Kappale 19.

Kappale 19 - Viha ja verenhimo   

Daniel

Daniel tunsi olonsa todella huojentuneeksi. John oli saapunut kuin taivaista pudonnut enkeli pelastamaan heidän iltansa tylsyydeltä ja tavanomaisuudelta. Nyt jokainen kulaus sai hänet asteittain iloisemmaksi. Kuinka rentoutuneeksi ihminen muuttuikin pimeyden edessä. Oli kuin jokin musta ja painava peite olisi laskettu hellästi hänen ruumiinsa päälle ja pian viimeisetkin naulat iskettäisiin arkun kullattuihin kulmiin.

John näppäili pientä kaukosäädintä ja musiikki alkoi soimaan melodisena taustahälynä. Daniel ei tunnistanut kappaletta, mutta punkilta se kuulosti. Tara varmasti tietäisi. Se tiesi aina kaiken musiikista. Ja riitelystä. Varmaan joku naisten juttu. Välillä sitä unohti, että Tarakin oli sellainen. Rehellisesti Daniel oli jo hetken pelännyt heidän väliensä rikkoutuneen lopullisesti, mutta onneksi universumi oli päättänyt antaa vielä yhden mahdollisuuden heidän keskinäiselle luottamukselleen. Onneksi. Koska hän rakasti Taraa. Todella rakasti. Enemmän kuin ketään muuta naista. Mutta ilman romantiikkaa. Vain rakasti.

Sitten John kysyi:
– Kuka haluaa ylistä?
Ennen kuin Daniel ehti sanoa sanaakaan, Tara huusi aivan hänen korvansa vieressä:  
– Minä vittuvittuvittuvittu!
Daniel tuuppasi ärsyttävää ystäväänsä kauemmas, mutta ei voinut olla hymyilemättä, sillä hänkin oli salaa toivonut tuota kysymystä jo siitä asti, kun John oli ensimmäisen kerran saapunut heidän eteensä tuona iltana.
– Rokkari ilman kokaiinia on kuin kala ilman ammoniakkia, Tara jatkoi ja heilui innostuneena penkillään.
John nyökkäsi ja kaivoi pienen valkoisen pussin lompakostaan. Sitten se levitti neljä valkoista viivaa pöydälle ja kaivoi povitaskustaan kullatun metallipillin, johon oli kaiverrettu yksinkertainen sydän.

 Hierottuaan sieraimiaan hellästi John aloitti ammattimaisin ottein. Niiskuttamisen ohessa se otti ison kulauksen viskiä kuten tapana on. Daniel kurotteli kohti kultaista pilliä seuraavana, mutta Tara tuuppasi hänen kätensä sivuun.
– Naiset ensin, se tokaisi kimeällä äänellä ja odotuksesta hehkeänä kumartui kohti pöytää ja siinä odottavaa palkintoa. Illu katseli heitä ilmeettömänä. Pian euforiasta voihkiva Tara ojensi kultaisen pillin jonnekin suuntaan, ja Daniel nappasi sen ärhäkästi.
Ja kuka muka väitti, että kokaiini toimis heikommin naisilla…
– Fuck all day, party all night, Tara kiljui.
Danielin silmät muuttuivat punaiseksi ja vetisiksi.
…

Kokaiinissa on nimittäin jotain alkukantaista, Vasen kives ajatteli ja vetäytyi hieman, kun nenäkalvojen kihelmöinti sai aikaan kutkuttavia kemiallisia reaktioita.
Siitä syntynyt tunne muistutti ensimmäisen nyrkkitappelun voittoa tai ensimmäisen suudelman jälkeistä huumaa. Testosteronin kuvainnollinen ja todellinen laukeaminen, jonka pauloissa heikkokin itsetunto muuttui kuninkaalliseksi. Henkilökohtaiset piirteet näyttävät paremmalta, puhe nopeutuu, seksikkyys moninkertaistuu ja se ratagurujen kuvailema Rock ’n’ Roll on varmasti juuri tässä ja nyt.
Ja Vasen kives rakasti rakastaa jokaista sekuntia tuossa tunteessa.
Ja tänään se pääsisi viimein purkautumaan!
Ja jumalauta pöytä täyteen viinaa tuokaa!
Koska nyt on se hetki, se niskantaivuttaja!
Sex, Drugs, Drugs and Even More Fucking Drugs yhdessä pienessä pulverikoktailissa.
– Jumalauta, Vasen kives huusi.
Raketti räjähtää, bassorummut soivat, nuolaisu niskassa, värinää, värinää ja värinää.
…Oikea kives oli vuorostaan kuollut kokaiinin aiheuttamaan sydänkohtaukseen vain kolmekymmentävuotiaana…  
…
– Mites sinä, John kysyi ja tuijotti Illua, joka oli muuttunut täysin valkoiseksi.
Daniel tunsi tiukan pistoksen omatunnossaan, mutta sitten uusi euforian aalto hautasi kaiken häpeän ja negatiivisen negaation alleen.
– E-ei kiitos, Illu vastasi heikosti, käänsi hitaasti päätään ja katsoi ikkunan ulkopuolisessa maailmassa juhlivia ja kuplivia ihmisiä.
– Sääli, John totesi aidosti pettyneenä, imaisi itseensä viimeisen linkun ja asetti pussin sekä kultaisen pillin takaisin lompakkoonsa.
Sitten se hymyili Taralle ja Danielille.
– Diggaatteko, se kysyi.
Daniel tärisi hieman, mutta nosti peukalonsa. Tara kiljui raikuvan biisin tahdissa.
– Mahtava kuulla, John sanoi ja risti kätensä.

