Kappale 20.

Kappale 20 – Seuraukset ja seurauksien seuraukset

Daniel
– Tää on niin saatanan hyvä biisi, Daniel huusi sekavana ja lasi putosi hänen kädestään vääjäämättömästi. Se särkyi kauniisti puiselle ruokapöydälle, joka täytti pituudeltaan kokolattiamatolla pehmustetun huoneen lähes seinästä seinään.
– Venaa mäki nousen sinne, joku, joka kuulosti vähän Taralta, huusi.
Daniel kaatoi lisää viiniä kurkkuunsa, veti vuosikertaa 1947 vahingossa väärään nieluun ja sylkäisi nielemättömät nesteet tahattomasti jonkun naisen naamalle, joka oli ilmeisesti niin syvällä oman päänsä sisällä, ettei edes reagoinut äkkinäiseen alkoholisateeseen.

Illu makasi viereisellä biljardipöydällä. Sen suu avautui ja sulkeutui hitaasti; aivan kuin jokin kuivalle maalle ajautunut merenelävä, joka yritti epätoivoisesti saada kiduksiinsa vettä ennen kivuliasta tukehtumista. Daniel muisteli kyllä varoittaneensa sitä, ettei kannata juoda niin helvetin nopeasti, mutta eihän se tietenkään koskaan kuunnellut…
Jotkut tuntemattomat ottivat siitä kuvia. Tara oli lähes onnistunut kiipeämään Danielin viereen pöydälle, kun se horjahti ja kaatui takaisin lattialle kumahduksen saattelemana.

Pöydän päässä istuva John nauroi kurkku suorana maassa matelevalle Taralle. Sitten se kumartui sen edessä makaavan yläalastoman nuoren miehen ylle, imi nenäänsä setelin avulla pitkän valkoisen viivan sen ylärinnalta, karjaisi naama punaisena, hyppäsi aggressiivisesti hajareisin tuon pöydälle levittäytyneen miehen päälle ja alkoi suudella sitä alkukantaisella kiimalla. Tara nauroi ja taputti käsiään, joi uuden kulauksen kalliista rommipullosta ja suupieliään pyyhkien pyöri paikallaan kuin soittorasiaan ikuisesti vangittu tanssija.

Läheisellä sohvalla kaks naista näykkivät toistensa huulia. Toisella oli käsi toisen housuissa. Joku tuntematon nuorehkon oloinen tyttö katseli niitä lumoutunein katsein. Kaikki tuo oli kuin jostain pienellä budjetilla tuotetusta ranskalaisesta opiskelijaelokuvasta, jonka päähenkilöt olivat vahingossa päätyneet johonkin lukion amatöörielokuvakerhon irstaaseen ja estottomaan himojuhlaan, jossa ainoa merkitys oli aistien täyttymyksellä ja teini-ikäisellä sensuelliuudella. Ja sillä hetkellä Daniel tunsi ehdotonta kuuluvutta ja kiintymystä koko tuota sekasortoa kohtaan. Tupakansavuisia huoneita. Järkyttäviä riitoja ja yksinäisiä nurkkia. Jalkapohjaa viilteleviä verisiä lasinsirpaleita ja paljasta ihoa, jonka hehku aiheutti selkärangan lämpöhalvauksen. Kaipa hän sittenkin rakasti tätä kaikkea.
Tai ehkä rakkaus oli väärä sana.
Kaaoksessa oli nimittäin enemmänkin kyse jostain lihallisesta viehätyksestä kuin muureja kaatavasta tunteenpalosta. Kaaos oli helppoa. Kaaos oli halpaa. Kaaos oli se tulinen tyttö, jolla oli ongelmia enemmän kuin hyveitä, mutta jonka elämään halusi silti jostain syystä kadota. Ja juuri tuo osa Danielin sielusta oli se kaikista huumaavin. Tuo syyttelevä rakastaja, joka vei häneltä kontrollin sekä huomisenpelon. Välillä tuntui vain niin hyvältä antautua sille olkapäällä narkkaavalle äänelle, jolla oli pesemättömät hiukset, ilkikurinen hymy ja viikon mittainen univaje takanaan…

Silti Daniel ei kuitenkaan voinut välttyä siltä pieneltä ajatukselta jossain syvällä hänen takaraivossaan: mitä jos koko juttu olikin täyttä valhekuvaa? Rappioromantiikan suurta ilmentymää, jonka arkkitehteinä toimineet ihmiset sortuivat lopulta yhtä koruttomasti kuin kaikki ne rakennelmat, joiden varaan nuo huvit ja olettamukset oli rakennettu. Oli miten oli, tuo totuudenpelko hävisi kuitenkin nopeasti alkoholin ja huumeiden alle. Todellisuuden reflat olivat täysin mitättömiä lihallisen hedonismin ja liukuvoiteettoman sodomian edessä.

