Kappale 15 – Mukamas tavallisuus ja kemikaalirakkaus
Daniel
– Etteks te ala olla ja vähä liian vanhoi monen päivän putkeen, Janina kysyi lievästi huvittuneena, lievästi pettyneenä.
Daniel kohotti kulmiaan ja muistutti:
– Rouva hyvä, ei ole vielä montakaan vuotta siitä, kun sä jaksoit kauemmin kuin kukaan meistä.
– Burn, Tara ulvaisi ja viilensi sormeaan suunsa kuolalla.
Janina näytti hetken aikaa närkästyneeltä, mutta sitten se vain pudisteli päätään vaarallisesti hymyillen ja selitti:
– Katos Dani sitä kun kutsutaan kasvamiseksi. Joskus sen teineilynkin on loputtava.
Daniel kohotti olkapäitään välinpitämättömästi.
– Never, Tara kiljaisi, kaatui selälleen nurmikolle ja alkoi pyöriä selällään kuin vastasyntynyt ratavauva.
Illu joi uutta oluttaan äänettömästi ja tyytyväisenä.
Ilmeestä päätellen Janina oli vielä lisäämässä jotain, mutta muutaman metrin päässä seissyt Kristian lopetti juuri silloin puhelunsa ja palasi heidän luokseen.
– Mites siellä menee, Janina kysyi aviomieheltään.
– Ihan ok kait, Kristian vastasi ja istuutui. – Kuulemma vähän on ikävä, mutta kyllä se siitä. Janina nyökkäsi ja jatkoi:
– Pitää käydä huomenna kaupassa sitten kun lähetään äidiltäs. Cittarissa on kahvi ja jauheliha alennuksessa.
Kristian nyökkäsi ja sytytti Danielilta pummitun tupakan.
– Te kaks ootte kyl niin ihanan normaaleja, et mullekin kasvaa verkkarit jalkaan, Tara nauroi ja pyöritteli päätään hymyillen.
– Ja mitäs pahaa siinä on, Janina tiuskaisi terävästi.
Tara kohautti olkapäitään ja näytti kieltään. Daniel nojasi polviinsa ja katseli ohikulkevia ihmisiä.
– Ei mun mielestä mitään, Illu sanoi iloisesti, mutta vaikeni nopeasti sen jälkeen.
Ihanan normaali oli juuri se adjektiivi, jolla Daniel itsekin kuvailisi Janinaa ja Kristiania. Heillä oli lapsi, avioliitto, kaunis koti ja koira. Tavallaan siis kaikkea sitä, mitä Daniel ei osannut tai halunnut odottaa omalta elämältään. Tai niin hän ainakin oli luullut. Lähiaikoina nimittäin Daniel ei enää pitänyt tuota ”ihanan normaalia” elämää läheskään niin suurena mahdottomuutena kuin joskus aikaisemmin. Etenkin nyt, kun eilisiltainen kohtaaminen Kiiran kanssa oli vielä niin tuoreena mielessä. Mutta miksi, Daniel huomasi miettivänsä. Arkinen perhe-elämähän oli juuri sellaista kaavamaista rutiinia, jota hän tuntui kammoksuvan. Rauhallisia koti-iltoja, alennusten metsästystä, aikaisia herätyksiä ja piikitteleviä huomautuksia tiskaamattomista laseista tai unohdetuista roskapusseista. Kuinka se voisi olla mitään muuta kuin itseään toistavaa muuttumattomuutta.
Sitä samaa muuttumattomuutta, johon sekoilu ja villi sinkkuelämäkin olivat lopulta myös johtaneet…
– Kauan kelasitte olla täällä, Daniel kysyi palattuaan maankamaralle.
Valehtelematta hän ei ollut aluksi uskonut silmiään, kun Kristianin viesti oli saapunut hänen puhelimensa näytölle. Janina kohautti olkapäitään.
– Siihen asti, ku tuntuu hyvältä. Tai viimeistään siihen, kun täällä aletaan tekemään tyhmyyksiä.
Tara nauroi jälleen kuin ilkikurinen apina.