He ajoivat rauhallisesti vielä muutaman hetken, mutta sitten John vilkaisi puhelintaan ja kohotti kämmenensä.
– Pysähdytään tässä hetkeksi, se sanoi ja koputti väliseinää, joka erotti kuljettajan matkustajista.
Daniel katseli uteliaana ikkunasta, sillä hän ei tunnistanut, missä päin Helsinkiä he olivat. Vaasankatu ja koti olivat jääneet jonnekin kauas. Seuraavaksi John kurotti penkkinsä alle ja kaivoi kukilla kuvioidun kangaskassin. Jälkeenpäin ajateltuna Daniel muisti, että outo tunne oli tuolloin lävistänyt hänet. Se oli ollut jokin siinä tavassa, jolla John oli liikkunut; kuin murhaaja juuri ennen ensimmäistä viiltoa.

Taran yrittäessä piristää hiljaista Illua jollain huonolla vitsillä John nosti puhelimen korvalleen ja keskusteli hiljaisella äänellä. Se siveli kangaskassia rauhallisesti. Danielin leuat louskuivat kroonisesti kaiken tuon edessä, kunnes…

Tara

Limusiini pysähtyi. Seuraavat tapahtumat olivat jälkeenpäin ajateltuna erittäin epäselvät, mutta Tara muisti saaneensa Johnilta oudon maskin. Se oli valkoisen kissan naurava naama; yksi kolmesta samanlaisesta. Siinä oli ollut jotain perimmäisen selkäpiitä karmivaa.

Tara katsoi kysyvästi Danielia, joka näytti vähintäänkin yhtä häkeltyneeltä kuin hän itsekin, ja Illu tuijotti omaansa ilmeettömänä. Sitten John täytti lasinsa. Skorpioni kellui pullossa kuin jokin pahaenteinen ruumiinjäsen kauhuelokuvassa, ja kun John seuraavaksi alkoi puhumaan, Tara ymmärsi, ettei hänen edessään enää istunut se ystävällinen lyhyt rikas mies, vaan ihminen, joka oli tottunut siihen, että hänen tahtonsa toteutettiin niin hyvässä kuin veressäkin.

– Kohta tänne tulee eräs mun vanha tuttava, John aloitti ja katsoi heistä jokaista vuoroin silmiin. – Mutta älkää huoliko, teidän ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin istua rauhassa ja pitää nuo maskit kasvoillanne.
Sitten se hymyili.
Taas.
Tara uskoi haiden hymyilevän samalla tavalla. Vaistomaisesti hän haki tukea Danielista; samoin kuin laiva etsii majakkaa myrskyssä. Siitä sen kylmyydestä ja koneistosta syntyvää valoa, joka näyttäisi oikean suunnan rationaalisuudella ja logiikalla. Mutta tuolloin Danielin loistoa ei näkynyt horisontissa. Sen majakka oli täysin sammunut, ja tämä sai Taran pelkäämään enemmän kuin koskaan.
Lopulta se oli Illu, joka rikkoi hiljaisuuden ja kysyi:
– Miksi maskit?
John hymyili.
– Kaiken varalta, kuului hurmaava vastaus.
Sitten John silmäili jälleen heistä vuoroin jokaista.
– Tiedättekö, mun on pakko myöntää, että mä oon aina ihannoinut teitä kolmea, se aloitti ja hypisteli sormillaan yhtä sen kultaisista sormuksista.
– Luottamus on niin kaunista…  mut mä vaan mietin, että ootteko te sillonkin vielä frendejä, jos ja kun joku teistä pettää toisen? Ei missään pikkuriitamielessä, vaan oikeasti pettää. Nussii toisen aviomiestä- tai vaimoa omaksi himokseen. Varastaa toisen omaisuutta omaksi ilokseen. Loukkaa ja satuttaa toista omaksi kostokseen. Nylkee toisen omaksi dopamiininaurukseen. 
John näytti puhuessaan surulliselta. Aivan kuin se olisi lausunut jonkin totuuden, joka oli vain sille selkeä. Sitten se kallisti päätään ja nauroi kuin jokin maailmanlopun oikein ennustanut profeetta. Mitä. Helvetin. Vittua, Tara ei voinut olla ajattelematta. Tämä ei ollut todellakaan se sama ihminen, jonka hän tunsi. Tai ainakin luuli tunteneensa.
Kukaan heistä ei taaskaan vastannut. John pyyhki silmiään, hihitteli vielä hetken itsekseen ja pudisteli päätään. Sitten se osoitti käsillään, että oli aika asettaa maskit kasvoille.