Kun he olivat viimein pysähtyneet Johnin uuden kodin edustalle Helsinginkadun ja Fleminginkadun kulmauksessa, Daniel oli ollut vielä aikaisemmasta järkyttynyt. Se kuitenkin päättyi nopeasti Johnin johdattaessa heidät kynnyksen yli asuntoonsa ja suoraan viinakaapilleen. Antiikkia, taidetta ja alkoholia. Jos bohemian käsite olisi köyhä opiskelija, tämä kaikki olisi ollut sen ehdoton unelma-asunto.
Ja niin muistot Nististä ja maskeista ja puhjenneista silmistä oli turrutettu myrkyllä ja lahjottu vaaleanpunaisella menneisyydellä.

Jossain kohtaa paikalle alkoi saapua myös uusia ihmisiä. Kaikenlaisia ja kaikennäköisiä. Aivan kuin Johnin valtakunta olisi ollut jokin rappiomajakka, jonne kaikki myrskyiselle merelle eksyneet päätyivät juuri kun olivat selviytymässä rantaan. Tai sellainen teennäinen Jerusalem, rappiollisen ravitsemuksen pyhä itsemurhayksiö, jonka edessä nuoret metallikenkäiset merkityksen metsästäjät nostivat maljojaan pyhälle kolminaisuudelle – viinalle, huumeille ja syljelle. Oli vain valot, äänet ja se varma tieto siitä, ettei toista samankaltaista hetkeä koskaan tulisi.
Paitsi ensi viikonloppuna.

– Onkohan tää kaikki oikeesti ok, Daniel kysyi enemmänkin itseltään kuin siltä mustalla luomivärillä koristautuneelta naiselta, jonka kanssa hän oli päätynyt juttelemaan laskeuduttuaan viimein pöydältä takaisin lattiatasolle.
– Mitä sä tarkoitat, tuo nainen kysyi utuisesti.
Daniel levitti kätensä ja yritti kaapata kaiken ympäröivän kaaoksen syliinsä ja keuhkoihinsa.
– Tämä. Tämä kaikki. Onko tää oikeesti okei ja odottamisen arvoista vai sittenkin vaa joku helvetin illuusio?
Nimetön tyttö pudisteli päätään.
– Totta kai tää on totta. Sä oot mun edessä ja mä oon sun edessä.
Daniel pudisteli päätään.
– Käsitit väärin. Mä en tarkottanut, että onko tää kaikki olemassa, vaan sitä, että onko tää kaikki olemassaolon arvoista. Onks oikeesti okei juhlia joka helvetin viikonloppu sillee kuin maailma loppuis maanantaina? Onks oikeesti oikein täyttää pää kaikella mahollisella paskalla, koska on vaan päättänyt, että arkinen elämä on kärsimystä ja perseestä?

Mustalla luomivärillä koristellut silmät katsoivat Danielia pitkään.
– Ei se luultavasti oo okei, kuului rehellinen vastaus.
– No aivan, Daniel huudahti ja nyökkäili. – Mut silti mä oon täällä. Silti mä teen tätä joka vitun viikonloppu, vaikka mä tiedän tasan tarkkaan, kuinka typerää tää on. Ihan kuin kaikki tää rappio ois joku vitun iso magneetti, joka vetää mua puoleensa taifuunin voimalla.
Tyttökin nyökkäili.
– Mä ymmärrän niin hyvin, mitä sä tarkotat… mut nyt sä itteasias ymmärsit mut väärin.
Daniel kohotti kulmiaan.
– Mitä meinaat, hän kysyi.
– Se, että jokin ei oo okei nyt ei välttämättä tarkoita sitä, että se ois aina väärin, tuo kaunis tyttö aloitti. – Välillä on ihan suvaittavaa vaan lähteä ja nollata ittensä täydellisesti. Sun ja varmaan jollain tavalla myös mun ongelma on se, ettei me vaan osata lopettaa oikeaan aikaan, koska me pelätään enemmän hyvältä tuntuvien väärien asioiden menettämistä kuin ikävältä tuntuvien oikeiden asioiden tekemistä.
Daniel jäi hiljaiseksi.
– Mut eihän tää voi silti jatkuu, hän aloitti sekavuudesta surullisena. – Jossain kohtaa velat pitää maksaa. Tää maailma ei anna mitään ilmaseks ja musta tuntuu, että viimeinen maksupäivä on aivan kulman takana.
Mustaksi maalatut silmät hymyilivät hänelle myötätuntoisesti.
– Sitten sä maksat ne velat ja arvioit uudestaan sun elämää. Jonkin asian loppu ei aina välttämättä ole huono asia.    

