Kappale 17.

Kappale 17 – John ja Faust

Tara

– John, Tara huusi huomatessaan baariin saapuneen uuden tulokkaan. Sisään oli astunut mustaan pukuun pukeutunut mies, jolla oli villit pinkit kiharat ja kajaalilla maalatut silmänympärykset, arvokkaan näköisiä sormuksia sormissa ja kaksi kullattua ristiä kaulassa. Mielenkiintoisesti se sekä sopi että ei sopinut yhteen ympäristönsä kanssa. Liikkuen sulavasti ja itsevarmasti kuin villikissa John päästi ilmoille railakkaan tervehdyksen ja tuntui, että koko B12 olisi vastannut. Se hymyili ja vilkutteli sinne tänne sydämellisesti.

Jo kauan sitten Tara oli päättänyt, että Johnia pystyi luonnehtimaan neljällä R-kirjaimella: raivostuttavan rikas ja rasittavan rakas. Ehkä myös salaperäinen, sillä kukaan ei ollut oikein varma, mistä se oli varansa saanut. Huhuja liikkui niin perinnöstä kuin lottovoitostakin, mutta vaikka sen juotti kuinka humalaan tahansa, niin totuus ei ollut vielä koskaan tullut julki. Ja juuri näiden huhujen ja tarinoiden takia se oli tietynlainen kuuluisuus Kallion ja Vaasankadun akselilla. Rokkitähti ilman kitaraa, jonka kanssa sointuinen musiikki silti aina soi, kuului yleinen sananvarsi.

– John, Tara huusi uudestaan ja riensi halaamaan tuota rappion kankaaseen kuulumatonta mustetahraa.
– Rokkiprinsessani, John huudahti takaisin ja vastasi halaukseen lämpimästi. – Sä oot naksuissa, se lisäsi nauraen.
Ravistellen uutta tulokasta olkapäistä Tara pudisteli päätään ja korjasi:
– Väärä aikamuoto. Imperfekti sopii tähän paremmin. Leuat ei oo vaa sitä vielä tajunnu. John iski viekkaasti silmää.
– Futuuri ois kaikista paras, se totesi, halasi Taraa vielä kerran ja meni sitten tervehtimään Danielia ja Illua.
…
Tara oli kohdannut Johnin ensimmäisen kerran noin viisi vuotta sitten. Silloinen ilta oli alkanut niitä täysin samoja juonenkäänteitä mukaillen kuin kaikki muutkin sen aikaiset taikka nykyiset illat. Tuo kaikki oli kuitenkin muuttunut, kun Hovin ikkunasta siintänyt ihmisjoukko oli saanut Taran kiinnostuksen heräämään. Näin jälkeenpäin mietittynä koko tilanne oli muistuttanut jotain uskonnollista rituaalia. Tusinoittain ihmisiä oli kerääntynyt auton katolla seisovan miehen ympärille, joka oli maalannut kasvonsa täysin valkoiseksi, pukeutunut valkoiseen kaapuun ja heitellyt seteleitä kiljuvalle kansalle. Ei ollut mennyt kauaakaan, kun myös Tara oli siirtynyt tuon ahnaan virran mukana seuraamaan lähempää tuota outoa tapahtumaa. Ihmiset tönivät ja tuuppivat toisiaan ilmaisen rahan toivossa, ja eräät olivat jopa ajautuneet keskustelemaan asioista nyrkein ja potkuin. Valuutta ei kuitenkaan ollut se, joka oli saanut Taran liikkeelle. Ei, häntä kiinnosti paljon enemmän tuo henkilö lentelevien seteleiden takana. Tai tarkemmin se, miten tuo henkilö nauroi katketakseen heitellessään arvopaperia toisensa perään ja saaden aikaan aina vain lisää kuhinaa. Kun Tara sai viimein tuupittua itsensä aivan tuon oudon henkilön eteen, nuo valkoiset kasvot olivat tuijottaneet häntä. Ojentaen setelin John oli hymyillyt valloittavasti. Tara oli ottanut paperirahan vastaan, katsonut sitä hetken ja sitten repinyt sen kahtia. Johnin silmät olivat suurentuneet hetkellisesti, mutta sitten se oli karjaissut kuin voittaja, ja kättään ojentaen nostanut Taran vierelleen auton katolle.
– Susta mä tykkään, se oli kuiskannut, heittänyt viimeisetkin mammonaraadot odottaville markkinataloushyeenoille ja tarjonnut Taralle kultaista taskumattia, joka hohti katulamppujen alla.
Siitä asti he olivat olleet ystäviä.
…
Rämähtäen takaisin paikalleen jossain kohtaa jatkunutta iltaa Tara huudahti:
– Meno paranee aina vaan!
Yksin jäänyt Illu kallisti päätään.
– Rata ei lobu, se huokaisi voimattomasti, mutta hymyili silti.
– Ei tänää, ei huomenna, eikä edes ensi-vitun-viikolla, Tara jatkoi huutoaan ja mäiskäisi Illua olkapäähän.
– No sähän oot hyvällä tuulella, Illu huomautti lievästi kummastuneena ja työnsi Taran käden sivuun.
– Musta tuntuu, että voisin oikeesti dokaa loputtomiin, hän vastasi euforiaa tihkuen ja sivuutti piilotetun kysymyksen.
Illu huokaisi.
– No hyvä sulle… musta tuntuu, että lähen oikeesti kohta nukkuu.
Tara esitti järkyttynyttä.
– Et sä mihinkään mene! Enhän mä nyt ilman mun favorite drinking kamua voi bailaa!
Illu hymyili tahtomattaankin.
– Kiitti, Tara, se sanoi. – Mä oikeesti arvostan tota sun…