Sillä hetkellä Tara olisi halunnut vain avata oven ja paeta. Juosta niin lujaa kuin jaloista lähti, sillä hänestä tuntui kuin jotain todella hirvittävää oli tapahtumassa.
Mutta Tara nosti maskin kasvoilleen.
Se oli kova ja epämukava. Tuoksui muovilta ja kemikaaleilta. Daniel ja Illu tekivät samoin. Koko näky oli niin vääristynyt, että se muistutti enemmänkin jotain melatoniinipainajaisesta kuin todellisuutta. Illu istui hiljaa ja jäykkänä. Daniel vaihtoi asentoaan neuroottisesti. Tara tunsi kurkkunsa kuivuvan. Sitten John hymyili vielä kerran ja astui ulos. Ovi sulkeutui hänen perässään kuin vankisellin kalterit.

– Mitä vittua täällä tapahtuu, Daniel huudahti muutaman sekunnin jälkeen.
Se oli nostanut maskin otsalleen. Illu pudisti päätään ja näpersi kynsiään. Tara kokeili vaistomaisesti ovenkahvaa.
– Lukittu, hän ilmoitti tyhjentävästi.
Kuljettajakin oli näkymättömissä tumman väliseinän takana. He olivat täysin eristyksissä.
– Ei jumalauta…
– Mitäs nyt sitten?
– Vitustako minä tietäisin. Varmaan kuollaan, kun herra sarjamurhaaja syö meijät ensin ja sitten paskoo pihalle.
Hetken hiljaisuus. Sitten hermostunutta naurua.
– Ei vittu! Jos musta tulee jonkun rikkaan mulkun suolistokaasuja, niin juodaan nyt vittu ees sen juomat ensin!
Kalinaa. Kolinaa. Särkynyt lasi.
– Hyi vittu tää on pahaa!
– Ihan hyväähän tää on!
– Mun maksa on Saksa ja huomenna tulee olee kipee vatsa!

– Jos siis ollaan elossa…

– …Anna se vitun pullo vaa tänne!

Oven takaa kuuluva hälinä palautti maskit takaisin heidän kasvoilleen äärimmäisen nopeasti. Hetken päästä John astui takaisin limusiiniin. Sitä seurasi kaksi pitkää ja ilmeetöntä miestä, joiden välissä kulki selkä kyyryssä olento, jolla oli laihat pääkalloa muistuttavat kasvot ja tuoreen oloinen arpi päälaessaan. Tara tunsi putoavansa jonnekin syvälle. Hänen mielensä sumeni ja aika sekä paikka katosivat. Tällä kertaa Nisti ei kuitenkaan näyttänyt uhkaavalta, vaan se katseli ympärilleen selkeästi pelokkaana. Jotenkin Tara tiesi, että ilman maskejakin se olisi ollut täysin hiljaa.
– Istu ole hyvä, John sanoi ja osoitti tyhjää penkkiä limusiinin perällä.
Nisti totteli kuuliaisesti ja nuo kaksi kaljua ja tunteettoman oloista miestä istuutuivat sen kummallekin puolelle. Tara tunsi sydämensä sykkeen korvissaan. Daniel ja Illukin olivat täysin liikkumatta ja hän rukoili, että he olivat vähintään yhtä peloissaan.

