Kappale 18.

Kappale 18 – Nykyisyys, unelmat ja etenkin nykyiset pelot

Tara
Jossain kohtaa iltaa heidän neljän hengen juomakokouksensa keskeytyi. Joni astui ensimmäisenä sisään, nyökkäsi tervehdykseksi ja suuntasi suoraan baaritiskille. Seuraavana saapuvan Aleksin pystyi kuulemaan jo kauan ennen kuin sen villi vaatetus ja korkea ääni saivat päät kääntymään. Eerika ja Lilli tepastelivat yhdessä Aleksin vanavedessä ja keskustelivat kovaan ääneen siitä, kuinka hauskaa oli päästä viimein tutustumaan kunnolla. Lillillä oli avattu siideritölkki kädessään, mutta viime hetkellä se muisti heittää sen pihalle kera hirnuvan naurun. Esa saapui jälleen ilman seuralaista ja sen silmät kertoivat saavutetun humalatilan suhteellisesta suuruudesta. Lasittunein silmin se vilkaisi olkansa yli käsikädessä matkaavaa Arttua ja Emmaa, jotka naureskelivat keskenään jollekin typerälle asialle, joka on hauskaa ainoastaan tuossa ihastumisvaiheessa oleville. Elliä ei näkynyt missään. 

John nousi tervehtimään heitä kaikkia. Tara hyppäsi sen selkään ja yhdessä he horjuvat halaamaan saapuvia ystäviä. Matka ei ollut täysin ongelmaton, sillä Tara onnistui vahingossa potkaisemaan kylkeen erästä tuntematonta herrasmiestä, joka uhkaili aluksi kostavansa tapahtuneen ilkivallan nyrkeillään, mutta rauhoittui kuulleessaan Johnin olevan valmis tarjoamaan kaksi uutta juomaa menetetyn tilalle. Daniel jutteli toisesta pöydästä löytämänsä nuoren liilatukkaisen tytön kanssa. Illu joi ahnaasti ilmaista oluttaan.

Tara yritti olla miettimättä Danielia, mutta se tuntui joka hetki vaikeammalta. Miksi sen oli pitänyt piilotella sitä helvetin sormusta? Ja miksi tämä oli edes niin isoa asia? Danielhan oli vain yrittänyt suojella häntä. Mutta toisaalta ehkä se oli juuri se syy. Ei hän tarvinnut muiden suojelua jumalauta! Ei varsinkaan jonkun tunnevammaisen mieslapsen! Kuinka heikkona Daniel häntä oikeastaan piti? Olisi vain sanonut suoraan ja asia olisi ollut sillä selvä. Mikä hitto siinä on, että miesten pitää aina yrittää suojella naisia. Keskittyisi omiin juttuihinsa helvetti. Nyt tässä piti vielä hetki harjoittaa mykkäkoulua…

Muiden suunnatessa Johnin johdattamana tiskille Tara istahti mätkähtäen Illun viereen. Se oli tyhjentänyt juomansa ja katsoi kattoa erikoinen ilme kasvoillaan.
– Mitä siellä näkyy, Tara kysyi hellästi ja asettui Illun kainaloon.
– Tähtiä, Illu vastasi hitaasti, katse yhä katossa.
Tara vilkaisi ensin kohti mahdottomia taivaankappaleita ja sitten ystäväänsä.
– Pohjan vai Betlehemin, hän tiedusteli vienosti hymyillen.
– Kyllä, oli ainoa asia, jonka Illu sanoi.
Se ei kuulostanut surulliselta tai vihaiselta, vaan jotenkin… värittömältä. Mittaillen Illun kalpeita kasvoja, sen ohuita käsivarsia ja väsyneitä silmiä Tara tunsi oudon kouristuksen rinnassaan. Oli kuin jokin tuntematon voima olisi kuiskannut hänen korvaansa väistämättömän totuuden tai paljastanut synkän tulevaisuuden. Ehkä se oli jo melkein kaksi vuorokautta jatkunut sekoilu, ehkä se oli hiljainen väistämättömän hyväksyminen, mutta pieni kyynel vierähti pitkin Taran poskea.
– Onko kaikki ok, hän sai kysytyksi.
– Totta kai, Illu vastasi melankolisesti ja jatkoi näkymättömien tähtien tuijottamista.
Tarakin katsoi, mutta hän ei nähnyt mitään.
– Kuule, kyllä soi voit mulle puhua, jos… Tara aloitti.

– Voidaanko käydä vähä ulkona, heidän puoleensa kääntynyt Daniel keskeytti ja katsoi häntä silmiin. – Please, se lisäsi.
Huokaisten Tara vilkaisi vielä kerran Illua, jonka katse oli edelleen katossa, nyökkäsi kerran ja nousi penkiltään. He kävelivät hiljaisuudessa pihalle.
– Noh, anna tulla, Tara sanoi kädet lantiollaan ja potki asfalttia kengänkärjellään. Daniel sytytti tupakan.
– Anteeksi, se aloitti. – Tein väärin ja oon siitä pahoillani.
Tara nyökkäsi.
– Apology accepted, hän sanoi katse harhaillen. – Oliko vielä muuta?
Kun Daniel ei vastannut, Tara huokaisi ja kääntyi mennäkseen takaisin baarin lämpimään kohtuun.
– Odota, Daniel huudahti kiivaasti ja tarttui Tara ranteesta.
– Noh, hän totesi silmät vailla tunnetta.
– Mä en vittu jaksa tapella tästä, Daniel aloitti turhautuneena. – Voidaanko nyt vaan sopia ja antaa asian olla?
Tara kohautti olkapäitään ja vastasi huokaisten:
– Miten vaan.
Sitten hän vapautti ranteensa ja kääntyi jo toistamiseen.
– Mikä vittu sun ongelma on, Daniel huusi hänen peräänsä. – Teidän suhde oli muutenkin iha perseestä! Hyvä vaan, että pääsit siitä eroon, vitun urpo!

