Kappale 16.

Kappale 16 – Totuudet. Vai valheet?

Tara
Baarimikon häädettyä heidät kera huutojen ja kiroilun Tara istui pienellä porraskivetyksellä ja hörppi tuopista, jonka hän oli onnellisesti onnistunut salakuljettamaan mukanaan. Heidän matkansa kohti seuraavaa baaria oli alkanut itsevarmasti, mutta Danielin killisilmäinen taipumus polttaa tupakkaa väärinpäin oli saanut heidät lopulta pysähtymään. Kyllästyttyään viimein täysin turhiin hoputusyrityksiin Illu oli viimein huokaissut menevänsä pizzalle ja tulevansa kohta takaisin.

Koska ekstaasinousut olivat vielä voimissaan, Tara sai päähänsä loistavan idean lukea Lauran kanssa käytyjä eronjälkeisiä viestikeskusteluita. Siinä oli jopa jotain seksuaalista tyydytystä; nähdä kuinka helppoa toisen satuttaminen loppujen lopuksi oli. Kukaan ei vittu jätä mua ilman seuraamuksia, Tara ajatteli ja siristi silmiään paremman näkökyvyn toivossa. Jossain syvällä hän kuitenkin tunsi katumuksen raapaisuun. Se oli rasittava tunne. Miksi hän ei muka saanut olla vihainen ilman tunnontuskia? Minkä tähden hän oli se, jonka täytyi aina katua pahoja sanoja tai tekoja? Se ämmä oli satuttanut HÄNTÄ! Mutta kaikesta vihasta ja kivusta huolimatta Tara ei pitänyt yhtään tavasta, jolla ero oli hoidettu. Sen olisi pitänyt olla aikuismaista. Draamatonta. Sen sijaan se oli raakaa ja julmaa. Totta kai alussa siltojen polttaminen oli tuntunut hyvältä idealta, mutta jälkiviisaus oli kuitenkin nopeasti tarjonnut omia syytöksiään, ja nyt Tara halusi vain kääntää kelloa muutaman loukkauksen taaksepäin. Ehkä palata jopa takaisin yhteen. Olihan hänellä edelleen sormuskin sormessaan… se viimeinen toivonkipinä.

Mutta ehkäpä juuri nyt ei ollut kuitenkaan se oikea hetki ryhtyä korjaamaan välejä…
Sitä paitsi iskäkin oli aina sanonut kaikessa viisaudessaan, että rakkaus vaatii vähintään kaksi selväpäistä aamua. Helvetin isi… sillä oli aina ollut nokkela vastaus kaikkeen. Moderni filosofi, isä oli ollut kaikkea sitä, mitä Tara nyt halusi olla. Musikaalisesti lahjakas, luova, tunsi kirjallisuutta, rakasti tiedettä ja inhosi lihaperunasoselaatikkoa. Ja se biisi… Lumihiutaleen Uni… A-molliasteikko, yksinkertainen sointukierto, juokseva bassokuvio ja melodia aina niin kielenpäällä, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta Tara ei vain muistanut sitä. Ja joka päivä tuo muisto tuntui kaukaisemmalta.
Ja joka sekunti Tara tunsi olevansa yhä enemmän sekaisin.
Ja sitten hän viimein tavoitti ekstaasin huipun.
…
Se on kuin lämmin peitto. Tuo tunne, kun kaikki tuntuu hyvältä ja ei-pahalta samaan aikaan, mutta enemmän kuitenkin siltä, että naama sulaisi pehmeään pumpuliin, joka on vaaleanpunaista tai harmaan mustaa. Sekamelskaa, jota voi vain kuvailla aivokemioiden orgioina, jotka ovat syviä kuin ranteeseen kaiverretut kirjaimet. Seireenin kutsu, jonka kuullessaan ihminen haluaa täysin vapaaehtoisesti kadota niihin syviin aaltoihin. Älä päästä irti, sillä tämän tunteen tyrskyt hengittävät puolestasi. Ja oma naamakin tuntuu niin erilaiselta. Onko se edes osa sinua? Minua? Ja koko vartalo haluaa nojata ajassa eteenpäin; aivan kuin se muuttuisi osaksi kaikkea, tätä ja sinua. Oletko enää sinä? Vai onko se joku muu, joka ohjaa sinua? Minua? Olet silti tässä kaikesta huolimatta, täällä aina yhdessä minun ja kaikkien kanssa.
…
– Tara, ootsä okei, Daniel sai kysyttyä vaivalloisesti horroksen äärirajojen takaa.
Kuka tietää kauanko he olivat siinä istuneet, mutta ainakin Tara itse alkoi viimein palautua maankamaralle. Daniel oli kyllä tässä täysin vastakkainen tapaus, sillä se istui maassa hänen vieressä ja hamuili kohti ystäväänsä. Silmät selällään ja henkeään haukkoen Daniel näytti siltä kuin se kärsisi jostain kroonisen hyvänolon oireyhtymästä.
– Totta kai, Tara vastasi hiljaa ja sipaisi hellästi Danielin poskea.
Sinänsä siinä oli jotain ironisen tyydyttävää nähdä kuinka ihminen, joka halusi aina olla kontrollissa, menettää kaiken hallinnan.
– Mun on pakko kertoa sulle jotain, Daniel mumisi hitaasti.
Se näytti siltä kuin sillä olisi ollut vaikeuksia löytää oikeita kirjaimia oikeisiin sanoihin.
– Älä vaan sano, että oot rakastunut muhun, Tara nauroi pahaa aavistamatta. – Koita nyt vaa hyväksyä, että mä oon se kielletty hedelmä, jota sä et tuu koskaan saamaan!
Luultavasti Daniel oli avautumassa jostain asiasta, jonka Tara oli kuullut jo sata kertaa aikaisemmin. Ekstaasilla oli paha tapa saada ihmiset toistamaan samoja kivoja asioita, joiden kertominen tuntui aina yhtä hyvältä idealta, vaikka niistä olisikin puhunut vain viisi minuuttia sitten. Kuitenkin ennen kuin Daniel ehti vastata, jostain kantautui huuto: 
– Joko ollaan selvitty!
Illu saapui heidän eteensä hitaasti lampsien.