Nisti avasi suunsa ja oli sanomassa jotain, mutta John ehti keskeyttää sen.
– Jukka, rakas! Miten Kati voi?
Nisti empi hetken, mutta vastasi lyhyesti:
– Hyvin.
Sen ääni värisi. Aivan kuin eläin, joka vaistosi viimeisen piikin olevan lähellä.
– Onnellisesti vielä yhdessä? Ainoastaan ripaus kotiväkivaltaa?
– …J-joo.
– Loistavaa! Olisi niin hirvittävä sääli, jos joku kaunis päivä te ette enää käyttäisi samaa paskaista lusikkaa! Ootsä koskaan kuullut sitä Klamydian Narkkarirakkautta? Siitä tulee aina jotenki te kaks aina mieleen.
– Mä en nyt ymmärrä…
– Missä mun rahat on?
Hiljaisuus.
– John, älä nyt viitti. Sä tiiät, että näissä jutuissa menee aikaa ja…
– Missä. Mun. Rahat. On?
– J-justhan mä sanoin, että näissä kestää ja…
– Mun. Rahat.
– Mulla ei ole niitä vielä!
Hiljaisuus.
Sitten hiljaisuuden keskeltä:
– Tiedätkö sä, mikä on pelottavin asia koko maailmassa?
Kukaan ei vastannut.
– Luottamus. Koska ilman sitä meidän kaunis yhteiskuntamme, kulttuuri tai edes paneminen ei meinaisi yhtikäs mitään. Julkinen liikenne toimii, koska me luotetaan sen toimivan. Korkeakulttuuria tuotetaan, koska me luotetaan sen tuottavan nautintoa. Ihmiset jaksavat nussia toisiaan päivästä toiseen, koska me luotetaan, et yks orgasmi viikossa pitää itsemurhan loitolla. Koko ihmiskunta perustuu luottamukseen! Jokainen pieni kolikko, joka sun likaisissa käsissäsi on koskaan kärsinyt, on arvokasta vaan sen takia, että ihmiset luottaa sen huomennakin olevan vielä yhtä arvokasta. Koko helvetin kapitalismi toimii, koska me luotetaan, että vapaat markkinat ja kulutus tuo mukanaan parhaat huorat ja autot ja muut viihdykkeet. Mutta miksi luottamus voi olla sitten niin pelottava asia?
Kukaan ei taaskaan vastannut.
– Koska kun se särkyy, jäljelle jää vain yks iso musta ja läpäisemätön tyhjyys. Tiedätkö sä mistä mä puhun? Se on se kylmä tunne, kun susta puuttuu jotain tärkeää… jotain, mitä ilman on niin helvetin vaikea hengittää. Kaunis on rumaa ja ruma sitäkin rumempaa. Joten nyt minä kysykin sinulta, rakas Jukka. Voinko mä luottaa suhun?
– M-mä…
– Voinko?
– John, mä en vittu oikeesti tajua, mistä sä puhut? Voidaanko me vaan…
– VOINKO MÄ LUOTTAA SUHUN!
– VOIT VITTU…
Hiljaisuus.
Sitten hiljaisuuden keskeltä:
– Kiitos.
Naurua.
– Kiitos, kun sä olet olemassa, ystävä rakas.
Sormien napsautus. Räsähdys. Kamppailun ääniä ja ähkäisyjä.
Ensin pelokasta huutoa ja sitten korvia viiltävä kiljaisu.
Sitten ovi aukesi. Kaksi miestä kantoi kovakouraisesti puhkaistua silmäänsä pitelevän ja kurkkusuorana kirkuvan Nistin ulos. 

Hetken aikaa vallitsi vain aavemainen hiljaisuus. Ihan kuin koko maailma kärsisi pahimman luokan kusilukosta. Lopulta John huokaisi syvään. Sitten se nauroi makeasti ja huudahti:
– Ottakaa noi vitun maskit jo pois! Näytätte ihan pelleiltä.
Kaikki aikaisempi uhka ja komennus sen äänessä oli kadonnut. Aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Takaisin oli tullut se lämpö ja ystävävälisyys, jota Tara ei kuitenkaan enää koskaan pystyisi kohtamaan samalla tavalla.

Laskettuaan rikkinäisen ja punaisen maalipinnan saaneen kristallilasin takaisin pöydälle John kysyi:
– Pidetään tänään vitun hauskaa, vai mitä? 
Sitten se ojensi pulloa, jossa musta skorpioni yhä kellui. Tara tuijotti hiljaisuudessa. Sitten hän otti pullon vastaan. Keltainen juoma poltti hänen kurkkuaan, mutta Tara ei välittänyt. Hän kuuli korvissaan vain huudon ja kiljunnan.