitä, että tuo tie, mitä pitkin yksin kulkee, tulee aina olemaan ilman kanssamatkustajia. Vääjäämätön varmuus siitä, ettei kukaan todellisuudessa koskaan ole odottamassa kulman takana pysäyttävänä ja kohtalokkaana. Tai istahda sun viereen sateiselle bussipysäkille. Tai sun eteen hämärässä baarissa kesken surullisen balladin. Se on kuin loppuun palanut kynttilä, joka kauan sitten vielä antoi valoa ja toivoa, mutta nyt tuo lämpö oli muisto vain ja sitä ei saanut koskaan takaisin. Ei, todellinen yksinäisyys tuntuu kuolemalta, joka ei tarjoa rauhaa edes viimeisen säkeistön jälkeen.

Ja näiden tunteiden ruoskittavana Tara Joelline oli viettänyt viime kuukaudet. Ulkopuolisen silmiin hän oli käynyt läpi kaikki klassiset eron jälkeiset tunteet. Shokin, epäuskon, surun, vihan ja sen sellaisen. Koko prosessi oli vaatinut satoja vastaamattomia puheluita Lisalle, oveen hakkaamista, kivillä ikkunaan heittämistä, kiroilua, viinaa, kyyneleitä, verisisä sieraimia ja mustia silmiä. Oli tietenkin ollut hyviäkin päiviä kuten tapana on, mutta usein Tara vain turrutti itsensä alkoholiin, huumeisiin ja omaan musiikkiinsa. Uusia kappaleita hän ei ollut pystynyt kuitenkaan kirjoittamaan pitkään aikaan.

Sitten eräänä päivänä hyväksyminen oli viimein saapunut ja Tara koki voivansa viimein hengittää. Mutta tuon hyväksynnän takana odottikin jotain aivan muuta kuin se mitä hän oli osannut odottaa. Jotain synkkää ja kahlitsevaa. Ei se ollut vapautta. Ei se ollut parempaa elämää. Se oli luuranko, joka kutsui häntä kylmillä sormillaan.
Ja niin Tara Joelline oli yksin. Niin kuin hän oli aina halunnutkin. Uniikisti yksinäinen. Todellinen taiteilija. Seuranaan vain oma kaunistelematon perintö maailmalle, jota kukaan ei kuitenkaan muistaisi muutaman kymmenen vuoden kuluttua.

Ja nyt hän istui jälleen sohvallaan ja hänen edessään oli lyhyt kirje ja sen vieressä harmaa pistooli. Ehkä tämä oli pelkuruutta. Ehkä tämä oli heikkoutta. Aivan sama tässä kohtaa. Hänhän oli jo kuollut.
Ja niin Tara Joelline tulisi nostamaan aseen ohimolleen, sulkemaan silmänsä ja lausumaan yhden rukouksen sille, joka nyt sattui ehkä kuuntelemaan. Oudosti kuitenkin viimeinen asia, jonka Tara näki mielessään, tulisi olemaan hänen isänsä kasvot. Isän, jonka elämä oli ollut Tara Joellinen unelmien kartta, ja jonka kuolema oli tämänkin unelman särkenyt. Vittuakos meni kuolemaan. Nyt hänkin voisi. Yksin.               

Illu

Lapsena Illu oli aina hymyillyt äitinsä nähdessään. Hän oli esittänyt olevansa kissa, joka kehrää ja vaatii huomiota. Äiti oli aina nauranut tälle. Isänsä nähdessään Illu oli vääntänyt kasvojaan mitä ihmeellisimpiin asentoihin ja juossut nauraen pois. Niinä aikoina kaikki oli ollut vielä valoisaa. Nykyisin Illu näki vain öljyisiä kasvomaalauksia ja vastamaalattuja seiniä kosteassa kellarissa. Ja kaavoja. Pelkkiä kaavoja, jotka kertoivat, miten hänen elämänsä eteni pitkin ennalta määrättyä suuntaa, jota reunustivat itseinho ja tyhjät lääkepakkaukset. Alati toistuvaa raitistumista ja väistämätöntä retkahtamista. Ikuista kierrettä vailla porsaanreikää tai kalliimpia istumapaikkoja. Mustia kyynärtaipeita ja pitkin ihoa leviäviä sinisiä mustelmia. Äidin loputtomia kyyneleitä. Peilikuvia ja raivoa. Punottavia ja syviä pistoksia käsivarsissa ja reisissä. Tyrehtyneitä suonia.