– Elämästä ei koskaan selvitä, Tara vastasi ja iski silmäänsä.
Tai ainakin luuli iskevänsä. Vähintään puoliksi siristi. 
– Illu! Anna mä halaan sua, Daniel huudahti ja kohotti kätensä.
Tai ainakin luuli kohottavansa. Vähintään puoliksi hamuili.
Illu huokaisi ja totesi:
– Vastaus on näköjään ei.
– Tule nyt lehmä tänne, Tara komensi, tarrasi Illua ranteesta ja veti syliinsä.
Daniel liittyi tuohon halaukseen hitaasti mutta varmasti.
– Mä rakastan teitä paskiaisia, yksi sanoi.
– Samoin, toinen vastasi.
– Mäki teitä, mutta ei tarvi kuristaa, kolmas muistutti ähkien.  

Ikuisuudelta tuntuneen halauksen jälkeen Tara kysyi varovasti:
– Mitäs nyt tehään?
– Tässä on ihan hyvä, Daniel vastasi heikosti, mutta jo hieman selkeämmin.
– Alkaa olla vähän jano kyllä, Illu mutisi.
Hennosti Tara vapautti itsensä ystäviensä rutistuksesta ja nousi jaloilleen.
Vaikka pahimmat nousut olivat jo takana, hän tunsi olonsa edelleen höyhenenkevyeksi.
– Vittu tämä muija on taas sekasin, Tara sanoi ja pyöritteli päätään.
– Sitä on liikkeellä, Daniel myötäili. – Ei oo taas mitää järkee missää…

