Kappale 14.

Kappale 14 – Surulliset tarinat ja samat tulevaisuuden nurmikot

Tara

Tara asteli S-Marketin liukuovista ja tarkisti vielä viimeisen kerran puhelimeen tallennetun ostoslistan. Kahdeksan Karjalaa Illulle, kuusi Lonkeroa Danielille ja kymmenen Koffia hänelle itselleen maksakirroosin riskiä kasvattamaan. Peruslääkeannos lauantaista selviytymiseen siis. Tuttuun tapaan Tara vilkaisi myös, oliko hänen lempikassaneitinsä paikalla. Tumma ja tulinen Rosa hallitsi kauniin asiakaspalveluhymyn täydellisesti, mutta vaikka Tara kuinka hymyili tälle takaisin, hän ei koskaan saanut osakseen edes pientä sivuvilkaisua kiitosten ja kilinän jälkeen.

Alkoholihyllyille saapuessaan neljä nuorta sirpaletta keskustelivat kovaäänisesti eri juomien paremmuudesta sillä energisellä tavalla, johon vain tietyssä iässä matkaavat ihmettelijät tuntuivat kykenevän. Yksi heistä vilkaisi Taraa vaivihkaa, silmäili hetken tämän pukeutumista ja olemusta, mutta käänsi ripeästi katseensa huomatessaan iskevän silmän. Tara hymyili asetellessaan lonkeroita korin pohjalle. Hän oli aina rakastanut muiden katseita; sekä hyviä että tuomitsevia. Huomionherättämisessä oli jotain sähköistävää energiaa ja Tara rakasti jokaista sekuntia siitä. Provosointia vaatteilla ja asenteella. Rokkimuija ilman pienintäkään epäilystä omasta upeudestaan. Korostaen tätä Tara ryhtyi laulamaan kovaan ääneen.

Kahdeksat silmät kääntyivät tuijottamaan häntä epäluuloisesti. Iskien jälleen silmäänsä Tara jatkoi vihellellen matkaansa seuraavalle hyllylle ja ryhtyi laskemaan oluttölkkejä. Nuoriso lähti kohti kassoja räikeästi nauraen.

Lastatessaan oluita yksitellen Taran mielikuvitus lähti raivoisaan laukkaan: Ensimmäinen sirpale oli valmistunut kauppakorkeasta hyvin arvosanoin muutama vuosi sitten. Tarmoa ja elämäniloa täynnä se oli lähettänyt lukuisia työhakemuksia erilaisiin yrityksiin, mutta liian monen lannistavan ”valintamme ei tällä kertaa osunut sinuun”-sähköpostivastauksen jälkeen tuo energia ja usko olivat vaihtuneet huokauksiin sekä kyynisyyteen. Miten voi olla, että ihminen, joka on valmistautunut työelämään ja uraputkeen koko nuoren ikänsä rantautuu kiviselle rannalle muiden huuhtoutuessa sivistykseen ja maineeseen? Miten voi olla, että kaikki ne uhraukset, kaikki ne opiskellen vietetyt illat ilman rakastajaa tai edes ystävää eivät lopulta olleet minkään arvoisia? Se väsytti… väsytti auringonvaloon, väsytti halvalla pölynimurilla siivoamiseen ja väsytti etenkin uskoon paremmasta huomisesta tai edes tuoreesta aamukahvista.  Pian sirpale olikin jo avannut monet viinikorkit näitä tunteita tukahduttaakseen, mutta kuten usein on tapana, toivo ei koskaan palannut, vaan jäljelle jäi ainoastaan musta tyhjä lompakko ja yksinäisyyden tuomat levinneet tölkit. Nykyään sirpale kantoikin taskunsa kätköissä aina nopeaa pelastusta, mutta lukuisista huikista huolimatta tuo pieni vuotava halkeama, josta kaikki ongelmat tuntuivat ryömivän sisään, ei koskaan täyttynyt. Lopulta sirpale päätyisi pieneen yksiöön, missä se aamulla lisäisi kahvin sekaan viskiä ja joisi itsensä päiväuniin paetakseen tyhjiä seiniä ja niitä uusia työhakemuksia, joihin kukaan ei kuitenkaan vastaisi…