Tara

– Hei, pitäisikö tätä auttaa jotenkin, ruskeatukkainen alle 20-vuotiaalta vaikuttava, mutta tyylikkäästi pukeutunut nuori mies kysyi ja tökki poskeen Illua, jonka suupielestä valui kuolaa ja jonka silmät olivat melkein iirittömät.
Tara kohotti katseensa musiikin pyörteistä ja vilkaisi tutkivasti ystävänsä elottomia kasvoja.
– Venaas, hän huudahti iloisesti.
Hypäten alas tuolilta Tara suuntasi Illun luo, joka oli tosiaan kyllä hieman turhankin kalpean oloinen. Hän tökki sitä kylkeen ja täydellisen reagoimattomuuden edessä diagnosoi:
– Hmm, vaikuttaa kuule olevan a fucking serious case of sammuminen.
Ruskeatukkainen poika kohotti kulmiaan ja älähti protestiksi, kun Tara kiipesi biljardipöydälle ja asettui hajareisin Illun rinnan päälle.
– Hei, mitä sä oikeen…, se aloitti epäuskoisena.
– Eli paremmin tunnettuna vässyköimisenä, Tara julisti ratatuomarina ja läimäisi Illua poskelle niin lujaa kuin vain aerodynamiikka antoi myöten.
Sitä seurannut kuiva läiskähdys ihon hangatessa ihoa vasten tuntui levittäytyvän poikki avaran huoneen musiikista huolimatta. Sekunnin murto-osassa Illun iirikset kiipesivät jälleen näkyviin kuin liikaa metaa nokittanut tuplapotti, ja adrenaliinin sekä karjaisun sekoitus heitti Taran takamus edellä lattialle. Hän kuuli biljardipallojen törmäilevän kimeästi toisiinsa ja toivoi edes yhden menneen pussiin.          
– MITÄ HELVETIN SAATANAA, Illu huusi kurkku suorana ja hieroi poskeaan.
– Sä vässyköit, Tara vastasi suorasukaisesti, kipusi ketterästi takaisin jaloilleen ja
pyyhki käsivarsiaan huolimattomasti. – Toisin sanoen mä pelastin sun hengen senkin kiittämätön little shit.
Edelleen hölmistynyt Illu silmäili hetken ympäristöään. Sitten se kohautti olkiaan ja palasi takaisin biljardipöydälle makaamaan.
– Enää et vittu lyö, se kielsi ja ajelehti takaisin jonnekin kauas.