Poskiaan läpsien Tara sytytti tupakan ja imi keuhkonsa täyteen. Ranteitaan ravistellen hän kohotti katseensa kohti pilvien likaamaa tummaa taivasta.
– No onko missään loppujen lopuks mitään järkeä, hän julisti tuon ikivanhan kysymyksen. Jo selvästi paremmassa itsehallinnassa oleva Daniel hymähti ja ilmoitti:
– Se oli tavallaan retorinen toteamus.
Tara hymyili itsekseen, mutta jatkoi:
– Mä oon ainakin jo pitkään miettinyt, että onko nää meijänkään jutut lopulta niin järjettömii? Tai siis, onko se sama asia rakastaa sekasin olemista kuin olla oikeesti sekasin? Illu nauroi hajanaisesti. Daniel sytytti itsekin tupakan ja huomautti rauhallisesti karhealla äänellä:
– No on ne kyllä aika sama asia. Minkä helvetin eron sä niissä näät?
Pyörien balettitanssijan tavoin Tara hihitteli itsekseen kuin pikkutyttö.  
– En mä ees oikeestaan tiedä… jotenkin vaan tuntuu siltä. Tavallaan, se että haluaa olla sekasin on kuitenkin oma päätös. Sillon sä oot se salama, joka iskee ukkosmyrskyn aikana, mutta se oikeesti sekasin oleva on se, joka makailee jossain puun alla ukkosmyrskyssä.
Daniel silmäili vuoroin tupakkansa palavaa tulipäätä ja vuoroin Taraa.
– Kai sen voi ajatella noinkin. Ite vaan nään siinä saman lopputuloksen, johon pääsee vaa vähä eri tavalla.
– Kaipa mä oon vaa outo friidu sitte, Tara totesi ja jatkoi pyörimistään.
Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi ja hymyili kahdelle ystävälleen lempeästi.
– Mutta onneks te ootte täällä aina sekoilemassa mun kanssa. Ilman teitä tää olis niin helvetin paljon tylsempää!
Sitten Tara jatkoi tanssiaan. Kuin lasipalloon vangittu kaunis huumehuumakuningatar.    
Tupakkansa tumpaten Daniel katsoi jonnekin kauas, näytti ensin äärimmäisen surulliselta, sitten haikealta ja lopulta se naksautti niskojaan, nousi jaloilleen ja kaivoi jotain kiiltävää taskustaan. 

 

Daniel

Daniel ei tiennyt, mistä hän oli löytänyt hetkellisen rohkeutensa. Kaiken järjen ja logiikan mukaan maanantai tai edes huominen olisivat olleet paljon parempia palautusajankohtia tuolle pienelle pyöreälle esineelle. Käytännössä mikä tahansa muu kuin nyt. Mutta juuri sen takia Daniel ei enää halunnut perääntyä. Sillä välillä sitä on vain otettava vastaan kaikki se vaarallisuus, jota pienikin teko saattaa pitää sisällään. Joskus meillä on vain nyt. Ja joskus sekin on väärä vaihtoehto.

– Mikä toi on, Tara kysyi lähes kuiskaten.
Daniel pysähtyi ystävänsä eteen ja kohotti kämmentään.
– Lauran kihlasormus, hän vastasi rehellisesti.
Valkoisten valheiden ja kiertelyn aika oli ohi.
– Miks ihmeessä se on sulla, Tara kysyi katse tiukasti sormuksessa ja sen ääni ei värähtänytkään.
– Se anto tän. Käski, että toimitan sen sulle.
– Milloin, Tara kysyi.
– Eilen päivällä, Daniel vastasi.
– Miksi sä kerrot tästä vasta nyt?
– En mä tiiä.
– Miks et voinut antaa tätä heti?
– En mä tiiä.
– No miks nyt sitte?
– En mä tiiä.
Tara puri huultaan ja vaikeni. Sitten se otti sormuksen varovasti Danielin kämmeneltä.
– Kiitos, kun kerroit, se sanoi ja katsoi ystäväänsä.
Ei vihaisesti tai surullisesti, enemmänkin vain lasittuneesti.
– Ei mitään, Daniel vastasi, kun ei keksinyt mitään muutakaan sanottavaa.
Jonkun oudon syyn takia hänen mielessään alkoi pyöriä kaikki lukuisat solvaukset ja sovinnot, joita he olivat vuosien mittaan käyneet yhdessä läpi, mutta jokin tässä tilanteessa sai Danielin ahdistumaan. Aivan kuin jokin ennen niin puhdas peili olisi viimein hajonnut tuhansiksi pirstaleiksi, eikä menneisyyden heijastusta voinut enää tunnistaa.
Sitten Tara kääntyi ja katseli hiljaisuudessa kadun toisella puolella ilakoivaa juhlaporukkaa. Illu taputti Danielia olalle.