Ja nyt Illu makasi Taran ja Danielin vessan lattialla täristen holtittomasti. Johnin suoma lahja oli tehnyt tehtävänsä. Ei enää muistoja eikä öisiä hiiviskelyjä isän johdattamana kohti kellarin pimeyttä. Ei vääriä kosketuksia. Ei tekosyitä taikka valheita. Ei hyödytöntä terapiaa. Ei pitänyt esittää tai olla jotakin. Ei pitänyt välittää tai välittäen täyttää muiden odotuksia. Ei pitänyt kohdata pettyneitä kasvoja kerta toisensa jälkeen. Ei tarvinnut epäonnistua kerta toisensa jälkeen. Nyt hän vain leijui ihanassa olemattomuudessa. Kaikki vain oli. Juuri niin kuin sen pitikin.

Mutta kaikesta huolimatta Illu kuuli outoja ääniä jossain tajuntansa rajamailla. Isä, hän ajatteli. Leuat auki, leuat kiinni.
– …anko se on maannut tuolla, jostain kantautui.
Ääni kuulosti tutulta.
– Jaa-a, toinen ääni vastasi, sekin tutun kuuloinen. – Eipä taas yhtään vittu yllätä.
Töminää ja huutoa. Aivan kuin joku olisi hakannut kattiloita tai iskenyt rumpuja metallisilla kapuloilla. Hänen päänsä sisällä humisi.
– …vaa tää saatanan ovi, joku karjui.
Daniel, Illu muisti ja hymyili.
 Se oli aina valmiina auttamaan häntä pysymään kuivilla. Aina valmiina auttamaan jokaisen retkahduksen jälkeen. Toivon mukaan se olisi paikalla seuraavanakin kertana.
– Illu, open this fucking door, toinen ääni kuului.
Tara, Illu tunnisti ja hymyili.
Niin kaunis ja unenomainen. Aina se tanssi koko maailman keskellä kenenkään mielipiteistä vähät välittämättä. Sitä ei yksinkertaisesti kiinnostanut mikään. Ja juuri se oli Illusta niin uskomattoman kaunista. Siinä missä Daniel seisoi pauhaavassa virrassa paikallaan ja kirosi kohtaloaan Tara antautui tuon virran syvyyksiin senkin uhalla, että hukkuisi. Ja Illu tulisi hukkumaan Taran mukana. Aina.
Jostain kuului jälleen jytinää, mutta Illu halusi vain sulkea silmänsä ja nukahtaa.
– …tun runkku avaa ovi!
Nukahtaa.
Lisää räminää.
Kauas pois.
Ja rysähdys.
Sitten Illu tunsi, kuinka tutut kädet tarttuivat häneen.
– HERÄÄ, joku kiljui ja poltti hänen poskeaan jollakin kuumalla.
Ja sitten hän tunsi kalvon kasvoillaan. Jotain kylmää…

– Mitä vittua, Illu huusi ja ponnahti istuma-asentoon suihkun lattialle.
Hän pyyhki märkiä silmiään ja pyrki käsillään puolustautumaan näkymätöntä vihollista vastaan.
– Vitun idiootti, Daniel huudahti.
Se ei kuulostanut vihaiselta. Vain helpottuneelta.
– Me kelattiin, että olit vaan paskalla, Tara nauroi ja ravisteli Illua olkapäistä.
Kaunis Tara, aina valmiina pelastamaan hänet. Illu ravisti päätään ja yritti koota ajatuksiaan.
– Mä en tiiä, mitä oikeen… tapahtu… taisin oikeesti kuolla hetkeks!
Daniel huokaisi syvään ja kysyi sitten:
– Mitä sä oot oikeen kiskonu?
Illu katsoi hetken lattiaa, mutta kaivoi sitten tyhjän pussin taskustaan.
Pussi oli muuten musta paitsi, että siihen oli piirretty valkoisella tussilla epäsymmetrinen hymynaama.  
– RDM. Sain tän Johnilta sen kämpillä.
Tara ähkäisi epäuskoisena ja Daniel huudahti turhautuneesti:
– No oliko hyvä idea taas! Vittu justhan vähä aikaa sitten puhuttiin, että tohon voi kuolla ihan vitun helposti!
Tara kumartui lähemmäs Illua ja syytteli:
– Ja vedit kaiken ilman mua!
Illu ei tiennyt mitä sanoa. Hän vain nyökkäsi hölmönä.
Daniel huokaisi jälleen ja sanoi:
– Noh, onneks oot elossa.
Sitten se upotti nyrkkinsä syvälle Illun naamaan. Hänen päänsä kolahti vasten suihkutilan laattaseinää, ja hetken aikaa pienet pyrstötähdet vilisivät siellä täällä. Kivusta huolimatta Illu vain hieroi nenäänsä eikä edes inahtanut.
– Viimeinen kerta, Daniel sanoi ja nosti hitaasti etusormensa. – Ensi kerralla saat kuolla.
Illu nyökkäsi. Nyökkäsi tietäen täysin varmana, että ensi kerta tulisi varmasti enemmin tai myöhemmin. Se oli väistämättömyys. Se oli hänen selkärankansa ympärille kietoutunut lanka, jonka toinen pää oli pelottavan lähellä hänen omia sormiaan. Aina ja ikuisesti ilmansuunnasta toiseen kallistuva taipumus toistaa omia virheitään. Illu ei tiennyt milloin, Illu ei tiennyt miten, mutta hän tiesi silti. Kyseessä oli henkilökohtaisen olemassaolon peilikierre, jonka rikkominen ei yksinkertaisesti ollut 7 vuoden epäonnen arvoista.  

