Epilogi

Epilogi – Meidät pelastavat

Auringonvalo näyttää aina kauniilta huolimatta siitä, missä sitä ihailee. Tai ehkei tietenkään ihan aina, mutta suurimman osan ajasta kuitenkin. Etenkin kesäisin, jolloin ihmiset tuntuivat olevan iloisempia ja hymyt leveämpiä. Kaksi vanhempaa aikuista, Daniel ja Tara nimiltään, istuivat erään kantakapakan terassilla ja vuorottelivat kallista viinipulloa. Sama perinne oli jatkunut jo useiden vuosien ajan. Hiljaisuutta ja muistoja. Vain he itse olivat muuttuneet. Daniel oli kasvattanut itselleen särmikkäät viikset. Tara oli tatuoinut kätensä erilaisilla teksteillä Raamatusta ja hänen omasta musiikkituotannostaan.

Viimeisen viinipisaran kadottua Daniel kaivoi taskustaan nikotiinipurukumin.
– Mitäs muuten vaimokkeelle kuuluu, Tara kysyi vienosti hymyillen ja rummutteli sormillaan lasista pöytää. Arkiset puheenaiheet olivat saaneet uusia merkityksiä ikääntymisen myötä.
– Siinähän se, Daniel vastasi olkapäitään kohauttaen. – Aloitti just jonku uuden maalauksen suunnittelun. Jostain 50-luvun teemasta se on selittänyt. Jazzia ja tupakkaa ynnä muuta.
Tara nyökkäsi ja rypisti otsaansa vanhan idean palatessa mieleen.
– Mäkin on miettiny, että mun seuraava levy vois olla jazzia. Jotain raikasta ja uutta. Haluun vaan vetäytyy jonnekin kauas metsään ja soittaa, kunnes mun sormet halvaantuu ja putoo pois.
Daniel tirskahti ja huomautti:
– Napero varmasti ilahtuu tosta ideasta. Kukapa ei haluis, että oma äiti katoaa kuukausiks jonnekki hevonkuuseen.
Tara nauroi, kumautti Danielia olalle ja muistutti:
– No mut onneks kummisetä on täällä! Pitämässä huolta mun pikku-Iidasta, kun mommy viettää vähän omaa aikaa. Mut et helvetti opeta sille enää yhtäkään asiaa energioista tai chakroista! Ei se puhu mistään muusta nykyään.
Daniel naurahti ja iski silmäänsä.

Kärkäs kiroilu kantautui heidän korviinsa. Vieruspöydän oli vallannut kolme orastavaa nuorta, joista yksi oli onnistunut läikyttämään oluttaan pitkin laudoitettua puuterassia. Tuon kolmikon nainen, se selkeä johtaja, lohdutti epäonnekasta ystäväänsä jälkiviisauden kitkerillä sanoilla ja neuvoi, miten saman onnettomuuden voisi välttää seuraavalla kerralla. Tuo menetettyä juomaansa sureva miehenalku, se näennäistä johtajaa arvosteleva mutta tälle ehdottoman lojaali rehellisyydenperikuva, kritisoi kovin sanoin kaikkea, mitä ystävänsä suusta tuli. Kolmikon viimeinen, se hiljainen mutta juuri tällaisista hetkistä eniten nauttiva tarkkailija, seurasi hymyillen jo selkeästi niin tutuksi tullutta sanaharkkaa ystäviensä välillä. Hetken tuo kolmikko silmäili myös Danielia ja Taraa, mutta huomatessaan vain kaksi vanhempaa kulkijaa, he jatkoivat omaa välinpitämätöntä olemassaoloaan, mihin vain tuon ikäiset kaiken elämästä ja rakkaudesta tietävät nuoret pojat ja tytöt kykenivät.