Minuutit vierivät ja Tara jatkoi omaa hiljaista tuijottamistaan.
– Vois mennä Vitamiiniin taas, se sanoi viimein monotoonisesti.
Daniel, joka oli tutkinut kenkiään ja kivisen seinustan halkeamia, nyökkäsi hitaasti, mutta Illu kysyi:
– Mitäs jos mentäis vaan nukkumaan?
Huokaisten Tara pudisteli päätään.
– No, my dear friend. Tähdet ei oo tänää mua varten, mutta silti me odotamme kuin Penelope merille kadonnutta miestään.
Illu kohotti kulmiaan.
– Mitä, se ihmetteli.
– Haluun vittu dokaa, Tara tiuskaisi. – Voidaanko siis mennä?
Sanomatta sen enempää toisistaan riippuvainen kolmikko lähti hitaasti kohti jo niin tutuksi tullutta päämäärää ja sen takana odottavia synkkiä sanoja. Tara kulki ensimmäisenä katsomatta taakseen. Toisena tuleva Daniel tuijotti parhaan ystävänsä selkää peläten sen olevan huomenna kadonnut. Illu laahusti viimeisenä ja toivoi jotain aivan muuta.

Äkkinäinen värinä Danielin taskussa sai hänet pysähtymään. Puhelimen näytöllä vilkkuva nimi olisi minä tahansa muuna hetkenä saanut hänet innostumaan, mutta nyt oli yksinkertaisesti liikaa muuta ajateltavaa. Siitä huolimatta hän vastasi.
Tara kulki eteenpäin pysähtymättä. Illu vilkaisi häneen kysyvästi, mutta jatkoi matkaansa Danielin nyökättyä.
– Haloo, hän aloitti.
– Mihin sä katosit, humalainen hihkaisu kuului.
– Vaihetaa baarii, Daniel totesi.
– Ai mihin, kuului toinen kysymys.
– B12, kuului yksinkertainen vastaus.
– Aijaa… mäki voisin tulla sinne.
Daniel pidätti hengitystään hetken ja valmistautui.
– Älä tuu, hän sanoi lyhyesti.
 Elli hengähti kuin jokin terävä olisi sivaltanut sitä.
– Ai miks, se kysyi hämillään.
– Koska mä en halua, Daniel ilmoitti.
Hänen äänensä oli kylmä.
– Mä en nyt ymmärrä, Elli ihmetteli.
Sen ääni värähti.
Daniel veti syvään henkeä ja katsoi kohti Taran sekä Illun kaikkoavia siluetteja.
– Kuuntele mua Elli, hän aloitti ja mikään ei enää tuntunut miltään. – Mä en haluun nähä sua. Mä en haluu tavata sua. Mulle on iha sama mitä sä teet, kuhan et vaan tuu samaa mestaa mun kaa tänää. Pysy vaan poissa niin kaikki sujuu paremmin sekä mulla että sulla.
Hetken puhelun täytti painostavaa hiljaisuus. Sitten kuului heikko:
– Mitä mä oikeen tein?
Daniel puristi kämmenensä nyrkkiin ja selitti:
– Et mitään. Mä oon se syy. Sä et tunne mua. Mä käytän sua hyväks. Ne mun puheet aikasemmin? Täyttä paskaa. Mua ei kiinnosta sun mutsi. Mua ei kiinnosta sun tunteet. Mä vittu vihaan tavanomaisuutta ja tylsiä vitun rutiineja! Mua kiinnostaa vain päästä nussimaan sua ja unohtaa koko asia seuraavana päivänä. Mä oon täysin ontto. Joten tee ittelles ja mulle palvelus äläkä kuvittele, että meistä vois tulla koskaan mitään syvempää.
Jälleen oli hiljaista. Sitten alkoi riipaiseva äänen värinä.
– Miks puhut noin vitun ilkeesti, Elli kyynelehti.
– Koska. Mä. Olen. Paska. Ihminen, Daniel vastasi niin rehellisesti kuin vain kykeni.
Elli nyyhkytti vielä hetken. Sitten se katkaisi puhelun sanomatta sanaakaan.
Daniel jäi seisomaan paikalleen. Hänen rystysensä olivat muuttuneet valkoisiksi.
Jossain joku kiljui kaverinsa perään, jossain joku ilahtui iltaisen pizzan huumaavasta tuoksusta. Jossain kaksi ihmistä käveli käsi kädessä pitkin likaisia katuja ja tiesi kuuluvansa jollekin toiselle. Jossain joku sai mitä ansaitsi. Jossain joku sai jotain, mitä ei todellakaan ansainnut.
Daniel pujotti puhelimen takaisin taskuunsa ja lähti Illun ja Taran perään juoksujalkaa.