Tara huokaisi ja kaappasi puolityhjän kuohuviinin läheiseltä kirjahyllyltä. Äskeinen ruskeatukkainen poika leijaili hänen viereensä.
– Sun kaveris taitaa olla vähän päästään vialla, se kuiskasi ja silmäili makaavaa
Illua olkansa yli.
Tara sulki silmänsä ja pyöri eteerisesti musiikin tahdissa tyhjenevä pullo heiluen hypnoottisesti kädestä käteen.
– Eipä oikeestaan, hän lausui rauhallisesti ja tilanteeseen tyytyväisenä. – Ei sen enempää kuin kukaan muukaan meistä. Ainoa asia, joka sen erottaa musta ja susta on yksinkertaisesti pienemmät aivot.
Tara nauroi ja poika katsoi häntä sormenpäätään purren.
– Eiks usein sanota, että tyhmyys ja hulluus kulkee käsikädessä, se ehdotti.
Tara pudisti päätään hymyillen, pyörien ja tanssien.
– Nope. Hullu on se, joka tietää tekevänsä tyhmää, mutta tekee sen silti. Tyhmä on se, joka tekee tyhmyyksiä tietämättä tekevänsä tyhmyyksiä ja näin ollen toistaa tyhmyyttään yhä uudestaan ja uudestaan aina vain tyhmempänä tyhjäpäänä. Niin kutsuttu urpouden kelvoton velhokehä.
Ruskeatukka hymähti miellyttävästi.
– Enpä oo kyllä koskaan kuullu kenenkään avaavan asiaa ihan tolla tavalla, se leperteli leikkisästi.
Tara kohautti olkiaan ja pysäytti tanssinsa.
– Mä olenkin vähä kumpaakin. Ripaus hulluutta ja sipaus urpoutta.
Tuo poika tuijotti Taraa hetken tiiviisti ja ojensi sitten hymyillen kätensä.
– Miko.
– Tara.
– Onko sulla, Tara, aina näin mielenkiintoisia näkemyksiä?
– Aika lailla. Älä asetu muottiin, vaan ole se muotti.
– Kuulostaa anarkialta…
– Kuulostaa vapaudelta mun korvaan.
– Ja sä oot omasta mielestäsi vapaa?
– Noh… sanotaan näin, että ainakin vapaa pyrkimään olemaan vapaa.
Miko tuijotti Taraa intensiivisesti.
Sitten se totesi vienosti hymyillen:
– Nääh, et sä oo tyhmä tai hullu. Oot vaan erittäin outo.
Sen jälkeen Miko soi Taralle lentosuukon ja katosi. Hei eivät nähneet enää koskaan. Vuosi myöhemmin Miko valmistuisi teologian maisteriksi, jonka seurauksena hän tapaisi Antonion opiskelijajärjestön vuosijuhlissa. He tulisivat elämään monta vuotta onnellisesti yhdessä, kunnes eräänä sateisena kevätpäivänä Antonio toisi kissan ja se saisi Mikon suunniltaan ja tämä ottaisi keittiöveitsen esiin ja iskisi sen Antonion kolmanteen silmään ja kissa muuttuisi sammakoksi, jonka siivet kuljettivat sen kohti aurinkoa ja…
Tara ravisteli päätään. No more piriä mun huumeisiin, hän ajatteli omasta ajatuksenjuoksustaan huvittuneena.

Läpsyteltyään poskiaan vielä muutaman kerran Tara palasi takaisin transsimaiseen tanssiinsa. Illu makasi edelleen biljardipöydällä. John säntäili siellä täällä ilman vaatteita ja antoi ihmisten piirtää ihoonsa erivärisillä tusseilla. Daniel oli kadonnut jonnekin aikaa sitten. Vaistoten alkavan rappiofilosofiamonologin Tara sulki mielestään kaiken muun paitsi juuri tuon hetken ja siihen yhdistyvän hengellisen tietoisuuden. Siinä oli nimittäin jotain helvetin nostalgista. Kunnon kotibileissä, joissa yksittäiset ihmiset jakavat toisistaan henkilökohtaisia asioita ja ylittävät turhankin usein sen henkilökohtaisen rajan, jonka takana seisoessaan ei koe aamuisin olevansa aivan täysin epäonnistunut ihminen. Tällaisissa nestepulverijuhlissa voi viimein tuntea olevansa jotain muuta kuin evoluution tuottama selviytymiskone. Ja juuri tätä Tara rakasti. Sitä muuttujien muuttuvaa mukautuvuutta, joka pysyy sekä samana että kaukaisena erottamattomassa erilaisuudessa. Tästä Tara sai halunsa, voimansa ja unelmansa. Tuosta kyltymättömästä halusta elää huominen jo tänään.