– Taitaa olla way too fucking late for that, se paljasti ja vinkkasi kohti ympäröiviä ystäviä.
Kuten tapana on, ihmismäärän lisääntyessä iso ja yhtenäinen istumarinki oli jakautunut moneksi pienemmäksi. Siinä oli vaan jotain niin runollisen väistämätöntä. Platon olisi varmasti ollut samaa mieltä, että pussikaljoittelun pyhään ideaan kuului väistämättömästi ihmisten erkaneminen toisistaan riippumattomiin joukkioihin, jotka määräytyivät useimmiten senhetkisen keskustelu- tai valistusvalitusaiheen mukaisesti. Moni oli eläissään yrittänyt pysäyttää tämän sosiaalisen rotkon muodostumisen, mutta lopulta itse kukin jämähti siihen omaan enintään viiden hengen nurkkaukseensa, jossa itse kukin sitten valitti siitä, kuinka hankalaa ”possea” oli pitää yhdessä.
Hieman vasemmalla Arttu ja Emma olivat jo päässeet kiihkeään yhteisymmärrykseen siitä, kuinka he menisivät käymään elokuvissa ”joku mukava päivä ensi viikolla”. Ehkä ne yksinkertaisesti sopivat toisilleen, sillä kumpikin vaikutti aidosti onnelliselta tuossa kahdenkeskeisessä läheisyydessä ja alkuihastumisessa.
Siitä muutama kouluviivoitinmitta takaoikealle Joni yritti kohteliaasti kieltäytyä Eerikan alati tiheämmistä vihjailuista ja yhteismatkaa koskevista suostutteluista. Tämäkin sama tarina tulisi päättymään vain yhdellä tavalla, sillä koko tuokin juonikuvio oli jo teemoiltaan paljon enemmän komedia kuin jonkun yksinäisen rakkauslauluja visertävän eilispäivän runoilijan kynäilemä tragedia. Tästä draamakuplasta oikealla Esa avautui jälleen Lillille sen henkilökohtaisen naisrintaman päättymättömistä juoksuhaudoista. Ja tietenkin Lilli kuunteli ja oli myötätuntoinen ja oli ymmärtäväinen ja oli empaattinen.
– Vieläkö tekin sitte kiskotte kaikkee paskaa, Janina tiedusteli tuomitsevasti.
– En mä mitään vedä, Daniel vastasi ja käänsi katseensa.
– En mä niin paljon as before, love, Tara totesi koiranpentuilmeellä.
– Jo kolme kuukautta ilman mitään, Illu ilmoitti ylpeästi ja joi oluttaan alati ahnaammin. Janika katsoi heitä vuoroin ja huokaisi syvään. Kristian hymähti, nojasi vasten nurmea kämmenet takanaan ja iski:
– Siis tehän oikeesti puhutte jopa niin paljon paskaa, et itekki uskotte sen.
Daniel älähti turhautuneesti ja huudahti:
– No mitä sä haluut mun sanovan. Että vedän joka päivä jotain? Ei ole totta. Joo, kyllä mä joskus käytän huumeita, käytän niin vitusti, mutta ei ne kontrolloi mua millään tavalla.
Janika huokaisi jälleen ja sanoi hieman lempeämmin:
– En mä mitään muuta haluu, ku ette vaan pilais elämiinne.
Daniel nousi jaloilleen päätään pyöritellen.
– En mä mitään oo vittu pilaamassa. Kuhan vaan tylsyyttä vastaan taistelen saakutti.
Sitten hän lähti tyhjentämään rakkoaan.
– Mä oon just siinä tilanteessa, missä haluunkin olla, Tara totesi hetkellisen vakavuuden vallassa ja alkoi selaamaan seuraavaa kappaletta puhelimestaan.
– Mähä sanoin, etten oo käyttänyt mitään pitkään aikaan, Illu muistutti hiljaa, mutta kukaan ei kuullut taikka kuunnellut.
Illu
– Usko nyt, ei se tuu soittaa, Daniel ärähti.