Äkillinen pamahdus sai Taran lähes kaatamaan oluensa, kun salmareita ja jotain muita hirveyksiä täynnä oleva tarjotin lätkäistiin pöydälle hänen eteensä ja Illun aloittama virke jäi keskeneräiseksi. Daniel romahti nauraen vastakkaiselle penkille ja hymyilevä John ojensi jokaiselle kaksi pientä lasia. Tara ei voinut olla ihailematta tuota ihmistä, joka oli jo kauan sitten osoittautunut niin kutsutuksi rappioaltruistiksi (tekijänoikeudet tästä termistä kuuluivat vain ja ainoastaan Taralle). Koko Johnin olemus tuntui rakentuvan odottamattomuuteen ja suurien asioiden suunnitteluun, ja se oli kerta toisensa jälkeen todistanut olevansa myös kykenevä toteuttamaan nämä rikkaan elämän pienet taikka suuret ekskursiot. Siinä oli tavallaan jotain hypnotisoivaa; ihmisessä, joka tuntui seisovan korkeimmalla vuorella, ja vaikka tuuli ujelsi kuinka lujaa tahansa tai sade piiskasi kuinka rankasti tahansa, se ei liikahtanutkaan. Kuningas, jonka valtikka oli oluttuoppi ja kruunu koristeltu värikkäin pillerein. Jossain syvällä tämä kaikki sai Tarassa myös kateuden kiristävän pistoksen, mutta hän sivuutti sen samoin kuin kännikuski punaisen valon. Jossain ekaluokkalainen jäi auton alle ensimmäisenä koulupäivänään, mutta Tara joi shottinsa tyytyväisenä.
…
Ja tulevaisuuden unelmissa:

Tara Joeline koki sillä hetkellä olevansa kuningatar. Ehdoton valtiatar, joka sanelee alamaisilleen näiden onnellisuuden kriteerit sekä kategoriset määritelmät. Syitä tähän oli monia. Kaunis kirkkotilaisuus, huumaava automatka sekä juhlapaikkana toimiva tyylikäs ranskalaistyylinen kartano. Hulppeita ateriakokonaisuuksia, joita tarjoiltiin jatkuvana ylensyönnin kulkueena, ja kalliita kuohuviinejä, jotka virtasivat ikuisena virtana. Kutsuvieraat nauroivat, hurrasivat ja onnittelivat. Ja hänen kuningattarensa, kaunis Lisa, oli kaikkea sitä, mitä Tara oli koskaan halunnut tai toivonut.

– Last curtain call, Tara ajatteli unenomaisesti. Voihkinta kasvoi kovemmaksi. Vaikka vessa oli kooltaan pieni, se oli silti osoittautunut loistavaksi pakopaikaksi muilta ihmisiltä ja näiden katseilta. Seinää vasten painautunut hahmo hipoi toisella kädellään Taran pitkiä hiuksia. Voihkinta voimistui entisestään. Hengitys nopeutui, ajatukset katosivat ja silmät sulkeutuivat. Ja sitten kliimaksi ja syvä huohottava kiljaisu.
Suupieliään pyyhkien Tara vetäytyi petoksen jalkojen välissä olevista varjoista.
Se voimaannutti. Hän oli kontrollissa ja määräsi tahdin. Kääntyen pienen peilin puoleen Tara siisti hiuksensa ja ehosti vaatteitaan. Cherry suoristui huohottaen ja laski punaisen mekkonsa uskottomuuden peitoksi.   