Tara pysähtyi. Elämässä oli tiettyjä hetkiä, tiettyjä sanoja, jotka repivät jok’ikisen haavan auki ja kaivautuvat niin syvälle sieluun, ettei pysty hengittämään tai olemaan olemassa. Se on aina vain yksi pieni sekunti ennen putoamista, yksi pieni sekunti, joka on kestänyt ikuisuuden niin monina yksinäisinä öinä. Ja nyt oli kellonlyönnin aika.
– Musta tuntuu pahalta, KOSKA SE OLI SILTI MUN ELÄMÄ, Tara huusi kohdaten Danielin ja kyyneleet alkoivat valumaan hänen silmistään. – Vaikka se oli kuinka paskaa tahansa, vaikka mä ajattelinkin eroa lähes päivittäin, vaikka kaikki tunteet oli melkeen kuolleet, ni se oli silti meidän yhteinen elämä! Kaikki yhteiset synttärit, kaikki sunnuntaipizzat, kaikki sukulaisten juhlat, kaikki yhteiset bileet, kaikki vitun riidat ja sovinnot! Nyt ne on poissa! Lopullisesti! Ja sä voit vittu nauraa mulle ja sanoo, kuinka vitun idiootti oon, mutta se oli silti osa mua viis vuotta! Ja mä rakastin sitä! Ja edelleenkin välitän! Kaikki meiän yhteiset suunnitelmat, kaikki mistä puhuttiin, kaikki odotukset ja toiveet ei merkkaa enää mitään! Nyt ne on vaa muistoja. JA SE VITTU SATTUU! MUA SATTUU! Ja se et voi vittu ymmärtää sitä, ku et oo koskaan seurustellut. Koska kaikesta huolimatta siinä oli jotain taistelemisen arvosta ja me kasvettiin ja elettiin yhessä koko meidän nuoruus ja nyt sitä ei enää oo… nyt mä en enää voi laittaa hyvän yön viestii, nyt mä en enää voi laittaa sydämiä, nyt jokanen vitun yhteinen kuva vaa sattuu ja kaikki tuntuu niin vitun pahalta. Olenko mä heikko sen takia? NO VITTU OLEN! Mä en tiedä miten olla, mä en tiedä minne mennä ja me en helvetti tiedä mihin mä voin luottaa. Ja nyt mä oon täällä vitun pohjalla niin vitun yksin… ja mä en pääse pakoon… ainoo mitä mä voin tehdä on vaa toivoo, että tää kipu loppuu… toivoo, etten olis vaa yks vitun iso sikiöasento. Joten ei sun tarvi kutsuu mua idiootiks… mä tiedän sen itekki. Ja nyt se ainoo, joka hyväksy mut tällaisena idioottina on poissa…
Sitten Tara romahti maahan ja alkoi nyyhkyttämään.
Aluksi Daniel vain katsoi.
Sitten se käveli parhaimman ystävänsä viereen, laski kätensä Taran olkapäälle ja sanoi täysin rehellisesti:
– Mä ainaki hyväksyn sut.
Tara naurahti kyyneltensä lomasta ja pyyhki silmiään.
– Vittu. Sinä. Olet. Mulkku, hän puuskaisi ja antoi anteeksi.
…
Ja tulevaisuuden unelmissa:

Tara Joelline tulisi väistämään viime hetkellä. Kallis posliinivaasi tulisi rikkoutumaan seinään hänen takanaan, ja maljakkovesi sekä kauniit kukat levisivät makuuhuoneen lattialle.
– Kuinka sä kehtaat, Lisa kiljui. – Kaiken sen jälkeen, mitä mä olen tehnyt sun puolesta! Mä rakastin sua, vaikka oot yks helvetin alkoholistinisti. Ja silti sä petät mua! Kuinka sä kehtaat! Kerro, vitun lutka! Ja tuon vitun huoran kanssa!
Tara Joelline ei sanonut mitään. Cherry yritti piilotella alastonta kehoaan leopardikuvioidun peiton alle. 

Sen oli pitänyt mennä niin kuin aina ennenkin. Lisa vierailemassa sairaan äitinsä luona, Cherry hänen vuoteessaan niin nuorena ja odottavana. Mutta Lisa olikin palannut kolme päivää aikaisemmin. Ilmeisesti sen tarkoituksena oli ollut yllättää rakkaansa. Lämpimän vastaanoton sijasta Taran kaunis kumppani oli saanut särkyneen sydämen ja kirkumisesta kipeytyneet äänihuulet.

Hetken vielä Lisa jatkoi huutamistaan. Se kirosi, haistatteli, vihasi, manasi, uhkaili ja itki. Cherry oli muuttunut täysin valkoiseksi. Se ei uskaltanut liikahtaakaan. Tara vain kuunteli. Hän halusi imeä itseensä kaiken sen pahuuden, jonka hän oli toiselle saanut aikaan. Miksi näin oli edes alun alkujaan tapahtunut? Kuka tietää. Ehkä Tara Joelline ei vain halunnut olla onnellinen.

Kun Lisan ääni viimein muuttui käheäksi, se kääntyi ja juoksi parkuen pois. Juoksi luultavasti autolleen eikä koskaan palaisi. Tara istuutui alastomana sängyn reunalle ja tuijotti ikkunasta. Monen hiljaisen hetken jälkeen Cherry kosketti hänen olkapäätään. Se yritti sanoa jotain, mutta Tara ei kuullut. Hän vain tuijotti. Sitten Cherrykin lähti.
Ja Tara Joelline oli viimein yksin.


Daniel
– Et sä voi sanoa noin, Joku karjaisi yllättäen.
– Miksi, Daniel kysyi, kun oli hetken tuijottanut hämmentyneenä.
Kyllähän vieruspöydistä suhteellisen usein huudeltiin, mutta tämä kannanotto tuntui aggressiivisemmalta kuin yleensä.
– Koska toisen haukkuminen sen selän takana on aivan helvetin väärin, kuului vastaus. – Se on loukkaavaa ja epäkunnioittavaa!
Daniel katsoi ympärilleen.
– Se ei oo enää täällä. Miten sitä siis haittaa?
Sitten hän osoitti ikkunaan.
– Itseasiassa taisin nähä just sen kävelevän tuolla kadulla. Että ole vain ihan rauhassa!
Muut heidän sivupöytäseurueessaan kuuntelivat alkavaa riitaa vaivautuneena.
Tara alkoi kuvata salaa puhelimellaan. Illu yritti olla katsomatta mihinkään suuntaan. John hymyili leveästi.