Illu oli jo odottanutkin tuota kommenttia. Daniel saattoi nimittäin olla monta positiivista asiaa, mutta kärsivällinen se ei koskaan ole ollut. Aurinko oli jo hyvää vauhtia laskemassa. Janina ja Kristian olivat kotiutuneet aikaa sitten. Muut olivat suunnanneet nauraen ja öristen Aleksis Kiveen pussikaljapussien tyhjennyttyä. Kuitenkin Illu ja etenkin Tara luottivat Selinaan. Hän ei kyllä oikeastaan tiennyt edes miksi. Ehkä se oli vain hyväuskoisuutta tai sinisilmäisyyttä, mutta Illus halusi aina uskoa muihin ihmisiin. Olkoonkin kyseessä millainen narkkari tahansa. Ja vaikka monet olivatkin hänet pettäneet…
– Odotetaan nyt vielä hetki, Tara sanoi.
Daniel huokaisi närkästyneenä ja kysyi:
– Miksi helvetissä me ei voida ottaa esimerkiks baarissa. You know, tossa mikä on ihan meijän vieressä ja johon kaikki meijä frendit meni?
Kohottaen etusormensa Tara opetti:
– Älä unohda huumekaupan ensimmäistä sääntöä! Säätäjä palaa aina säätöpaikalleen. Samaa mieltä oleva Illu nyökkäili kiivaasti. Etikettiä ei vaan rikota!
– Mitä vittua sä taas selität, Daniel huudahti väsyneesti ja kampesi itsensä
nurmikolle jo ties kuinka monennen kerran tuona puistopäivänä. – Ois ees piriä. En vittu jaksa teitä kahta vaan kaljan voimalla.
Illu venytteli niskojaan ja haukotteli syvään.
– Vitun nisti, hän tokaisi huolettomasti huuliaan maiskuttaen.
– Väärin, Daniel huudahti odottamisesta selkeästi turhautuneena ja ponnahti takaisin takamukselleen. – Viihdekäyttäjä, hyvä herra, dank yuu veeri maachi.
Ei Illu ollut tarkoittanut äskeistä muuta kuin vitsiksi, mutta itsekin hieman huonotuulisena hän tirskahti päätään pudistellen ja aloitti:
– Voi vittu, come oon… ei se oo enää mitää vitun viihdekäyttöö, jos on kiskonu huumeita nenäänsä viimeisen parin vuoden ajan vähintään kerran viikossa.
Tara avasi viimeisen oluensa ja huudahti:
– Showtime bebeh! Suutu jo, vitun kusipää!
Daniel veti syvään henkeä ja keräsi ajatuksensa ennen alkavaa myrskyä.
Sitten se aloitti:
– Ensinnäkin se, että mä satun preferoimaan mun alkoholin jonkin stimulantin kanssa ei tee musta vielä nibaria. Samalla vitun tavalla mä juon mun kahvinkin maidon kanssa. Toiseksi kaikki on vittu suhteellista. Nimittäin suhteessa johonkin piritorin kulmahengailijaan tai auta vitun armias eiliseen raivoäijään mä oon iha vitun pieni desimaali.
Illu pyöritti silmiään.
– Jos jotain pitää puolustella noin paljon, ni se kertoo kyllä jostain muusta kuin tyytyväisyydestä.
Hetken aikaa Daniel vain tuijotti nenäänsä pitkin, mutta sitten se sihisi:
– Kolmanneksi todellinen nisti on jo ehtinyt kusta kaikki sen mahikset elämässä, vaikka sille on annettu kaikki keinot parantaa tapansa.
Ei jäänyt epäselvästi kelle nuo sanat olivat tarkoitettu. Illu tunsi, kuinka hänen päänsä painui ja jokin kylmä iski hänen rintaansa.
– En mä mitään pahaa tarkoittanut, hän sanoi hiljaisuuden päätteeksi.
Daniel vain nyökkäsi ja Tara päästi pitkän huokauksen.
Puhelimen värinä keskeytti Illun synkät pohdinnat. Synkeäsilmäinen ja kanssapuistoilijoita tuijottanut Daniel käänsi päätään kohti Taraa, joka kaivoi kännykän taskustaan.