Daniel
– John, Daniel toisti jo kolmannen kerran.
Nostaen katseensa puhelimensa ruudulta John hymyili pahoitellen.
– Anteeks. Oli parit bisneskeskustelut kesken, se selitti. – Missä mä olinkaan?
Daniel tyhjensi uuden shottilasin, pyyhki suupieliään ja vastasi:
– Mainitsit jostain sun uudesta baari-ideasta.
John läimäisi kevyesti otsaansa.
– Ai niin, aivan!
Nyrkkiinsä rykäisten se kohotti kätensä, suoristi selkänsä ja aloitti mahtipontisesti:
– Kuvittele tämä. Etu-Töölö. Taiteilijoita joka puolella. Ehkä muutamia hörhöjä myös. Jokaisella omat himonsa ja halunsa. Mä tarjoan niille paikan, jonka teemana on syntisyys ja elämän irstaus. Alakerta tarkoitettu tavanomaisille päihteille ja sosiaaliselle kanssakäymiselle. Yläkerta omistettu jollekin aivan muulle. Tulisi olemaan täynnä joko tiskiltä tai netistä varattavia yksityisiä huoneita, joiden sisällä kaikki on sallittua. Paneminen, huumeet, vittu vaikka saatananpalvonta. Ihan sama mulle. Tärkeintä on, että jokainen eksynyt sielu saa pientä korvausta vastaan toteuttaa kaikki ne hiljaisimmat halunsa, joita on survonut itsensä sisään yksi nyrkki kerrallaan. Tai siis eikö suokin ole aina vituttanut, kuinka hankalaa jossain räkälän vessassa on käyttää laittomuuksia tai pettää uutta vaimoaan? Mä haluan tarjota tähän helpotusta. Olla se pieni punainen narkkari, joka istuu ihmisten olkapäillä ja juo viinaa ja vetää kolaa.
John viimeisteli puheensa hienostuneella kulauksella punaviiniä, jota se oli ostanut kaksi pullollista.
Daniel rapsutti poskeaan ja kallisti päätään hymähtäen:
– Ideana loistava, mutta toteutuksessa on yksi pieni ongelma. Loppujen lopuksi porukka menee kumminkin niihin vessoihin narkkaamaan, joten nää sun syntihuoneet jää aika varmasti täysin panemista varten. Ja kuka vittu haluaa mennä varta vasten nussimaan johonkin spermaluolaan, kun jonkun kämppä on luultavasti ihan mahollinen vaihtoehto? John näytti hetken kummastuneelta, aivan kuin sille olisi väljennyt jotain ymmärryksen ylittävää. Sitten sen silmät kirkastuivat.
– Huoria, se huudahti ja löi kätensä yhteen.
– Huoria, Daniel kysyi kaikuna.
– Kyllä, John hihkaisi ja tällä kertaa joi suoraan avatusta pullosta.
Punaviiniä valui sen suupielistä ja punaiset pisarat koristelivat kallista pukua.
– Tarjoilija/huora-yhdistelmä. Myyvät sekä juomia että kehojaan. Mun omat syöjätärmiehet ja -naiset, jotka houkuttelevat sekä miehet ja naiset ihanan lihallisen nautinnon maailmaan, josta ei ole enää paluuta. Ja samalla niitä huumeita. Kokaiinia perseen päältä! Kokaiinia tissien päältä! Kokaiinia helvetti jokaisen auki nyljetyn sisäelimen päältä!
Daniel pudisteli päätään epäuskoista lievästi huvittuneena ja tiedusteli:
– Kai sä tiedät, että toi on ihan vitun laitonta?
John tuhahti ja täytti Danielin puolillaan olevan lasin.
– Yksityiskohtia, ystävä hyvä. Kuvittele jälleen: avajaisilta, virkavaltajohtoa ja poliitikkoja kutsuttu. Mun seireenit houkuttelevat niitä ripsillä ja lihaksilla. Muutamat salakamerat, kirjekuori ja pieni kiristys. Koko juttu sillä selvä.
Daniel ei osannut päättä oliko John tosissaan vai ei.
– Miten vitussa sä tuut saamaan sinne tollasia tyyppejä?
John iski silmäänsä.
– Rappio vie ja ilta tuo. Ihmiset ovat loppujen lopuksi vaan pieniä tulikärpäsiä himon, ahneuden ja ahmimisen edessä. Mun lempikuolemansynnit, sinä rakas kuolevainen ystäväni!
Jokin sen äänensävyssä sai Danielin värähtämään. Sellainen kylmä aavistus, joka syntyy tajutessaan, että oli sukeltanut humalassa liian syvälle tumman järven syvyyksiin eikä happi riittänyt enää paluumatkaan.