Joku ponnahti seisomaan. Sen ystävät yrittivät rauhoitella sitä, mutta se ei kuunnellut.
– Kuinka saakelin paska ihminen pitää olla, että kehtaa haukkua jotain ihmistä niiden lähdettyä! Sä alennat niiden koko ihmisarvoa, vitun kusipää!
Daniel hymähti.
– Mä saan kyllä sanoa ihan mitä mua huvittaa. Jospa antaisit mun ihan itse rauhassa kärsiä seuraamukset ja pidä turpasi kiinni!
Suuttumuksesta punainen Joku ei voinut uskoa kuulemaansa. Se repi hiuksiaan ja vonkui tuskissaan.
– Tiedätkö sä, kuinka väärin verbaalinen haukkuminen, Joku kiljui. – Siitä voi tulla elinikäisiä traumoja!
Daniel nyökkäsi ja ilmoitti:
– Aivan, sen takia mä en sano sitä koskaan päin naamaa. Mutta se, mitä mä puhun mun kavereille, on tasan mun oma asia. Ja viimeinen, jolle se etenkin kuuluu, on naapuripöydän pikkuvitunhuutelija!
Tuo koko maailman ongelmat omille harteilleen nostanut Joku alkoi huutaa yhä kovempaa. Tuntui kuin koko baari olisi kääntynyt katsomaan heitä.
– Kuinka sä kehtaat, se kiljui yhä uudelleen ja uudelleen.

Silloin John, joka oli aluksi hiljaa hymyillyt koko tilanteelle, ponnahti jaloilleen, nappasi pöydällä olevan täyden punaviinilasin ja viskaisi sen sisällön suoraan kohti tuota kiljuvaa naamaa. Kuului vain nopea pärskähdys, sitten hiljaisuus ja syvä henkäisy. Joku katsoi hetken järkyttyneenä viinin likaamia käsiään ja valkoista paitaansa. Sitten Joku juoksi baarista ystävät vanavedessään.    

Tara ja Aleks räjähtivät nauramaan. Daniel oli hetken hölmistyneen näköinen, mutta kokosi itsensä nopeasti. Illu oli valkoinen myötähäpeästä. Muut eivät oikein tienneet miten olla. John istuutui takaisin paikoilleen sanomatta sen enempää.
– Mä en helvetti ymmärrä, miten meijä yhteiskunnasta on tullut niin vitun nössövaltakunta, Aleks huusi päähine vinossa naurunkyyneleitään pyyhkien. – Ennen vanhaa sitä uskallettiin sanoakin jotain!
Daniel kohotti tuoppinsa niin ylös kuin mahdollista ja huusi:
– Aamen, weli! 
– Tai siis, mikä vitun järki siinä on, ettei nykyään uskalleta puhua enää elämän vittumaisesta sikamaisuudesta, vaan kaikki yritetään sulkea jonkin kullatun perseen taakse, Aleks jatkoi kovaan ääneen.
Lilli kohautti olkiaan ja haastoi:
– Mun mielestä on ihan hyvä, ettei kaikkea pahaa tarvitse koko ajan mainostaa. Maailma tarvii enemmän positiivisuutta. Täällä on ihan tarpeeks paskaa muutenkin.
Se oli selkeästi närkästynyt. Aleks olisi ehkä jättänyt asian siihen, mutta Daniel löi kämmenensä pöytään.
– Toi on just se helvetin ongelma, hän aloitti turhautuneena. – Me eletään kohta jossain vitun saippuakuplassa, jossa minkään ei haluta sattuvan tai tuntuvan pahalta. Mut arvaappa mitä? Todellista maailmaa ei kiinnosta vittuakaan meijän kuplat. Koska jossain kohtaa se todellisuus iskee meihin kaikkiin ja se ei ole jumalauta mitään kaunista katottavaa! Ei todellakaan! Sillä suurimman osan ajasta elämä on paskaa ja ihmiset vielä paskempia.
Lilli kohotti kätensä ja ärähti:
– No mitä pahaa siinä muka on, että yhessä taistellaan tota näkemystä vastaan?
Daniel hieroi ohimoitaan ja vastasi samalla mitalla:
– Koska, jos kaikki on aina hyvin ja kivasti, niin mikään ei ole. Kaikki hyvyyden ja kehityksen merkitys katoaa, jos me yritetään unohtaa elämän hirveydet ja suojata ittemme joillain helvetin kiltteyden suojakehällä. Me vittu pysähdytään paikallemme!
Lilli alkoi karjua:
– Miten niin!? Miten vitussa se ei oo muka edistystä, jos kaikki ois paremmin?
Daniel katsoi ympärilleen hitaasti. Sitten se totesi selkeästi ja yksinkertaisesti:
– Koska ainoa asia, millä ihmiset kasvaa, on kipu ja tuska. Kukaan ei koskaan sano “what makes you feel better, makes you stronger”. Mä oon “mä”, sä oot ”sä” ja me ollaan ”me” ainoastaan tän vitun kollektiivisesti koetun vitunpaskan kautta.

Lilli oli hetken hiljaa, mutta ennen kuin se ehti sanoa mitään muuta, John läimäisi kätensä yhteen, iski pöydällä seisseen viinilasin säpäleiksi nyrkillään ja maukui kuin villikissa.
– Vittu mä rakastan sua, Dani, se huusi käsi veressä. 
Muut ympärillä olevat kauhistuivat ja vetäytyivät kauemmas. Hypäten pöydän päälle John puristi Danielin poskia ja suuteli tätä suoraan huulille. Verenmaku oli vahva ja voitonriemuinen.     

Illu

– Seksi on täysin yliarvostettua, Esa julisti posket punaisena, hieman sammaltaen, osittain huojuen sekä epäsymmetrisin silmin.
Taran oli vain kerran tarvinnut vilkaista tuota näkyä ja nyt naurulle ei näkynyt loppua.  

– No totta turiset, se huudahti tirskumisensa lomasta ja läimäisi Esaa lämpimästi selkään, niin että se melkein kaatoi loput juomastaan himokkaalle puupöydälle.
Illu hymyili tapahtuneelle, mutta ei oikein tiennyt halusiko hän osallistua alkavaan keskusteluun vai ei. Seksistä puhuminen tuntui vain jotenkin aina niin likaiselta. Et sä halunnut sun käytettyjä lakanoita tai alushousujakaan jaella taikka näytellä jokaiselle vastaantulijalle. Ethän?  