Illu

Se, joka joskus sanoi, että toisen hengen pelastaminen olisi täyttymys jo itsessään, ei ollut selvästikään työskennellyt Helsingin poliisipiirissä. Useimmiten ainoa kiitos oli näet ainoastaan nimittelyä, riuhtomista tai pahimmassa tapauksessa jollakin kättä pidemmällä uhkailua. Mutta se kuului työnkuvaan; narkomaanien ja muiden kaidalla polulla kulkevien ihmisraunioiden riitojen, yliannostusten ja käyttötavararikosten selvittäminen. Pitkällä urallaan vanhempi konstaapeli Illunen oli kuitenkin selvinnyt monesta uhkaavasta tilanteesta naarmuitta. Mitä nyt muutama ruhje vikkelästä nyrkistä tai haalistunut arpi humalaisen serbialaisen työmiehen linkkuveitsestä. Kantakaupungin alueella partioiminen oli jo kauan sitten muuttunut uudesta ja jännittävästä sankarityöstä samojen surunaamaisten ihmisten kohtaamiseksi. Asiakaspalvelua, jossa ainoa tippi oli valtion kirjallinen kaunis kiitos ja unohdus eläkepäivien koittaessa, Illunen tapasi sanoa. Ja juuri näistä syistä vatsasta törröttävä veitsi sai hänet kyseenalaistamaan koko tämänkin farssin huumorintajun.

Sen oli pitänyt olla aivan tavallinen Piritorin partiovuoro. Istutaan autossa mukavasti, juodaan kahvia ja katsotaan, ettei kukaan riko lakia ainakaan liian näkyvästi. Välillä avataan ikkunaa tutuille ihmisille ja huudetaan olemaan rauhallisemmin. Kaiken piti mennä kuten aina ennenkin. Mutta sitten S-Marketin edustalta kantautunut mekkala oli itsekkäästi pakottanut Illusen pois mukavasta tavallisuudesta. Hän tunnisti häirikön heti. Poliisivoimien vanhana ystävänä Nissi oli enemmänkin vakio kuin muuttuja Helsingin roskasakin keskuudessa. Yksi niitä surunaamoja, joiden elämä koostui vain huumeista tai huumeveloista. Huokaisten Illunen vinkkasi parilleen ja he nousivat yhdessä kohtaamaan tuon kovaan ääneen jollekin naiselle huutavan pikkurikollisen.

– Mikäs täällä on ongelmana, Illunen karjasi päästyään sopivalle etäisyydelle.
Jos vuodet poliisivoimissa olivat jotain opettaneet, niin sen, että oikealla äänensävyllä ja
-painolla pystyi ratkaisemaan suurimman osan ihmisten välisistä kiistoista. Säpsähtäen Nissi lopetti huutonsa. Sen silmät olivat villit. Jälkiviisautena Illusen olisi jo silloin pitänyt huomata tilanteen räjähdysherkkyys.
– Tää ei kuulu teille, vitun siat, Nissi kiljaisi ja tarrasi sen edessä kyyristelevää naista ranteesta.
– Päästä irti, nuorempi konstaapeli Darin Taranen komensi.
Illunen huokaisi jo toistamiseen. Hänen suojatillaan oli vielä muutama asia opittavanaan oikeaoppisesta äänenkäytöstä.

Ehkä se oli planeettojen asento, ehkä se oli niiden horoskooppien syytä, joista Illusen vaimo aina pauhasi, mutta jostakin syystä juuri tänään oli viimein se ilta, kun Nissi päätti, ettei se suostunut tottelemaan valtiovaltaa. Suu vaahdoten ja silmät hulluudesta kiiluen se hyökkäsi kohti Darin Tarasta. Tai enemmänkin sinkosi itsensä. Vanhempi konstaapeli Illunen ei ollut koskaan nähnyt narkomaanin lentävän niin vikkelästi. Silti hän ehti hahmottaa kiiluvan metallin välähdyksen. Tönäisten nuoren suojattinsa sivuun Illunen otti omalla kehollaan vastaan hyökkäävän sekopään ja he kaatuivat yhdessä kovalle asvaltille.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Nissi valahti viimein tajuttomana Illusen viereen. Darin Taranen oli käyttänyt pamppuaan asianmukaisesti, mutta päätti kumauttaa asiakastaan päähän vielä kerran kaiken varalta. Protokolla olisi voinut pahastua tästä, mutta Illunen ei välittänyt. Hän olisi luultavasti tehnyt saman itsekin. Tai olisi, jos olisi vain kyennyt nousemaan.