Olihan Daniel tuntenut Johnin jo pitkään, mutta jokin tuossa oudossa lyhyessä miehessä sai hänet aina epäilemään omaa ihmistuntemustaan. Sitä ei oikein pystynyt lukemaan samoin kuin muita. Yhdellä hetkellä se saattoi puhua hengellisyydestä tai jostain oman itsensä löytämisestä ja seuraavalla se hyppäsi jaloilleen, juoksi baaritiskille, tilasi kymmenen tuoppia, joi niistä itse viisi, antoi muille neljä ja heitti yhden lattialle silkasta ilosta. Ehkei se ollut edes ihminen, vaan jonkun luonnonvoiman ruumiillistuma.
Ja se tapa, jolla se eli elämää, sai Danielin kiroamaan omaa pelkuruuttaan sekä kaikkia niitä mahdollisuuksia, joihin hän ei koskaan ollut tarttunut.
Tai joista hän oli uskaltanut vain haaveilla yön pimeinä hetkinä.
– Noh, pistä mun nimi ainakin kutsulistaan, Daniel lausui hymyillen.
– Luonnollisesti, John vastasi ja väläytti oman hymynsä.
Daniel pohti, ettei olisi edes yllättynyt, jos sillä hetkellä sen kulmahampaat olisivat olleet terävät ja verestävät.
…
Viisi vuotta sitten ne olivat ainakin olleet, kun John ja Daniel olivat tavanneet ensimmäisen kerran. Tai ainakin tekoveren värjäämät. Jotkut Halloweenjuhlien jatkot silloin oli ollut jossain Etelä-Helsingissä. Ei hän edes muistanut, miten oli sinne ylipäätään päätynyt. Luultavasti jonkun naisen perässä, joka oli lopulta kadonnut johonkin. Siitä suuresti harmistuneena Daniel oli istunut yksin punaisella retronojatuolilla ja miettinyt omaa sänkyään, kunnes asunnon ulko-ovi oli pamahtanut auki ja sisään oli astunut goottilaiseksi aristokraatiksi pukeutunut mies, jolla oli tekohampaat sekä kaksi kikattavaa seuralaista kainalossaan. Aluksi Daniel oli sivuuttanut uuden tulokkaan jonain tavallisena idioottina, mutta kaikki tämä muuttui, kun John oli kävellyt keskelle kookasta lattiaa ja huutanut kovaan ääneen tarjoavansa koko yön huumeita sille, joka suostuu tulla purruksi. Jatkovieraat olivat katsoneet toisiaan oudoksuen, mutta Daniel oli räjähtänyt nauruun, noussut nurkkatuoliltaan ja kävellyt tuon modernin vampyyrin eteen.
– Anna tulla, hän oli sanonut.
John oli hymyillyt, kumartunut lähemmäs ja heikosti näykännyt Danielia kaulasta.
– Sun vuoro, se oli sanonut hetken päästä ja kallistanut kaulaansa.
Daniel oli kohauttanut olkapäitään ja puraissut niin lujaa, että pieni verivana oli alkanut valumaan. John oli säpsähtänyt, sipaissut verta sormillaan, katsonut Danielia hetken tutkimattomasti ja hieronut huulensa punaiseksi.
– Susta mä tykkään, se oli sanonut.
Siitä asti he olivat olleet ystäviä.
…
Tara ja Illu palasivat silloin kovaan ääneen laulaen. Jukeboksi oli saanut heistä jälleen hyvän asiakkaan, ja Bruce Springsteenin Dancing in the Dark kuulutti omaa ikuista olemassaoloaan äänekkäässä juottolassa. Daniel yritti saada jotain katsekontaktia Taraan, mutta se väisti koko yrityksen. Tiedä sitten oliko se tahallista vai ei, mutta Daniel tunsi pienen palan kurkussaan.
– Jauhojengi on palannut, John totesi ja ojensi kahta uutta shottilasia.
– Let’s start the fire, Tara huusi vastaukseksi ja tyhjensi ojennetun juoman muinaisen roomalaisen viiniratailijan tavoin.
Illu kiitti kohteliaasti ja joi omansa kahdella aataminomenan muljautuksella. John iski Danielille silmää ja tyhjät lasit muuttuivat täysiksi.