– Ainoot, jotka väittää noin, kärsii vaa ihan helvetin suuresta puutteesta, Aleks mylväisi hymyillen pöydän toiselta puolelta.
Tämäkin viisaus sai Illun vain puoliksi hymyilemään.   

Esa pudisteli kuitenkin päätään ja nosti etusormensa uhkaavan lennokkaasti.

– Ja vitut, se huudahti silmät tuijottaen niin kutsutusti ”ei-minnekkään”.
Selkeästi kyseessä oli jälleen tuo kuuluisa ”muutaman lasillisen yliveto”, Illu pohti, mutta kuten niin moni muukin asia, tämäkin oli vain yksi niistä vakiotilanteista, jotka vääjäämättä tapahtuivat täysin varmasti ja täysin samankaltaisesti joka ikinen viikonloppu.

Lilli asetti kätensä Esan olkapäälle ja rauhoitteli:

– Pupu, chillaa. Oot taas juonu ihan liikaa. Ota välillä vaikka vettä.

Esa vain ravisteli päätään vimmatusti ja heristeli sormeaan. Sitten se koki jonkin mielenkiintoisen energiapiikin ja jaloilleen ponnahtaen karjahti:

– Minähän en mitään vettä juo saatana. Ainoo minkä mä nyt mun suuhun tungen… on tupakka… ja sitä mä… ehkä lähden himaan.

Sen sanottuaan Esa lähti kompuroimaan kohti katua ja totta kai ”itsevalittua” sammumista. Illu seurasi ikkunasta sen matkaan, kunnes se törmäsi pihalla tupakoiviin Johniin ja Danieliin, jotka olivat hyvästelemässä kotiin suuntaavia Jonia ja Eerikaa. Kirjaimellisesti siis törmäsi, sillä Daniel joutui ottamaan tukea viereisen terassituolin selkämyksestä välttääkseen kaatumisen.
Tara melkein putosi penkiltään lannistumattoman naurukohtauksen paineen alla.

Lilli vain huokaisi syvään ja pudisteli päätään.

– Esa parka, Emma totesi myötätuntoisesti huokaisten ja joi viimeisen siemauksen omenasiideristään. Arttu kohotti merkitsevästi katseensa puhelimensa ruudulta, mutta valittuaan varsin järkevästi hiljaisuuden keskitien se palasi selaamaan reittiopasta pian koittavan kotimatkan varalta.

Kaikesta vaivautumisesta ja päänsisäisistä ennakkovaroituksista huolimatta Illu päätti kuitenkin lopulta tuoda oman mielipiteensä julki:

– Mä en varmaa enää ees osais, hän nauroi puoliksi tsoukilla ja puoliksi tosissaan. – Kaks vuotta ja risat on varmaa vieny kaikki kyvyt…
Aleks katsahti kohti Illua huvittuneena.  

- Siis let me get this straight, se aloitti, yskäisi kevyesti nyrkkiinsä, ravisteli päätään ja ilkikuristesti hymyillen jatkoi:
– Jäbä ei siis oikeesti oo saanut yli kahteen vuoteen?

Illu ei voinut muuta kuin nyökätä. Ois vaan pitänyt olla hiljaa, hän kirosi mielessään.

Aleks ähki äänettömästi jokaiseen ilmansuuntaan ja kohti jokaista ihmistä suu pyöreänä kuin ilmapallo.

– Miten! Miksi! Milloin, se huusi lopulta dramaattisesti järkyttynyttä esittäen. – Entäs se yks muiggeli, josta puhuit vielä pari kuukautta sitten? Se, johon törmäsit siellä ”Irti aineista”-tai-mikä-vittu-olikaan-ryhmässä?

Illu kohautti olkapäitään hieman nolona:

– No siis… sanotaan näin, että tulihan se mun luo yks ilta, mutta… you know… koneisto ei lähtenyt käyntiin… ja ei siitä oo sen jälkee kuulunu…

Hetken Aleks vaipui hiljaisuuteen. Sitten jättiläismainen virne naamallaan se huudahti:

- Ei jumalauta! Äijähän on impovituntentti!

Tuntien punastuvansa punaiseksi kuin punajuuri Illu vetäytyi niin syvälle selkänojaan ja omaan kaulaansa kuin vain suinkin pystyi ja mumisi:

- Mun mielestä se ei kyllä ollu yhtää hauskaa…

Illu odotti, että Aleksin kiusoittelu olisi jatkunut vielä muutaman solvauksen verran, mutta alkanut vittuilu vaihtui kuitenkin yllättäen vinkaisuun, kun tilannetta seurannut Tara läimäisi Aleksia poskelle kuin lapseensa hermonsa menettänyt äiti ruuhkaisessa kauppakeskuksessa.

– Vittu sä olet nyt ilkeä mulkvisti, se syytteli vihaisena.

Sitten Tara kääntyi kohti Illua ja lohdutti lempeästi:

– Älä välitä tästä kusipäästä. Se on täysin normaalia, että jännittää, ja jos se muija ton takii oikeesti ghostas sut, niin usko pois se ei todellakaan ollut sun arvoinen.

Sillä hetkellä Illu tunsi todellista rakkautta Taraa kohtaan, sillä vaikka sekin osasi olla todellinen kiusanhenki, niin samalla mitalla se myös puolusti ja suojeli ystäviään haavoittuneen leijonaemon raivolla.

Aleksi hieroi poskeaan, mulkaisi kerran kohti Taraa ja kääntyi sitten Illun puoleen mumisten:

– Joo, sori… no offence ja sitä rataa muuta pahaa…

Illu kohotti kätensä sovinnon merkiksi ja hymyili Taralle kiitokseksi. Se hymyili vienosti takaisin. Asia olisi voinut jäädä siihen, mutta tuo ilta ei sallinut itsehillintää taikka asioiden sikseen jättämistä. Etenkin kun oli ne omat läheiset frendit kyseessä ja niiden olematon seksielämä. Siispä Tara nappasi pöydällä seisseen tuoppinsa, kohotti sen huulilleen ja mitä ilmeisimmin täysin epävanhingossa kaatoi suupielensä kautta osan juomastaan suoraan Aleksin jalkoväliin. Se siitä rauhasta, Illu pohti silmänsä sulkien ja valmistautui alkavaan kaaokseen.