Toinen sirpale taas oli jo lapsesta asti halunnut tulla laulajaksi. Valitettavasti Sibelius-Akatemia ei nähnyt sitä samaa paloa. Lyötynä ja itseään vihaavana sirpale oli hirttänyt unelmansa piikkilangasta ja nykyään sen voi löytää Alepan kassalta hymisemästä radiosta soivien nostalgisten kappaleiden tahtiin; sellaisten, jotka kertovat uudesta alusta ja ensimmäisistä askeleista kohti uutta suuntaa. Jossain kohtaa sirpale kuitenkin tapasi Valonsäteen, kaunopuheisen kitaristin. Sirpale näki Valonsäteessä omat unohdetut unelmansa sekä kaikki ne edelleen verestävät haavat, ja pian se olikin korviaan myöten rakastunut tuohon muistoon omasta riittämättömyydestään. Hetken aikaa sirpaleesta tuntui, että onnetar oli viimein saanut suklaalevyn ystävänpäivänä, sillä lukemattomien pitkien iltojen ajan Valonsäde istui ikkunalaudalla kitaraansa soittaen ja maailma tuntui olevan viimein oikeinpäin. Valitettavasti kuitenkin nuo tähtisilmäiset hetket päättyivät nopeasti Valonsäteen petokseen samalla kun sirpale oksensi viereisessä huoneessa erään kostean pikkujoulujuhlan päätteeksi. Kun aamu oli valjennut ja paljastanut tapahtuneen petturuuden sirpale oli ilmeettömästi tarttunut Valonsäteen kitaraan ja mitään sanomatta heittänyt sen avoimesta ikkunasta. Soitin särkyi sadoiksi pieniksi palasiksi, mutta suurin pala irtosi kuitenkin sirpaleen etuhampaasta, kun Valonsäde löi tätä raivon vallassa nyrkillään. Sirpale oli silti hymyillyt asunnosta poistuessaan.
Vasta kadulla se oli itkenyt...