– Noh, Daniel uteli.
– Menee vielä kuulemma muutama timma, Tara vastasi lakonisesti ja iski puhelimen takaisin taskuunsa.
Illu voihkaisi epätoivoisesti. Daniel päästi pitkän kirosanan ja murahti:
– Sillä lailla… toisaalta, mitä muutakaan siltä ois voinu odottaa.
Tara joi oluensa loppuun.
– Älkääs nyt. Ei oo huumeita ilman pygimistä. Kyllä se natsaa vielä, trust me my boiz.
Illu katsoi vuoroin käsiään ja vuoroin Taraa vaivautuneena.
Daniel sylkäisi ja totesi:
– Mä en ymmärrä tota sun helvetin luottamusta! Mistä vitusta voit olla niin varma?
Tara pomppasi jaloilleen.
– Koska kyseessä on MINÄ, se kiljaisi ärtyneenä ja potkaisi tyhjää tölkkiä kuin jalkapalloa.
– Mä oon kaikkien frendi, joten tätä muijaa ei kuseteta. Simple as fuck.
Daniel tirskahti ilkeästi.
– Luuletko sä, että nibareita kiinnostaa vittuakaan, että ootko sä joskus ostanut niille kaljan vai et? Älä oo lapsellinen.
Tara nosti keskisormensa ja ärisi:
– Hyvä sun sanoa yhtään mitään. Jos saan herraa muistuttaa, niin sä oot ollu tässä ihan yhtä messissä kuin me kaikki muutkin. Sulla on vaa niin vitun paha tapa luovuttaa, ku tulee pieninkin vastoinkäyminen! Pieniki ongelma niin koko saatanan elämä pilalla vittu!
Illu yritti kohottaa kätensä rauhanmerkiksi, mutta oli jo liian myöhäistä. Daniel puristi housujensa taskuja.
– Ainakin mä saan jotain aikaan mun elämässä, neiti bänditön rokkitähti, se muistutti sanat täynnä myrkkyä.
Tara värähti. Sitten se kääntyi kohtaamaan Danielin katseen kädet nyrkkiin puristettuna.
– Lopettakaa, jumalauta, Illu huusi – Tässä on ihan tarpeeks ollu paskaa, että jaksaisin kattoo, kun tekin alatte jotai kitisemään toisillenne!
Hiljaisuus laskeutui. Tällaista se usein oli lauantaisin. Hermot olivat tavallista kireämmät ja vitutus saattoi kohota nollasta sataan hetkessä.
– Ilman huumeita en lähe minnekkään, Tara ilmoitti jossain kohtaa ja haukotteli.
Tara
Oikea Aivopuolisko tunsi ekstaasinousujen ensimmäisten lyöntien huumaavan huminan. OA kuvaili sitä usein nukahtamisen kaltaiseksi tunteeksi, sillä samoin kuin nukkuessa, sitä varsinaista H-hetkeä ei koskaan muista minuutilleen. Se vain tapahtuu. Välillä hitaasti, välillä nopeasti, mutta aina väistämättömästi. Paitsi jos kyseessä oli jotain paskoja tutkimuskemikaaleja, joita OA vihasi intohimoisesti. Pian se kuitenkin olisi siinä ihanassa lämpökuplassa, jossa kaikki tuntuu hyvältä ja muistot ovat kerrankin vain muistoja. Erityisesti muiden harmaiden neuronimöykkyjen kanssa jutteleminen tuntui erityisen hyvältä. Samoin kosketus. Samoin empatia ja sympatia. Kaikki oli vain jotenkin niin hyvin, vaikka leukojen louskuttelu ja huulien lipominen kielivätkin jostain aivan muusta kuin normaalista olotilasta. Toisilla meni silmät nurin, toisilla, kuten OA:lla, kieli muuttui elolliseksi olennoksi, jonka ainoa tarkoitus koko maailmankaikkeudessa oli sillä hetkellä kosteuttaa kuivia huulia.