Daniel

– Totuus vai tehtävä, Arttu kysyi hymyillen.
Daniel huokaisi syvään, mutta sisimmässään hän oli itseasiassa salaa erittäin tyytyväinen siihen, että kohtalottaren roolin omaksunut tyhjä viinipullo oli päättänyt valita hänet. Luonnollisesti Daniel oli tietenkin aluksi tapansa mukaan vähätellyt koko asiaa, kun Tara oli viekkaan viheltelyn saattelemana sijoittanut ikiaikaisen ratapaljastimen kyljelleen pöydän keskellä. Todellisuudessa hän itseasiassa kuitenkin nautti suurin siemauksin siitä rehellisyydestä, jonka nähtävästi jo lähes kaksi vuorokautta jatkunut sekoilu, kriittiseen pisteeseen edennyt laskuahdistus ja täysin sentimentaalisesti arvoton litkuastia toivat yhteistuumin mukanaan. Ehkä se oli vain vääjäämätön lopputulos; kun vain tarpeeksi vetää sisäänsä päihteitä ja rappiota pullon suusta, niin jossain kohtaa ne täytyy vain päästää ulos pullon kautta. Tai ainakin noina hetkinä se tuntui hyvältä idealta.

– Totuus tietenkin, Daniel sanoi ja lukitsi silmänsä Arttuun, jonka vuoro oli ollut toimia tuolloin kysyjän merkittävässä roolissa.

– Let’s go bebeh, Tara hihkui ja keikkui tuolillaan.
Se osasi kyllä aina nauttia pullonpyörityksen tuomista paljastuksista; etenkin, jos ne johtivat mahdollisimman suureen draamaan.

Arttu oli hetken vaiti ja haroi leukaansa pohtiva ilme kasvoillaan. Sitten sen silmät kirkastuivat idean ponnahtaessa tuon etäisen mutta loppujen lopuksi varsin lämminsydämisen miehen mieleen ja se julkisti seuraavan kysymyksen:

– Mitä sä pelkäät eniten tällä hetkellä?

Daniel suoristi jalkansa, nojasi syvemmälle tuoliinsa, risti kätensä rennosti niskan taakse ja katse katossa hän pysyi hetken vaiti miettiessään sopivaa vastausta.

Kuitenkin juuri ennen Danielin alkavaa vastausmonologia John huudahtikin yllättäen:

– Hei tää on iha helvetin mielenkiintoinen kysymys! Voidaanko kaikki vastata tähän vuoron perään?

– Hell yeah, Tara huudahti aidosti innostuneena, tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella, pyyhki huuliaan paitansa hihaan ja kruunasi koko kokonaisuuden kuninkaallisella röyhtäyksellä.

Muidenkin nyökkäiltyä hyväksymisen merkiksi Daniel vain kohautti olkiaan ja sanoi:

– Mikäs siinä? Kuka haluu aloittaa?

– Uuu, uuu, uuu, minä, minä, minä, Tara hihkui käsi pystyssä ja pomppi tuolillaan kuin jokin viallinen vieterieukko.

Silmiään pyörittäen Daniel myöntyi:

– Neiti rokkitähti on hyvä sitten vaan!

Tara rykäisi kerran, suoristi selkänsä, silmäili yleisöään viekkaasti ja kätensä kohottaen julisti:

– Mä pelkään – at this fucking moment the most - etanoita, ystävät rakkaat!

Daniel melkein tukehtui juomaansa.
Pärskymisen ja naurun lomasta hän tiedusteli:

– Siis anteeks mitä?

Vähät välittämättä huvittuneista katseista taikka sympaattisesta naurahtelusta Tara jatkoi levä hymy kasvoillaan:

– No todellakin! Ootteko koskaan nähny niitä! Ne on limasii, liikkuu iha helvetin hitaasti ja jättää jälkeensä sellasen kiiluvan paskajanan.

Varsin ymmärrettävästi kaikki muut päätyivät sivuuttamaan Taran fobian täysin järjettömänä, mutta se oli John, joka kumartui lähemmäs ja kysyi:

– Minkä takia sä korostit etanoiden hitautta?

Tara vain kohotti olkapäitään vastaukseksi, siemaisi uuttaa juomaansa ja totesi:

– En mä oikee osaa ees sanoo! Jotenki vaa hirvittää ajatuksena olla niin hidas, että muu maailma jättää sut täysin jälkeen.

Johnin huulille kohosi syvä hymy.

– Mä ymmärrän sua niin hyvin rokkiprinsessani, se sanoi ja lähetti lentosuukon.

Daniel pyöritti jälleen silmiään. Tietenkin juuri Taran piti tuoda julki se kaikista typerin pelko.

– Okei, jatketaan sitten, hän komensi ja viittasi kämmenellään kohti Lilliä.
– Hämähäkkejä, kuului seuraava varsin perinteinen, mutta erittäin yleinen vastaus.

– Klovneja, Emma hihkaisi vuorollaan ja hihitteli Artun epäuskoiselle reaktiolle.

– Elävänä hautaamista, Arttu totesi ytimekkäästi Emman lopetettua tirskumisensa. 

– Maanantaita, Aleks murahti omalla kohdallaan kädet yhteen rytmikkäästi läimäisten.

Illu jätti vastaamatta vetäytymällä strategisesti vessaan.

Ja sitten oli viimein Danielin vuoro.
Tara tuijotti ystäväänsä lähes robottimaisen keskittyneesti ja nähtävästi koko muukin baariseurue oli kiinnostunut kuulemaan Danielin sanat, sillä odottava hiljaisuus täytti nopeasti leviävän kulkutaudin tavoin heidän pienen pöytänurkkauksensa. John vain räpytteli silmiään lempeästi ja hymyili leveämmin kuin koskaan.

– Mä pelkään ehkä eniten sitä, ettei mikään enää tunnu uudelta, Daniel huokaisi lopulta ja katse jälleen korkeuksiin kohotettuna. – Tiiätteks? Se tunne, kun jokin uusi asia saa sut innostumaan tavalla, jota ei voi oikeen kuvailla mitenkään jälkeenpäin.