– Mitä vittua sä teit mun muijan kanssa, joku huusi.
Tara keskitti katseensa karjunnan suuntaan. Huutava ja kiljuva mies rynnisti kohti Danielia, joka oli juuri tullut ulos vessasta mustalla luomivärillä silmänsä koristelleen neidin kanssa. Daniel ei itse tuntunut edes huomaavan lähestyvää vaaraa, sillä hän oli keskittynyt puristelemaan vessaseuralaisensa suurehkoja rintoja. Jälkeenpäin muisteltuna Tara nauroi näylle lentävästä mustasukkaisesta poikaystävästä, joka iskeytyi Danieliin kaikella sillä voimalla, jota kiihtynyt adrenaliini ja omistushaluinen testosteroni toivat mukanaan. Ihmisten kiljaisut ja huudot kaikuivat kuin sinfonia. Etenkin Johnin nauru kimposi seinästä seinään ja nurkasta nurkkaan. Daniel rääkäisi kirosanojen tulvan ja tarrasi hyökkäävää urosta rinnuksista, mutta sai siitä hyvästä vain nopean tällin suoraan leukaansa.

Tara valmistautui henkisesti koittavaan taistoon ja kohotti pitelemänsä pullon kuin sotakirveen, mutta juuri ennen koitoksen alkua syvältä kurkusta kajahtava mylväisy pysäytti hänet. Illu lähestulkoon loikkasi aikaisemmalta leposijaltaan ties minkä patoutuneen raivon vallassa, rynnisti kohti lattialla painivaa kaksikkoa ja jotain esihistoriallista petoa muistuttaen heitti mustasukkaisen poikaystävän vasten seinää, josta se luhistui lattialle henkeään haukkoen. Tara ravisteli kerran päätään varmistaakseen oman selväjärkisyytensä. Huomattuaan olevansa yhä tässä ulottuvuudessa hän lähti ripeästi kävelemään kohti vaikeroivaa poikaystävää ja kasvatetun inertian voimin potkaisi sitä päähän niin kovaa kuin suinkin kykeni. Tara tunsi, kuinka rusto ja luu pirstaloituvat tyydyttävästi napsahtaen. Hetken mielihyvästä hän potkaisi vielä toisen kerran. Ihan vaan silkasta onnellisuudesta, Tara huomasi ajattelevansa. Sieltä täältä kuului järkyttyneitä kiljaisuja.
– LOPETA, tyttö, joka oli vielä hetki sitten antanut Danielin kosketella itseään, kirkui ja pienet nyrkit heiluen iskeytyi vasten Taraa.
Se löi vailla voimaa, mutta yhä uudelleen ja uudelleen. Huominen jo tänään, Tara ajatteli tylsästi.
Tump.  
Entä jos se huominen ei koskaan koita ja ollaan sittenkin ikuisesti eilisen vankeja? Tuomittuja unelmoimaan jostain paremmasta, jota ei voi koskaan saavuttaa?
Tump. Tump.

Entä jos tulevaisuuden-minä-vitun-Salla olikin oikeassa ja unelmat on vaan harvoille ja valituille?

Tump. Tump. Tump.   
Miten se Europen biisi menikään? ”We’re just children of the ’morrow, hanging on to yesterday…”
Tump. Tump. Tump. Tump.
– Ja vitut, Tara kiljaisi niin kovaa kuin kykeni ja iski otsansa vasten hysteerisesti huutavan tytön kasvoja. Kumahduksen saattelemana se putosi polvilleen nenäänsä pidellen.
Sitten Tara lähti nauraen ja nyrkit pystyssä kohti adrenaliininvoimasta yhä tärisevää Illua ja tätä rauhoittelevaa Danielia. Heidän luonaan Tara kiskoi kummatkin kainaloonsa ja huusi:
– Vitut susta, musta ja meistä. Vitut mistään!
Sitten hän nauroi kurkku suorana.
Pian Illu ja Danielkin nauroivat.
Valojen aika oli ohi.
Ja he kaikki vihasivat itseään enemmän kuin koskaan.

Illu

– Toi oli aikamoinen show, John kehui ja läimäisi selkään Illua, joka oli viimein lopettanut ylitsevuotavasta adrenaliinista tärisemisen.
– Kiitti, hän vastasi vaivautuneesti ja nosti peukalonsa pystyyn.
John hymyili ja sanoi:
– Jos totta puhutaan, niin mä aina aattelin, ettei susta ois hyökkäämään toisen ihmisen kimppuun, mut sähän oot yks vitun hirviö!
Illu ei vastannut. Tuijotti vain lattiaa.