– Paljon kello on, Illu kysyi nenäänsä hieroen ja nousi jaloilleen Taran avustamana.
– Puoli 9 aamulla, Daniel vastasi ja haukotteli. – Tuli taas valvottua koko yö.
Tara nauroi kyynisesti.
– Rata vie, se muistutti.
Illu ravisteli päätään ja totesi:
– Taas on kyllä filmi niin poikki kuin on vaan pienellä ihmisellä mahollista.
Daniel asetti kätensä puuskaan.
– No älä huoli, et sä muuta oo tehny kuin mädäntynyt täällä vessassa. Jouduttiin rikkomaan toi vitun ovi, että edes päästiin sisään, se selosti tympeästi.
Tara nyökytteli päätään vahvistaakseen asian ja heilutteli ruuvimeisseliä sormiensa välissä. Illu hörähti epäuskoisesti.
– Ei jumalauta, hän parahti nolona ja hieroi kulmiaan.
Siinä missä vessan oven lukon piti olla, oli vain kärsineen oloinen aukko.
– Äläs nyt, Tara lohdutti hyväntahtoisesti.
– Meillä oli kuitenkinkin ihan vitun hauskaa yrittää saada sut hereille, se sanoi. – Näytit niin helvetin aidolta ruumiilta. Kuvamateriaali löytyy ja sitä rataa, you fuckface.
Tara räjähti nauramaan.
– Ei varmana löydy, Illu huudahti ja räiskytti hanasta vettä kasvoilleen.
Outo tunne kumpusi hänen rinnastaan.
– Olit valkonen kuin sperma, Daniel sanoi kyllästyneen oloisena.
Tara asetti kätensä niskansa taakse.
– Ja luultavasti vitun lähellä kuolemaa. Melkein siis the end. Sen pituinen se. Nada ja risat.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Tara huokaisi ilottomasti:
– Vitun onnekas munapää.
…
Muita sanoja ei tarvittu. He lähtivät yhdessä vessasta ja suuntasivat kukin kohti omia tuttuja paikkojaan. Daniel sohvan keskelle, Tara sohvan oikeaan nurkkaan lähelle ikkunaa ja Illu sohvan vasempaan kulmaan. Tyhjät tölkit, tupakanpurut ja halvat Ikean lasit lähes peittivät sohvapöydän kuluneen pinnan. Lattialla oli vessapaperia, tiskipöydällä oli lasinen ja haiseva pastakastikepurkista kyhäilty tuhkakuppi.
– Viimeinen kerta, Daniel muistutti hiljaa vielä kerran.
Vastaamisen sijaan Illu kaatui naama edellä sohvalle ja kätki päänsä sohvatyynyn alle.
– Vittu mua taas nolottaa, kuului tukahdutettu ääni.
– Voit syyttää vaan itseäs, Daniel murahti ja istuutui Illun viereen.
Tara palasi keittiöstä kolmen lasin kanssa.
– EI vittu enää viinaa, Daniel huudahti ja heitti kätensä kattoon protestin merkiksi.
– Appelsiinimehua, Tara vakuutteli hymyillen ja asetti kahvikupit sohvapöydällä unohdetun lautasen päälle.
Illu tavoitteli mukia hieman hitaanoloisesti.
Outo tunne hänen rinnassaan kasvoi.
– Mitäs tänään tehtäisiin, Tara kajautti.
– Mitä tahansa muuta kuin helvetti ratailua, Daniel vastasi ärtyneesti. – Maalataan taulu, luetaan kirja, opitaan joku uusi kieli. Ei vittu sekoilua enää!
Illu kääntyi selälleen. Hän asetti päänsä Danielin syliin ja jalkansa Taran niskan taakse.
– Mä haluan vaa nukkua, Illu sanoi hiljaa.
Ja silloin hän oli iloinen. Ystäviensä välissä. Siinä oli turvallista ja hetken aikaa kaikki ei ollut niin synkkää.
Ainahan oli mahdollisuus raitistua uudelleen.
Ainahan oli mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä.
Hän ei koskaan luovuttaisi.
Sitten Illu sulki silmänsä.
Eikä enää koskaan niitä avannut.