Muut pysyivät edelleen hiljaa ja hän jatkoi äänellä, joka oli sekoitus haikeutta sekä turhautunutta hyväksyntää:

– Ehkä paras esimerkki tästä ois jotkut ensimmäiset dokauskerrat. Muistatteks vielä? Ne fiilikset, kun tuntu, että jokin täysin uusi ulottuvuus ois auennu. Sellanen, missä sitä viimein pystyi olemaan se identiteetti, jota oli pitänyt niin kauan lukittuna syvällä sisällään. Tai sitten toinen hyvä esimerkki ois ihan yksinkertaisesti vaan sellaset lapsuuden tuntemukset. Näin jälkeenpäin mietittynä ei voi kyllä muuta sanoo, ku et miten vitun siistiä kaikki sillo oli. Kaikki ne unelmat ja mielikuvituksen tuottamat näyt tulevaisuudesta sekä mahtavista seikkailuista. Kaikki ne uskomattomat hetket, jolloin vaa tuijotti auton ikkunasta jotain kauas horisonttiin levittäytyvää näkymää ja kelas, kuinka joskus tulisi asumaan jossain täysin samankaltaisessa paikassa.

Äkkiä Daniel tunsi itsensä erittäin surulliseksi ja hänen katseensa vaipui katoista lattiaan.

– Nykyisin ei oo enää mitään sellasta… kaikki on koettu ja nähty. Mikään ei oo uutta tai kokemisenarvosta. Ja just tätä mä pelkään eniten. Tätä helvetin fiilistä, että se inspiroiva tunne tulevaisuudesta, jossa kaikki oli vielä mahollista, on kuollu lopullisesta. Et kyynisyys ja rutiinit on onnistunut tekemään kaikkeudesta vaa harmaata mössöä ja et ne typerät lapsuuden unelmat, joihin vielä ennen uskoi koko sydämellään, on täysin tavoittamattomissa, koska vittu ikä ja ikäkriisi.

Hiljaisuus vallitsi vielä monta hetkeä Danielin puheenvuoron päätyttyä. Ainoa, joka edelleen hymyili, oli John; sen kiiluvat silmät ylpeyttä täynnä aivan kuin se olisi toivonut juuri tuollaista vastausta alusta alkaen.
Vessasta palannut Illu pyöritteli juomaansa tuopissaan, avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen, koska sanoja ei vain tullut.
Tara tutkiskeli kämmenellään Lauran sormusta katse tutkimattomana.

Lopulta Daniel kuitenkin kyllästyi hiljaisuuteen, pärskähti ja pyöritteli päätään:

– Mut vittuakos mä mistään mitään tiiän, hän lausahti naurahtaen.
Sitten Daniel kohotti katseensa kohti viimeistä totuuden puhujaa.

– Mites sinä, John, kuului kysymys.

Jos täysin rehellisiä olleen, niin Daniel ei kyennyt edes aloittamaan arvailua siitä, mikä Johnin vastaus saattoi olla. Se oli vain jotenkin niin mustalla kankaalla verhoiltu, ettei edes pienin suuntaviivaa tarjoava pilkahdus päässyt pakenemaan tuosta syvyydestä.

John tuijotti hetken jonnekin kauas ja sulki silmänsä. Sitten se vastasi hymyillen:

– Mä pelkään eniten sitä, että jossain kohtaa tää ihanan paska maailma osoittautuukin niin tylsäksi, että huumeet ja alkoholi ei saa mua enää innostumaan. Mä pelkään sitä, että joku aamu mä herään siihen, että yö ei enää kosketa mua samalla tavalla, ja mä pelkään ehkä eniten sitä, että edessä odottaa vaan se helvetin harmaa tulevaisuus, jossa ihmiset ei enää uskalla olla syntisiä, paljastaa niiden sisäisiä hirviöitä tai alistua niiden alkukantaisten vaistojen alle.

Sitten John katsoi heitä jokaista vuorollaan. Sen silmät olivat sumeat ja Daniel pystyi lähes vannomaan, että suunnaton rakkaus heitä jokaista kohtaan täytti tuon katseen.

– Mutta onneks se päivä ei todellakaan ole vielä tänään, John totesi sitten rauhallisesti, nauroi, laski kätensä pullolle ja antoi kohtalon jälleen pyöriä.

Tara
– Mä tykkään gimma sun tyylistä iha helvetisti, joku mainitsi.
Tara vilkaisi oikealle. Yllättävä kehu oli saanut alkunsa suusta, jonka ylähuulta koristi musta rengas.
– No kuule täysin samalla mitalla takaisin, Tara hihkaisi ja silmäili ihaillen harmaantuvia ponihännälle sidottuja hiuksia, valkoista nahkatakkia, vaaleita farkkuja, ruskeita polvisaappaita, hopeista pääkallovyötä, punaisia huulia ja tummaa cowboyhattua.

Vanhentuva rokkimummo naurahti lempeästi ja ojensi kätensä. Tara kätteli tätä innoissaan.
– Salla.
– Tara!
Napaten uuden oluensa tiskiltä Tara aloitta hyväntuulisesti:  
– Mä luulin, että tunnen Kallion kaikki rokkimuijat, mut sua en oo nähny koskaan.
Salla kohotti olkiaan ja viskikolan tilattuaan totesi:
– Syy löytyy mitä varminten siitä, että palasin ihmisten ilmoille vasta muutama viikko sitten.

Tara kohotti kulmiaan hämmästyneenä.
– Ooo, ihka todellinen a stranger in a strange land, then! Missä sitä on oikee pakoiltu yhteiskuntaa, jos saa kysyä?
Tuo mielenkiintoinen ilmestys nyökkäsi kiitoksen baarimikolle napatessaan juomansa ja hitaan kulauksen jälkeen vastasi:
– Siellä täällä. Enimmäkseen ulkomailla.