Se oli outo tunne. Voimattomuus. Aivan kuin olisi ollut kuukausia juomatta ja syömättä. Sydämen syke kuulosti korvien vieressä soittavilta rummuilta ja jokainen hengitys toi mukanaan jäistä väistämättömyyttä. Mutta oli siinä myös jotain tiettyä kauneutta. Se oli kuin syksy; hidas ja rauhallinen, mutta silti värikäs. Etenkin punainen. Se sama punaisuus, joka koristi Illusen kylkeä ja kämmentä. Joku tuttu hahmo huusi hänen korvaansa. Tuntemattomia kasvoja oli kerääntynyt sinne tänne. Eniten Illunen toivoi näkevänsä tyttärensä, joka oli kauan sitten muuttanut ulkomaille. Ei hän edes tiennyt minne. Olikohan se Ranska? Italia? Varmasti kuitenkin se oli onnellinen siellä. Niitäkin jäähyväisiä oli edeltänyt kammottava riita. Kuitenkin juuri tuona hetkenä Illunen halusi sopia heidän välinsä. Nähdä vielä kerran. Sanoa jotain viisasta, jotain millä olisi merkitystä. Sitten tuli pimeys ja värit katosivat.
… 
Illu avasi silmänsä ja säpsähti äkkinäistä pimeyttä. Mikä helvetti siinä on, että porukka sulkee baarissa valot kusemisen jälkeen, hän pohti yksin hiljaisuudessa. Hamuillen ympäristöään Illu kompuroi ulos pienestä vessakopista, löi kätensä lavuaariin ja kiroillen avasi oven raikuvaan huutoon ja ääntelyyn. Jos joku olisi pyytänyt kuvailemaan B12:sta sillä hetkellä, Illu olisi käyttänyt vertailevaa lausetta kuten ”samanlainen kuin eilenkin, viime viikonloppuna ja viime vuosikymmenenä”. Jotenkin tämä sai hänet kuvittelemaan pysähtyneen kellon, joka muistutti jollakin häiriintyneellä tavalla Danielia. Illu hihittikin tietäväisenä palatessaan kulmapöytään kahden seuralaisensa luo.

– Vittu sulla kesti, kello totesi.
Illu kohautti olkiaan ja lausahti:
– Luonto kutsuu ja siihen on vastattava asianmukaisesti.
Tara naurahti ja pyöritteli sormiensa välissä tuolin pehmusteiden välistä löytynyttä kuulakärkikynää.
– Neumann sanoi joskus, että ihmisellä on kaksi pyhää asiaa: kuseminen
ja paskominen. Shalt thee be cursed, joka toista voi moisesta moittia.
Ilmeisesti se oli jälleen oma normaali itsensä. Tai siltä se ainakin vaikutti. Voiko kukaan olla normaali enää samana yönä naksujen jälkeen?  Ainakin hänen ystäviensä kehonkieli oli sentään palautunut ihmisille sopivammaksi; jäsenet tuntuivat nimittäin ymmärtävän jälleen ympäröivää maailmaa. Mutta toimivista jäsenistä huolimatta, Illu ei vain saanut päähänsä, miksi Daniel ei ollut voinut vain antaa sitä saakelin sormusta aikaisemmin. Miten niin helvetin fiksu ja viisas ihminen voikin olla niin tunnevammainen samaan aikaan…
– Joku vanha haastattelu taas, Daniel kysyi varovasti.
Tara nyökkäsi, mutta katsoi poispäin. Tai enemmänkin vetäytyi.
Se siitä sovusta, Illu pohti haikeasti.