– Pitkä yö tulossa, se kysyi rauhallisesti Taran ja Illun jatkaessa huutoaan.
Daniel nyökkäsi väsyneesti.
– Joka yö, sama yö, hän sanoi haikeasti.
John kohotti kämmenensä.
–Jotkut antautuu, mutta me ei koskaan, se julisti.
Daniel nyökytteli päätään hitaasti ja katsoi likaisen pöydän pintaan viillettyjä viestejä ja kirosanoja.
– Et muuten koskaan maininnut, mikä sun huorabaarin nimeks tulee.
John kallisti päätään.
– Hedonismi, se vastasi tylsästi ja joi lasinsa tyhjäksi.

Illu

– John, se sanoi esittelyiden päätteeksi ja suuteli kämmenselkään punakorkokenkäistä naista, joka oli liittynyt tupakoimaan heidän seuraansa. Kaipa Johnin ympäristöön kuulumaton pukeutuminen oli herättänyt tuon neidon kiinnostuksen. Ehkä vallan ja mammonan pystyi vain aistimaan, Illu pohti nojatessaan ikkunaan. Hän oli jättäytynyt suosiolla koko keskustelun ulkopuolelle, koska oli täysin selvää, kenen kanssa tuo korkokenkäinen kaunotar todella tahtoi jutella. Eikä tämä myöskään haitannut Illua, sillä hän kärsi laskunsa mieluummin ilman turhia sosiaalisia paineita. Johnin saapuminen oli parantanut hänen oloaan, mutta vaikka Illu kuinka hukutti itsensä ilmaisilla juomilla, se sama koukku oli syvällä hänen selkäytimessään, kiskoen yhä ärhäkämmin takaisin mustiin vesiin ja tummiin ajatuksiin.
…
Tuo sama koukku oli ollut läsnä myös sinä yönä, kun hän oli ensimmäisen kerran tavannut Johnin. Silloinkin Illu oli nojannut vasten kylmää baari-ikkunaa seuranaan vain omat ajatukset ja epävarmuudet. Hän oli halunnut olla kaukana kaikesta, pieni hiukkanen vailla tarkoitusta taikka painoarvoa. Kuitenkin kaikesta tuosta tahallisesta sokeudesta huolimatta Illu ei voinut olla kohottamatta kulmiaan, kun pitkin katua konttaava, mustaan kylpytakkiin sonnustautunut hahmo pysähtyi hänen eteensä.
– Hei anteeksi, mies oli aloittanut naama maata kohti painettuna. – Löytyisikö sulta tulta?
Illu ei tiennyt, mikä voima häntä oli ohjannut, mutta hetkeäkään epäröimättä hän oli vastannut:
– Totta kai!
Maahan suunnatut kasvot olivat kohonneet ja silmät, jotka sieltä tuijottivat, saivat Illun lumoutuneeksi. Nousten polviensa varaan tuo outo ilmestys otti tarjotun punaisen Coltin vastaan ja sytytti tupakan, jonka se kaivoi kylpytakkinsa taskusta.
– Tattista, se kiitteli.
Illu kallisti päätään ja kysyi:
– Mitä sä oikeen teet?
Nuo syvät silmät olivat välähtäneet.
– Mitä tarkoitat, kuului kysymys.
– Siis miksi sä ryömit maassa. Eikö ois helpompaa vaa kävellä, Illu oli tarkentanut.
Outo mies oli naurahtanut.
– No mitäs hauskaa siinä sitten olis? Välillä asiat pitää tehdä eri lailla.
Illu oli edelleen tuijottanut noita silmiä ja vain nyökännyt kaihoisasti.
– Lähdetkö mukaan, häneltä kysyttiin.
– Mikäs siinä, Illu oli vastannut hetken mietittyään.
John oli hymyillyt valloittavasti.
– Susta mä tykkään, se oli todennut.
Siitä asti he olivat olleet ystäviä.
…
Ehdotettuaan, että he jatkaisivat keskusteluaan myöhemmin, John taputti kaunotarta lantiolle ja palasi Illun viereen päätään pyöritellen.
– Jumalauta mikä mimmi, se huudahti.
Illu kohautti olkapäitään ja mainits kyynisestii:
– Luultavasti oli vain ilmaisten juomien perässä.
John tirskahti ja sanoi:
– Totta kai se oli! Samanlaisia tulee vastaan viikoittain. Miehiä ja naisia, jotka aluksi Ihastelee ja kilistelee, sitten paneskelee ja lokkeilee. Aina sama juttu.
Illu raaputti päätään.
– No miksi helvetissä sä suostut siihen, jos kerta tiiät tasan tarkkaan, mitä ne oikeesti haluaa, hän tiedusteli ihmeissään.
John katsoi Illua suoraan silmiin.
– Koska mä haluan tietää, mihin kaikkeen ihminen suostuu mun edessä, se vastasi ja Illu värisi tahtomattaankin.
Sitten John hymyili taas.
– Äh, älä kuuntele mua. Kuhan jauhan kyynistä proosaa. Puhutaan mieluummin susta. Mitä kuuluu, miten menee, onko tullu lisää reikiä päähän, ootko tappanut ketään?
Illun suojamuurit aktivoituivat automaattisesti. Kyllä hän piti Johnia ystävänään, mutta ei se ollut Daniel tai etenkään Tara.
– Tässähän tää. Elämä kusee, mutta kyllä mä jotenkin saan ohjattua itteni oikeaan suuntaan.
Hän risti kätensä puskaan ja John räjähti nauruun.
 – Mahtavaa, mahtavaa! Entäs huumeet? Vieläkö oot pysyny irti?
Illu huokaisi tuon yleisen kysymyksen edessä. Eikö ihmiset oikeasti halunneet tietää ikinä mistään muusta!?
– Kolme kuukautta ilman. Välillä on vaikeaa ja välillä helppoa. Samanlaista kuin aina ennenkin siis.
John nyökkäsi ja hymyili lämpimästi. Sitten se sytytti uuden tupakan, nojautui Illun viereen ja katsoi taivasiin.
– Mä vihaisin itteäni, jos mä lopettaisin päihteiden käytön, se aloitti haaleasti. – Jotenkin musta tuntuu, että kaikki paskuus ja koettu vitutus ois ollut sillo vaan yks iso turhuus.
Illu käänsi katseensa poispäin.
– Et sä voi sanoo noin, hän totesi hiljaa. – Ainoo turha asia ois palata takaisin. Siel ei oo mulle mitään.
John hymähti.
– Älä valehtele. Jos sä haluisit oikeesti muuttua, sä lopettaisit myös juomisen. Totuus on se, että sun rakkaus on ja tulee aina olemaan päihteet. Me kummatkin tarvitaan niitä. Mut meijän ero on se, että mä oon hyväksynyt sen. Mä elän sitä. Ja siinä missä sä pelkäät sun peilikuvaa, joka tyhjyydessä odottaa, mä astun reunan yli ilomielin ja nauran aivan helvetisti, kun mä putoan pimeyteen.
Illu ei saanut sanaa suustaan.   