Tara vihelteli hyväntuulisesti ja arvuutteli hymyillen:
– Kauhee kun mut valtasi äkisti suunnaton ja äkkinäinen déjà-vu!  
Daniel hymähti ja vastasi:
– En tiiä yhtään, mitä mahdat tarkoittaa.
Tara jatkoi hymyilyään ja sitten päätään pudistellen kuin karkottaakseen jonkin kaukaisen muiston sanoi:
– Mä näin muute Lauran sattumalta pitkästä aikaa. Muistaks? Sen mun yhen eksän! Ei pahalla kenellekään, mutta jumalauta se ei oo vanhentunu hyvin. Anyway, haluuks kuulla, mitä sanoin sille?
Daniel kohotti olkiaan ja totesi tottuneesti:
– Kerrot kumminkin.
– Oh, you know me so well, Tara nauroi. – Noh, mä pysäytin sen ja aluksi se vaan tuijotti ihan helvetin hämmentyneen näköisenä. Onneks se lopulta kuitenkin tajus kuka mä oon! Siinä sitte halattiin ja puhuttiin mukavia. On kuulemma sairaanhoitaja ja kahden lapsen äiti. Onnea ja menestystä vaan hänelle! Anycase sitten tuli mun aika lähteä, mut ennen kuin olin jatkamassa matkaa, niin sanoin sille ihan vaan puhtaasti kiitos.
Daniel kohotti kulmiaan ja mittaili edelleenkin niin oudon parhaan ystävänsä kasvoja.
– Mistä helvetissä sä sitä kiitit?
– No oon koko ajan kertomassa, Tara huudahti. – Se meni kutakuinkin näin: Kiitos kaikista yhteistä hyvistä hetkistä. Opittiin kummatkin niistä paljon. Vietettiin meidän kaksikymppiset yhdessä ja mä en tuu koskaa unohtaa niitä aikoja. Vaikka lopussa meni asiat vähän huonosti, ni en mä mitään kadu. Hauskaa oli ja meijät oli tarkoitettu vain opettamaan toisiamme. Kiitos siitä. Sitten mä sanoin moikat ja lähin talsii helvettiin.
Daniel korskahti, haroi viiksiään ja kiusoitteli:
– Kaunista, Tara! Kerros myös, miten sä muistat ton puheen noin tarkasti.
Tara myönsi hihittäen:
– Mä ehkä saatoin kirjoittaa sen valmiiksi ylös jo kauan aikaa sitten. Viimeinkin pääsin lausumaan sen ääneen, että ei yhtää naureskella siinä!
Daniel vain hymyili väsyneesti. Kaikkien näiden vuosien jälkeen jotkin asiat pysyivät samana. Sitten he olivat hetken hiljaa. Jossakin kohtaa sanat olivat muuttuneet lähes turhiksi.

– Mitähän kaikille muille mahtaa kuuluu nykyään, Daniel aloitti seuraavan pohdiskelevan keskustelun ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi odottanut jonkun tutun naaman saapuvan hetkenä minä hyvänsä.
– Who knows, Tara huokaisi ja taputteli etusormella leukaansa. – Osa salee kuollu. Osa salee vieläki dokaa samoissa paikoissa. Ei kai sillä loppujen lopuks mitään hirveetä merkitystä oo.
Äkkiä Taran silmät kuitenkin välähtivät iloisen muiston palatessa mieleen:
– Ei hitto muuten! Jonin mä näin joku kuukausi sitten kyl! Oli taas lähössä jonnekin reissuun. Ja sillä oli myös seuralainen lähössä messiin! Kivan olonen friidu se oli. Kunnon hippikeiju kyllä, mut just Jonin tyyppiä!
Daniel kohotti kaksi sormea kohti taivasta ja sanoi:
– Kaikkea hyvää heille.
– Aamen ja word, Tara ilmoitti hyväntuulisesti.

Jostain syystä Daniel alkoi nauramaan maha kippurassa.
– Mikäs sulle tuli, Tara kysyi huvittuneena.
Itsekseen kikattaen Daniel kuivasi silmäkulmiaan ja sanoi:
– Ei ku vaa toi mitä sanoit… tuli mieleen vaan se yks helkatin tyhmä juttu vuosia sitten, ku oltiin minä, sä ja Illu yhessä baarissa täälläpäin. En nyt yhtää muista, mikä mesta se oli, mut joku räkälä kummiski.
Tara hymyili odottavasti ja sytytti tupakan.
– Siis ei helvetti, miten se meni, Daniel jatkoi ja painoi kämmenen otsaansa vasten.
– Kaiketi ihan perusilta se oli muuten ollu, mutta sitten jossai kohtaa Illu vaan katos. Puff vaan kuin jostain taikasauvan heilautuksesta. Jotai naksujakin oli popsittu mun muistaakseni.
Tara huokaisi kaihoisasti ja katse kaukaisuudessa sanoi:
– Ei helvetti mulla on ikävä huumeita… vitun lapset ja niiden tuoma vastuu!
Sitten Tara käännähti takaisin tuijottamaan Danielia ja kehotti:
– Noh, anna mennä vaan!
Keskeytyksestä hieman ärsyyntyneenä Daniel rykäisi nyrkkiinsä ja jatkoi:
– Niin kuin olin sanomassa. Siinä sitten sekasin ihmeteltiin, mihin Illu oli kadonnut. Soiteltiin ja huhuiltiin sen perään, mutta mitään ei kuulunut.
– Ei helvetti, mä muistan nyt, Tara nauroi ja kohotti kätensä refleksinomaisesti kohti taivasta. – Sulla oli ollu aikasemmin illalla säätöä jonkun painijamuijan kanssa! Enpä oo koskaan nähnyt sua niin kuumottaneena, kun kuulit, että se oli joku SM-finalisti!
Daniel nakutteli sormillaan pöytää ja jatkoi:
– Niin kuin olin sanomassa! Noh, siinä sitten ihmeteltiin, mut yhtä äkkiä alko kuuluu hirveetä hälinää.
– Ja ihan out of nowhere Illu juoksi munasilteen ovista sisään!
– Jep, se urpo oli lyönyt vetoo, jonkun spurgun kanssa, että kehtaako se juosta Vaasankadun päästä päähän alastomana!
– Ja sehän teki sen!
– Joo, ja sä olit niin helvetin vaikuttunut koko jutusta, että pystyit vaa sanomaan ”aamen ja word” nii mahtavan epäuskoisella äänellä!