Tuntien täysin päinvastaisesti Vasen Aivopuolisko vihasi ekstaasia, sillä se pelkäsi jo valmiiksi huomista päivää. VA nimittäin tiesi turhankin hyvin, kuinka synkkiin ajatuksiin ”naksulaskuista” syntyvä hyvänolonkemikaalivaje pahimmillaan johti. Ei siitä ollut montakaan vuotta, kun VA oli lukinnut itsensä kotibileiden päätteeksi vessaan ja viillellyt käsivarsiaan housuissa salakuljetetulla keittiöveitsellä. Ikävän näköistä touhua, mutta siitä syntynyt aamuahdistus oli fyysistä kipua paljon voimakkaampi. Näin ollen Vasen Aivopuolisko pyrki pysymään pienistä värikkäistä napeista mahdollisimman kaukana, mutta senkin täytyi myöntää, että välillä vitun hyvän kuuloiset biisit ja lämpimät halaukset houkuttelivat hiirenkoukun tavoin.
…
Illu, Daniel ja Tara olivat odottaneet vielä muutaman vartin puistossa Selinan soittoa. Jossain kohtaa epätoivoa Illu oli kuitenkin vain mitään sanomatta noussut ja kävellyt lähettyvillä olleen joukkion luo. Jotain ne olivat hetken jutelleet keskenään, mutta kättelyn päätteeksi Illu kaivoi lompakkonsa esiin ja palasi kahden sinertävän pillerin kanssa.
– Mitä vittua, Tara oli ihmetellyt kulmat hiusrajaan kohonneena.
Illu oli vain hymyillyt välinpitämättömästi.
– Vaikuttivat hörhöiltä, se oli selittänyt. – Jäätte mulle sitten velkaa.
Daniel oli hetken aikaa mutissut jotain rikkinäisestä valoprojektorista, mutta otti kuitenkin toisen pillerin Illun ojennetusta kädestä ja kadotti sen nieluunsa yllättävän ennakkoluulottomasti. Tara oli alkanut viheltelemään iloisesti, napsauttanut sinisen kemikaalisäiliön ilmaan ja napannut avonaisella suullaan taidokkaasti. Muuta hän ei enää muistanut…
…ja muistamisesta puheenollen Tara huomasi unohtavansa koko ajan käydä hakemassa vesilasillisen suun käydessä kuivemmaksi kuin tekopyhän kansanedustajan vähemmistövitsit. Jotenkin juuri siinä kohdassa Aleksis Kiveä oli niin uskomattoman hyvän tuntuista vain upota tuoliin ja katsoa keskenään keskustelevia sekä toinen toistaan kauniimpia ihmisiä. Arttu ja Emma naurattivat toisiaan pelikoneilla ja hymyilivät niin sydäntälämmittävästi. Niiden yhteydessä oli jotain todella kaunista ja viatonta; sellaista, joka sai uskomaan rakkauteen kahdessa viikossa ja naimisiinmenoon kuukaudessa. Arttu oli muutenkin niin komea ja karismaattinen, että Taran oli kyllä myöhemmin pakko mennä kertomaan sille, kuinka onnellinen hän oli sen ja Emman rakkauden puolesta.
Lilli ja Esa vuorostaan huusivat jälleen toisilleen, mutta Tara uskoi sydämessään, että kyllä ne vielä joskus päätyisivät yhteen. Opposites at--tack… tai jotain sellaista… mutta yhteen ne silti kuuluivat! Ei noin paljon huutoa voi päättyä kuin sellaiseen satukirjaonneen. Tarpeeksi vihaa voi johtaa vain rakkauteen.
Jonin taas kääriessä jointtia pöydän alla Aleks huusi kovaan ääneen jostain uudesta elokuvasta, joka oli täysin alkuperäisen lähdemateriaalin vastainen. Taralle Joni ja Aleks edustivat itsevarmuutta ja luovuutta. Jotain sellaista, mitä hän halusi itsestään myös löytää. Tavallaan hän halusi myös halata heitä kumpaakin ja kertoa, kuinka hyviä tyyppejä he olivat. Kuka edes tarvitsee huumeita, jos tällainen olo olisi koko ajan? Tara halusi vain hukkua rakkauteen.