–  Missäköhän kaikki muut on, hän pohti yrittäen vaihtaa puheenaihetta.
Tara vilkaisi ympärilleen huvittuneena ja totesi:
– Täällä? 
 Sitten se naurahti kyynisesti ja jatkoi:
– Ollaan kuulkaas ihan yksin. Yksin kuin kansanedustaja, jota on juuri syytetty alaisensa seksuaalisesta häirinnästä.
Jossain kaukana Iltalehden tai Ilta-Sanomien toimittaja sai itsensä kiihottumaan pelkästä ajatuksesta.
– #Joku tais mainita Hovin, Daniel muisteli.
– Tai sitten herrat ja rouvat päättivät olla vässyköitä ja mennä kotiin nukkumaan, Tara huokaisi ja heitteli istuimen pehmusteiden välistä löytämäänsä kuulakärkikynää kämmeneltä kämmenelle.
– Osaispa juoda ikuisesti, se haikaili. 
– Osaispa lopettaa sekoilun yhteen päivään, Daniel tuhahti. – Jos rehellisiä ollaan, mä ainakin alan olla ihan vitun liian vanha kahen päivän rataan.
Tara nappasi kynän ilmasta. Sillä oli tuima ilme kasvoillaan.
Tältä se siis näyttää, kun kamelin selkä viimein katkeaa, Illu huomasi ajattelevansa ja sulki silmänsä.
– Jos rehellisiä ollaan, mä en jaksa enää kuulla tota tekosyytä, Tara lausui jäisesti.
Juoden loput topistaan se näytti uhkaavalta.
– Annappas mä kerron, miks me dokataan, oh dear friend of mine. Tää kaikki on vaa yhtä vitun pakokeinoo. Usko huvikseks, että jokanen meistä ei oo pitkää aikaa pysähtyny kannoillaan ja kohdannut sitä, mikä meitä jahtaa. Mut arvatkaa mitä? Mä en aijo koskaan tehä sitä. Mä aion juosta ja juosta, kunnes mä tuuperrun. Sitten mä ryömin ja ryömin, kunnes mä pyörryn. Ja kun mä herään koko juttu alkaa taas alusta. Kunnes mä vittu kuolen. Illu tuijotti ystäväänsä häkeltyneenä. Hän ei ollut koskaan kuullut sen puhuvan tuolla tavalla.
Sitten Tara nousi ja lähti kohti baaritiskiä.

– Se taitaakin olla enemmän loukkaantunut kuin kelasinkaan, Illu kuiskasi.
– Hyvin mahdollista, Daniel vastasi ja näytti aidosti surulliselta. – Tässä voi joo mennä hetki ennen kuin tilanne on taas normaali.
Illu vikaisi Taran jonottavaa selkää ja ei voinut muuta kuin olla samaa mieltä.
Ja sitten se iski. Kylmä puristus rinnassa.
– Vittu mäkin tarviin lisää juotavaa, Illu kärvisteli ja ravisteli päätään.
Daniel kohotti kulmaansa.
– Laskut, se kysyi katse Illun nyrkkiin puristetuissa kämmenissä.
– Mikä muukaan, hän murahti ja tyhjensi loput juomastaan.
Tähänkin olisi niin helppo ratkaisu. Sortuisi vaan johonkin. Ihan mihin tahansa. Sitten ei enää sattuisi ja… Illu ravisteli päätään aggressiivisesti.
Ei, ei ja vielä kerran ei, hän huusi mielessään ja pakotti synkät ajatukset hetkeksi sivuun. Sitten Illu päätti ostaa ehkä turhankin monta turruttavaa shottia. Mikä tahansa oli parempi kuin huumeet. Ainakin toivottavasti.

Jokin pysäytti hänet.

Ihmismielen ehkä yksi ristiriitaisimmista ominaisuuksista on sen tunnelmaherkkyys. Toisin sanoen usein tarvitaan vain yksi pieni hetki, yksi pieni kuiskaus muuttamaan vallitseva ympäristö ja tuohon ympäristöön sisältyvien olentojen energia-aallot. Etenkin, jos kyseessä oli positiivinen muutos. Sen vaistosi, tuon pienen tunteen kurkussa tai kutinan mahanpohjassa, mikä kieli jonkin olevan pielessä tai aivan helvetin hyvin.
Tämän tunteen vallassa Illu käänsi katseensa kohti baarin ulko-ovea ja sisään astuvaa paholaista.