– A mystery woman, Tara totesi vienosti.
Sitten hän lisäsi:
– Mäki odotan matkustamista niin sairaan paljon! Kuha vaan saan omat asiat järjestykseen täällä ensin, ni sitte onwards to the brave new world!
Salla hymähti ja tuijotti juomaansa hetken.
Sitten se kysyi:
– Musiikkinaisia?
Tara kohotti kätensä ja häkeltynyttä esittäen huudahti:
– Mitä! Minäkö? Älä nyt, en mä yhtää sellaiselta näytä!
Lapsenomaisesti hymyillen Tara kuitenkin jatkoi:
– Pianoa pimputtelen päivästä toiseen. Kiertueet siis kutsuvat maailman jännittävissä ja eksoottisissa kohteissa.
Salla nyökkäsi hymyillen ja viittasi kämmenellään kohti vapaana olevaa pöytää pelikoneiden vieressä. Hetkeäkään epäröimättä Tara suuntasi vastakkaiselle puolelle ja hänen uusi paras ystävänsä toiselle.
Salla yskäisi nyrkkiinsä, otti uuden kulauksen ja aloitti:
– Mullakin oli bändi kauan sitte, se sanoi silmät loistaen.
– No siitä mä en oo yhtään yllättynyt, Tara nauroi.
Salla iski silmäänsä ja jatkoi:
– Kyllähän sitä omassa nuoruudessa tuli tehtyä kaikenlaista. Oli miehiä, viinaa, rahaa ja seikkailuja. Omalla tavallaan voin jopa sanoa, että monet ihmiset haaveilee siitä, mitä mulla silloin oli…

Tara vain kuunteli hiljaa, sillä hän oli täysin varma siitä, että keskusteli oman tulevaisuutensa kanssa. Tulevaisuuden, joka oli aikakoneella saapunut vahvistamaan hänen menestyksensä. Tulevaisuuden, joka oli tullut muistuttamaan, että hänen nykyinen polkunsa oli juuri se ainoa ja oikea.      
– Missäs bändi nyt seilaa, Tara kysyi viimein, kun Salla oli ollut hetken aikaa vaiti.

Viettävät upeita eläkepäiviä Los Angelesissa tai Espanjassa, hän arvasi vastauksen olevan.
– Yks kuopattu, toinen vankilassa ja kolmas piirtelee seinään demoneita pakkohoidossa, Salla paljasti varovasti hymyillen.
Tarasta tuntui kuin jokin olisi lyönyt häntä suoraan palleaan. Ehkä tietyllä tavalla tämä olisi pitänyt tajuta jo aiemmin, sillä äkkiä Tara huomasi hyvinkin selvästi, kuinka nuo pistävät silmät olivatkin itseasiassa vainotun katseen raamittamat sinipunaisen elämänilon sijaan ja kuinka sulavat sormet liikehtivätkin enemmänkin hermostuneesti kuin itsevarman arvaamattomasti.

Hetken aikaa Salla katsoi jonnekin täysin oman ulottuvuutensa ulkopuolelle, mutta lopulta se huokaisi surullisesti ja lausui synkän juhlallisesti:
– Välillä unelmat on yksinkertaisesti liian suuria ihmisen selkärangalle.
Tara tunsi polttavan liekin rinnassaan.
– Unelmat ei voi olla koskaan liian suuria, hän haastoi yllättävä aggressiivisella äänensävyllä.  – Ainoastaan pienet ja heikot ihmiset aattelee silleen.
Salla raaputti poskeaan hymyillen.
– Mä arvasin heti, että sä sanoisit just noin.
Sitten tuo vanhempi muusikko kohotti lasinsa kohti kattoa ja esitti:
– Unelmat ei voi tosiaan koskaan olla liian isoja. Ikävä totuus on kuitenkin se, että välillä unelmat ovat vaa unia, jotka eivät koskaan muutu todellisiksi.
Sitten Salla laski kätensä Taralle hartialle.
– Joten keep dreaming the sweetest dream, oh beautiful dreamer of the starlit sky, se totesi hellästi. – Mut älä unohda sitä, että kaikkia meitä ei oo tarkoitettu tähdiksi. Jotkut on vaan hiljaisia tulikärpäsiä, joiden valo ei kanna omaa kotikatua pidemmälle.
Sitten Salla nousi, näpäytti hattuaan hyvästien merkiksi ja lähti vihellellen kohti päättymättömiä huomisia.

Ajatustensa vankina Tara istui vielä pitkän tovin yksinään. Ympäröivät äänet kaikuivat hänen aistejaan vasten, mutta ilman reaktiota tai huomiota. Tietenkin tuo pelko oli aina jossain syvällä hänen mielensä pimeissä nurkissa. Se kauhistuttava tunne siitä, että valokeilat ja hurraahuudot eivät sittenkään olleet hänelle luvattuja. Lukuisten vuosien ja päiväunien jälkeen hän oli kuitenkin aina onnistunut vakuuttamaan itsensä omasta uniikista kohtalostaan. Sillä mitä muutakaan tulevaisuudessa voisi odottaa? Mikä muukaan voisi olla häntä varten? Miten muutenkaan elämä voisi palkita siitä, että hän oli aina seurannut omaa tietään välittämättä siitä, kuinka monet arkiset ja normaalit asiat olivat tuhoutuneet tuon kutsumuksen edessä.

Kuitenkin juuri tuona hetkenä Tara ei kuullut vastausta kattorajan kasvokuvilta tai puupöydän ennustuskaiverruksilta. Juuri tuona hetkenä hänet täytti vain ja ainoastaan epäilys siitä, että ehkä sittenkin olisi kannattanut panostaa johonkin muuhun, lähettää niitä työpaikkahakemuksia, ottaa osaa niihin lukuisiin bändiharjoituksiin ja lopettaa se ainainen paikallaan istuminen…
Sitten Tara kuitenkin näki Danielin ja Illun huutelevan kulmapöydästään.
Danielilla oli kaksi shottilasia, joista toista se heilutteli kutsuvasti päänsä päällä.
Illu istui aloillaan, mutta viuhtoi kädellään kutsuvasti.
Hymyillen Tara nousi yksinäisestä pöydästään ja lähti jälleen itsevarmasti kohti sitä tietä, jonne hän tiesi kuuluvansa, ja josta hänen tähtivalonsa aina löytyi.
Vähintään sen yhden yön ajan.     
 