Huokaisten syvään John murskasi puoliksi poltetun savukkeen kantapäällään ja varpailleen nousten se suuteli Illua otsalle.
– Älä annan pelon päättää, kuka sä oot. Jos sä haluut jotain, ota se. Jos sä vihaat jotain, tapa se. Jos sä rakastat jotain, petä se. Ainoo asia, millä loppujen lopuks on mitään painoarvoa, on oma henkilökohtainen täyttymys ja tyydytys.
John laittoi kätensä hellästi Illun rinnan päälle.
– Sä oot se, kuka sä haluut olla, ja jos huumeet sekä tunnottomuus on osa sua, niin älä pelkää hyväksyä sitä. Koska pelko, ystävä rakas… pelko on sitä, kun sun meikitön peilikuva ei suutele takaisin.
Sitten se taputti Illun olkapäitä, väläytti vielä yhden valloittavan hymyn ja käveli takaisin baarin syövereihin.

Illu pysyi ulkona vielä monta hetkeä ja tuijotti ympärillä kulkevia tuntemattomia kasvoja, käyttämättömiä verisuonia ja punottavia poskia. Jossain kohtaa hän nosti katseensa taivaisiin ja ryhtyi laskemaan kaukaisia tähtiä. Valosaaste teki tuosta tehtävästä kuitenkin lähes mahdottoman, ja jossain syvällä sisällään Illu tiesi olevansa ikuisesti tuollaisten korkeuksien tavoittamattomissa.