Ja sitten he nauroivat. Jotkut kääntyivät katsomaan heitä, mutta tuossa iässä sillä ei ollut enää mitään väliä. Noloudentunne oli jäänyt eläkkeelle jo kauan sitten.
– Ei saatana, mitä juttuja, Daniel muisteli nostalgisesti. – Hyviä muistoja, hyviä muistoja…
– Tell me ’bout it, Tara totesi ja venytteli käsivarsiaan. – Sekin tyyppi osasi olla niin helvetin sekasin, kun sille päälle sattui. Iida ei saa kyllä vielä vähään aikaa kuulla kaikkia tarinoita, mutta jumalauta niistä saisi vaikka kirjan aikaan.
Daniel nyökkäsi myötäillen ja sanoi:
– No älä muuta viserrä. Oon yrittänyt muutamat stoorit kertoa jossain firmanjuhlissa, mut puolet aina kelaa, että valehtelen ja puolet että liiottelen.
– Fuck if you truth, fuck if you shoot, Tara nauroi.  
– Juurikin näin, Daniel huokaisi, heitti suuhunsa uuden nikotiinipurukumin ja katsoi vielä kerran vieruspöydässä istuvaa kolmikkoa

Ja niin heidän iltansa jatkui, tuolla Helsingin kantakaupungissa sijaitsevalla oudolla kadulla. Vuosien saatossa puut olivat kasvaneet, baarit muuttuneet, trendit kehittyneet ja katujen kasvatit vaihtuneet, mutta edelleen se oli se sama katu kuin silloin kauan sitten. Sama ilme, sama melodia ja sama tunnelma. Ja ehkä joidenkin asioiden kuuluukin pysyä muuttumattomina. Särkymättöminä. Tarvitsemmehan me kaikki jotain mihin verrata omia saavutuksiamme ja epäonnistumisiamme. Loppujen lopuksi ainoastaan ihmiset muuttuvat. Ainoastaan kasvot vaihtuvat.
– Otetaanko vielä yhet, Tara kysyi ja haukotteli.
Daniel mietti hetken.
– No jos nyt yhet vielä. Mutta sitten himaan.
Ja niin he tekivätkin. Yhdessä ja yhteisymmärryksessä. Sillä vaikka elämä saattaakin olla tragediaa ja kärsimystä täynnä, heitä lohdutti tieto siitä, ettei kukaan joutunut kohtaamaan tätä hirvittävää olemassaoloa yksin. Jokainen ihminen on oma haavansa, jokainen tarina oma särönsä. Ja vaikka välillä elämän kauheus ja kurjuus ovatkin yksinkertaisesti liikaa yhden pienen selkärangan kannettavaksi, he ja me voimme kuitenkin luottaa siihen, että joskus vielä yritys palkitaan. Todisteet tästä löytyvät, kun vain avaamme silmämme ja katsomme ympärillemme. Siellä Vaasankadun ja Kustaankadun kulmassa. Siellä sinunkin turvapaikassasi. Sillä ehkäpä ainoa totuus tässä pelottavassa ja yksinäisessä maailmassa on seuraava: omillaan saatamme olla särkyneitä pieniä sirpaleita; heitä, jotka etsivät merkitystä ja tarkoitusta, mutta yhdessä olemme kokonaisia; niitä, jotka ovat kerran jo särkyneet, mutta siitäkin huolimatta meidät kaikki pelastaneet.

Sen makuinen se.
Dokaamisiin ja juokaa hyvin.

Tämä tarina oli sinulle, kaunis sirpale yön sinisen.
Älä koskaan luovuta, sinä särkynyt ihminen ihanin.

Kohti aurinkoa.
Sun kesäs koittaa vielä.