Illu

Valomerkin välähtäessä vain Tara, Daniel, Illu ja tiskillä baarimikon kanssa jutteleva John olivat jäljellä. Kaikki muut olivat jo lähteneet koteihinsa nukkumaan alkavaa tai vallitsevaa huonoa oloa pois. Daniel haukotteli nyrkkiinsä ja maiskutteli huuliaan.
– Hei, rokkijumalatar! Mitäs vittua me tehään nyt, se kysyi.
Illu hymyili. Onneksi ne saivat sovittua, hän ajatteli. Tara vilkaisi tyhjenevää baaria mietteliäänä.
– Noh, nukkuminen on vain ahdistuneille ja yksinäisille, se tokaisi.
Illu voihkaisi. Nukkuminen oli juuri se, mitä hän tuona hetkenä halusi enemmän kuin mitään muuta, muttei vain osannut sanoa sitä.
– Niin no…, Illu päätyi aloittamaan.
– Kerropas, millä muulla tavalla sä kuvailisit meitä, Daniel päätyi lopettamaan.
Tara naurahti, ponnahti jaloilleen ja lausui:
– Hei, nyt vittu! Vaihetaan baaria, mennään jonnekin jatkoille, hommataan lisää huumeita, masturboidaan rivissä. Kaikki käy saatana!
Illu tunsi itsensä Taran edessä vanhemmaksi kuin koskaan, mutta samalla sen iänikuinen energia sai hänet myös raukeaksi. Jotenkin tuntui hyvältä, ettei Tara koskaan muuttunut.

Sitten John ilmestyi jälleen uuden shottitarjottimen kanssa. Kuka tietää, miten se oli saanut ostettua ne vielä valomerkin jälkeen.
– Lähtekää mun mukaan, se kutsui ja hymyili miellyttävästi.
Sanaakaan sanomatta Tara kulautti kaksi pientä lasillista vuoron perään alas kurkustaan. Daniel hieroi hetken ohimoitaan väsyneenä, mutta lopulta sekin joi kuuliaisesti omat ratalahjuksensa.
– Vittu mä en pääse ikinä nukkumaan, Illu vaikeroi naamaansa läpsien, mutta lopulta hänkin seurasi ystäviensä esimerkkiä.

John silmäili heitä hetken huvittuneena, mutta sitten se viittasi kohti ulko-ovea ja lähti harppomaan määrätietoisin askelin.
– Living the motherfucking high life, Tara huusi ja nousi ensimmäisenä jaloilleen.
Daniel pudisteli päätään ja nousi toisena.
Illu istui hetken yksin, huokaisi syvään ja hyväksyi kohtalonsa.
Joskus sitä on vain mentävä, vaikka olikin jo täysin selvää, mikä sen tien päässä lymysi. Sitten hän nousi kolmantena.

Illun astuessa kadulle ulkona odottava näky olisi saanut hänet epäilemään näkökykyään, jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin John. Valkoinen limusiini kimmelsi katulamppujen valossa. Tuo näky olisi jo itsessään kerännyt katseita, mutta ajoneuvon etupeltiin maalattu alaston pin-up-tyttö kruunasi koko komeuden. John tervehti hyväntuulisesti takaoven vieressä seisovaa harmaahiuksista kuljettajaa, joka kumarsi syvään.
– Ei helvetti, Daniel ähkäisi epäuskoisena.
– Ei vittu ja kuinka helppoa sitä ois nyt saada, Tara huusi onnesta sekaisin.
Illu painoi kämmenensä vasten tummennettua ikkunaa ja pyyhki sormillaan kuvajaisensa poikki.
– Mitäs pidätte, John tiedusteli muikeana.
– Ihan vitun magee, Tara vakuutteli. – Voinko nousta katolle ja ruikkia sieltä viinaa rahvaan niskaan, se kysyi äkillisen älynväläyksen vallassa.
– Ehkä myöhemmin, nyt on vähän kiire, John nauroi.
– Ilonpilaaja, Tara mutisi.
–Täähän on täysin huomaamaton, Daniel totesi sarkastisesti. – Ei varmana kerää kenenkään katseita.
John kohautti olkapäitään ja vastasi lakonisesti:
– Joskus sitä vaan haluaa näyttää muulle maailmalle, kuinka vitun onnellinen ja materialistinen sitä oikeesti on.
Illu katseli edelleen heijastustaan.
– Tässähän vois asua, hän totesi lumoutuneena. – On melkeen mun kämpän kokonen.
Tara räjähti nauruun:
– En tiiä oliko toi herttaista vai surullista, se ilmoitti Illulle.
– Herttaisen surullista, Daniel huikkasi.
Illu vain kohautti olkapäitään. 

Äkkiä John löi kätensä limusiinin kattoon ja huudahti:
– No niin, let’s go, oi syntiset! Yö on pitkä, muttei loputon.
Illu astui limusiiniin kompuroiden ensimmäisenä. Tara seurasi perästä ja hykerteli haltioissaan. Daniel nousi kyytiin kolmantena ja näytti siltä, ettei tiennyt miten päin olla. John seurasi viimeisenä ja sanoi jotain kuskille, joka sulki oven heidän perässään.

Jos limusiinin silkka olemassaolo oli jo saanut Illun haukkomaan henkeään, niin nyt hänen edessään avautuvat sisukset saivat aikaan selkeän inahduksen. Mustaa ja punaista. Kultaa ja hopeaa. Vahvat kontrastit loivat sisäverhoilun unenomaisen kauniiksi. Siellä täällä kankaaseen upotetut jalokivet kimmelsivät kuin tähtien kyyneleet. Kiiltävät nahkapenkit uhkuivat uutuutta, ja lattiaan pultattu puinen pöytä hohti himmeässä valossa.

– Kattokaa mitä mulla on, John elämöi, kun hihkuva Tara, sanaton Daniel ja suu auki tuijottava Illu istuutuivat vieri viereen.
Se kaivoi viininpunaisen minijääkaapin vieressä olevasta hyllyköstä viskipullon, jonka sisällä kellui pahaenteinen musta skorpioni.
– Tää sitten jysähtää kalloon ja aika varmasti myös sieluun, John jatkoi kaataessaan tummankeltaista litkua pöydän alta poimittuihin kristallilaseihin.
Illu nyökkäsi kiitokseksi otettuaan vastaan oman ehtoollisastiansa. Hetken hän haki suuntaa Taralta ja Danielilta, mutta nämä olivat kuin hypnotisoituja.
– Yölle ja niille, jotka sen kauneuden ovat raiskanneet, John julisti ja nosti lasin huulilleen.
Tara joi seuraavana, sitten Daniel ja lopulta Illu. Juoma poltti kuin olisi nielaissut palavan hiilen, mutta siinä hetkessä häntä ei kiinnostanut. Mikä tahansa polte oli parempi, kuin se kylmä tunne, joka hänen rinnassaan vallitsi.
– Tervetuloa Styxiin, John lausui hymyillen limusiinin nytkähtäessä liikkeeseen ja väläytti hampaitaan.