Daniel vuorostaan oli jo aikaa sitten päätynyt pussailemaan Ellin kanssa, ja tämä herätti Tarassa sekä kateutta että ylpeyttä. Mutta miksi ihmeessä hän oli edes kateellinen? Daniel ansaitsi saavutuksensa täysin mitoin. Vaikka he saattoivatkin riidellä usein, Tara silti arvosti ystävänsä suorapuheisuutta, koska sehän oli vain rakkautta.
Ja sitten oli Illu. Hänen suurin faninsa. Se, joka ei koskaan kääntänyt Taralle selkäänsä tai sanonut vastaan. Ja silti se nyt istui tuolla nurkassa yksin ja joi tuoppiaan. Silmäili sen puhelinta niin surullisen näköisenä. Ehkä sen pitäisi vaan sitten retkahtaa, jos pelkkä alkoholi aiheutti sille noin suuria vaikeuksia. Koska ei ihmisen pidä kärsiä…
Ja sitten Laura palasi hänen mieleensä. Kuinka kaunis se olikaan silloin ollut, kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran siinä eräässä räkälässä. Ja kuinka tulisesti he olivatkin rakastuneet! Laura oli tuntunut olevan ainoa, joka todella ymmärsi häntä, ainoa, jonka hän oli uskaltanut päästää rokkipintaa syvemmälle. Ja Tara oli luvannut Lauralle kaiken sen tuen ja luottamuksen, jota hänen sydämestään löytyi. Mutta kuluvat vuodet ja aikuistuminen olivat hitaasti saattaneet heidät erilleen ja nyt oli jäljellä vain ne niin kaukaiselta tuntuvat muistot. Mutta juuri tuolla hetkellä se ei sattunut. Mikään ei sattunut. Eihän ihmisen kuulunut kokea kärsimystä. Jos näin oli, niin tämän olotilan oli pakko olla jokaisen ihmisen perustila… loputon onnellisuus ja rauha…
Ja tuota kaikkea sisäistäessään Tara tunsi vajoavansa yhä syvemmälle lämpöön ja huumaan. Kasvot alkoivat näkyä jo kahtena, happea piti haukkoa alati kasvavalla vaivalla, valot näyttivät niin kauniilta ja ei vittu kuinka hyvältä tää biisi kuulosti!
Dingon Levottoman Tuhkimon räjähtäessä soimaan ympäröivän tilan valtasi jälleen tuo tietty hetki, se rationaalisuuden ulkopuolelle jäävä huuman ja hurmoksen pauhaava sykäys. Hetki, joka toi mukanaan sähköisen energian, ja pian yhteenkuuluvuus valtasi sekä onnelliset että onnettomat; yhdistäen tunteet kosketuksiin sekä sipauksiin.
Ja kertosäkeen koittaessa tuo hetki löysi huippunsa.
Kaikki se energia kulminoitui jaetun tietoisuuden orgasmiin.
Ja elämä on helppoo, silloin kun on joku, josta pitää kii.
Tara hyppäsi pöydän päälle ja sonnustautui huomion kuningattaren kruunuun ja valtikkaa.
Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin.
Daniel hyppäsi Taran viereen. Sen hikinen otsa ja euforinen ilme saivat Taran hymyilemään.
Ja elämä on päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekin.
Illu ryntäsi ystäviensä rinnalle. Ehkä jossain syvällä takaraivossaan Tara pohti seurauksia, mutta tässä hetkessä tällä pilvenreunalla millään muulla ei ollut merkitystä.
Päivästä päivään levoton Tuhkimo tekee itsestään marttyyrin.
Ja niin kolme sirpaletta iskivät kätensä yhteen ja halasivat tosiaan.
Hetken aikaa he rakastivat. Hetken aikaa he olivat jotain muuta.
Sitten puisen pöydän jalka antoi periksi ja Dingo katosi huutojen ja särkyneiden lasien alle.
Mutta se hetki säilyi.
Muistoissa jossain syvällä.
Mutta silti ikuisesti.
Create Your Own Website With Webador