Aikaisempi konflikti olisi luultavasti päätynyt poliisin tuloon ja pahoinpitelysyytteeseen, jollei John olisi kävellyt päätään pitelevän poikaystävän sekä tämän vieressä hysteerisesti itkevän tyttöystävän luokse ja kaivanut lompakostaan paksun pinon seteleitä.
– Tää riittää kotimatkapizzoihin, se oli kysynyt ja tarjonnut setelinippua.
Hetken tuo surkea kaksikko oli vain tuijottanut Johnia ja sen lahjuksia, mutta ilmeisesti edes humalainen ylpeys ei pysäyttänyt rahan lamaannuttavaa tuoksua, sillä tuo rahapino katosi vikkelästi ja ulko-ovi sulkeutui sitäkin nopeammin. 

– Mä en tiedä mikä muhun meni, Illu ripittäytyi.
John hymyili.
– Sä teit jotain todellista, se kuiskasi. – Sä hyväksyit sun pimeyden ja alistit sen. Älä unohda sitä tunnetta. Sä saatat tarvita sitä uudestaan vielä jokin kaunis päivä, ku koet olevas yksin ja vaarassa.
Illu pudisteli päätään heikosti.
– En mä ole sellainen. Mä vihaan väkivaltaa.
John nauroi ja sen ääni kumisi hiljaisessa makuuhuoneessa, jonne Illu oli paennut häpeää ja ihmisten katseita.
– Et sä sitä vihaa. Sä rakastat sitä. Sä rakastat kaikkee, mikä saa sut tuntee jotain. Mä tiedän… mä oon samanlainen.
Illulla ei ollut voimaa vastustella, kun John tarttui häntä käsistä ja tuijotti sen niin kauniilla ja syvillä silmillä.
– Mä tiiän, koska me kaks… me kaks ollaan rikki. Sirpaleina. Palasina. Meissä on jotain perinpohjaisesti väärin ja kumpikin meistä tarvitsee jotain, millä täyttää nää meidän tyhjyyttä ammottavat sisäelimet. Jotain, mikä tuo meille sen täyttymyksen, jonka elämä on meiltä riistänyt, ystävä rakas.
Sen ääni oli hiljainen mutta vangitseva. Illu ei nähnyt muuta kuin nuo tuijottavat silmät, joiden syvyyksiin olisi niin helppo vain hukkua ja unohtaa itsensä ja tuskansa. Samat silmä, jotka olivat silloin kerran saaneet hänet konttaamaan pitkin katua muista ja itsestään välittämättä.

– Auta mua, Illu kuiskasi. Ja luovutti viimein.
Johnin silmissä välähti huumaava kiille. Samanlainen kuin juuri saaliinsa kimppuun hyökkäävällä villipedolla. Sitten se kaivoi taskuaan ja sulki jotain Illun nyrkkiin.
– Välillä pitää vaan antaa asioiden tapahtua, se hymyili mustat silmät täynnä rakkautta ja kääntyi lähteäkseen.
Ovelta John huusi vielä:
– Suoraan Venäjältä. Kerro sitten, mitä tykkäsit!
Sitten ovi sulkeutui ja Illu jäi yksin pimeyteen.

Muutaman hetken päästä ovi kuitenkin jälleen avautui raolleen ja Taran naama ilmestyi näkyviin.
– Täällähän sä oot, se huusi. – Hei Dani, se on täällä!
Tara astui sisään ja pian Danielkin saapui, joka tivasi:
– Mitä saatanaa sä täällä teet? Ollaan etitty sua, vaikka kuinka kauan.
Illu kohautti olkapäitään ja selitti:
– Halusin olla hetken yksin.
Tara hyppäsi sängylle Illun viereen. Pehmeä patja liikehti kuin aaltoileva meri.
– Äläs nyt! Sähä pelastit Danin kauniin pärstän. You’re a fucking hero, mate!
Daniel soi Taralle tuiman katseen, mutta tokaisi kuitenkin vain:
– Mennääs nyt takas tonne keinotekoseen valoon. Tää huone on suhteellisen ahistava.
Tara hyppäsi takaisin jaloilleen ja tarttui Illu ranteesta.
– Samaa mieltä! Let’s go, hero, se huusi samalla kun kiskoi.
Illu nousi hitaasti.
– Mennään vaan sitten, hän huokaisi.
Danielin ja Taran kadottua takaisin valoon Illu kätki jotain taskuunsa ja seurasi ystäviään.

Mutta pimeys oli tullut jäädäkseen.