Kolmas sirpale edusti vuorostaan sitä väsynyttä lapsuuskliseetä, jossa keski-ikäiselle äidille oli tärkeämpää ilakoida nuorten ystäviensä kanssa kuin huolehtia lapsistaan, joten kaikki vastuu oli painautunut esikoisen harteille. Alussa mukana oli ollut vain alkoholi, mutta hitaasti äiti oli vajonnut vahvempiin päihteisiin, ja tämän mukana olivat tulleet luonnollisesti toinen toistaan uljaammat ystävät. Liian monena iltana sirpale oli lukittautunut sisarustensa kanssa vessan suihkutilaan tehtyyn majaan äidin ja jonkun uuden nimettömän huutaessa ja nauraessa toisilleen. Liian monena iltana äiti oli läimäissyt sirpaletta, kun se oli anellut hiljaisuutta. Mutta tästä kaikesta kyllä selvittiin. Raja ylittyi vasta, kun sirpaleen sisaruksia lyötiin.
Niinpä eräänä sateisena iltana sirpale kohtasi raivoten äidin sekä sen uusimman ystävän ja otti vastaan kaiken sen pahuuden ja julmuuden, jota maailmalla oli tarjota. Aamulla tuo urhea sirpale soitti poliisille ruhjeita täynnä ja kertoi tarinan pahoinpitelystä ja väkivallasta. Lopputuloksena sirpale sekä hänen sisaruksensa huostaanotettiin laiminlyönnin tähden. Äiti oli rukoillut ja kirkunut anteeksiantoa, mutta sirpale ei kuunnellut. Eikä edes enää kuullut, kun ovi aukesi uuteen arkeen tuoreen sijaisperheen turvin. Uusi äiti ja isä olivat rakastavia. Täysiä vastakohtia menneestä. Tästä voimistuneena sirpale pysyi kaukana ongelmista, ja ongelmat jättivät hänet viimein rauhaan. Ajan kuluessa muisto äidistä ei enää sattunut niin suunnattomasti. Tuntui, ettei joka aamu enää alkanut kyynelillä tai joka ilta loppunut synkillä rukouksilla. Jotenkin sitä vain alkoi voida paremmin. Ja sitten uudet ajat toivat mukanaan uuden ongelman: ne samat päihteet, johon äitikin oli sortunut. Alussa se oli ollut vain viihteellisessä mielessä erilaista; jotain uutta ja virkistävää tavanomaisuuden kylkeen. Ja vaikka seuraavat aamut olivatkin psykologisen tragedian täyttämät, sirpale uskoi kyllä kestävänsä ne ja lupasikin pitäytyä vain juhlimisessa. Ikävä kyllä tämän kaltaiset henkilökohtaiset lupaukset ovat usein yhtä huteria kuin se pohja, minkä varaan tällaiset lupaukset aina rakennettiin. Muutamassa kuukaudessa viihdekäyttö oli vaihtunut useampaan kuin kertaviikkoiseen, seuraavaksi arkisiin iltoihin ja lopulta siihen lakoniseen ”ihan sama milloin”-asenteeseen. Ja tietenkään nyt ei ollut kyse vielä todellisesta narkomaniasta, mutta hetki ennen pudotusta on aina hiljainen, eikä sirpale ollut tunnistanut reunaa enää pitkään aikaan. Miten se voisikaan, kun oma äiti oli tuhonnut rajat ja kynnykset jo kauan sitten? Tänä iltana sirpale yrittäisi tarjota tuota samaa maailman parasta lääkettä myös ystävilleen, sillä se halusi yhdessä puhua ja valittaa elämän ironiasta, elämän julmuudesta sekä sisaruksista, jotka soittivat aina vain harvemmin.
Tai tulppaaneista.
Ne olivat nimittäin yhä kauniita...

Ja sitten oli vielä neljäs sirpale, joka oli pienestä pitäen kuullut muiden arvosteluja, muiden solvauksia ja muiden loukkauksia. Kommentteja sekä huomautuksia ulkonäöstä, pukeutumisesta, valinnoista sekä unelmista. Lopulta nämä sanat olivat viimein johtaneet sirpaleen hiljaiseen sanattomuuteen elämän vastoinkäymisten edessä. Se oli vain oppinut hyväksymään kaiken, sillä mitä muutakaan elämä voisi tarjota? Silti sirpale tunsi suurta myötätuntoa muita kohtaan ja oli aina valmiina kuuntelemaan.
Siispä se ei luovuttanut.
Lipevä kyynisyys kuitenkin astui sisään ja sulki raskaan portin takanaan. Siitä pimeydestä oli vaikea löytää enää rakkautta taikka lämpöä. Ainoastaan toinen toistaan huonompia suhteita, joista jokainen vei aina yhden auringonnousun lisää.
Ensimmäisen suhteen ensimmäinen särö sai alkunsa, kun sirpale oli puhunut liian kauan toisen kanssa. Toinen särö oli seurausta siitä, ettei sirpale halunnut lähteä yhdessä kotiin nukkumaan. Kolmas ja viimeinen särö tapahtui silloin, kun sirpale päätti jatkaa elämäänsä omillaan. Muistoksi jäi vain huokauksia ja enemmän hiljaista hyväksyntää.
Silti se jaksoi yhä kuunnella ja auttaa muita.
Pelastaa muiden synkkiä iltoja viisailla sanoilla ja kysyvillä neuvoilla.
Siispä se ei edelleenkään luovuttanut.
Toinen suhde taas vaikutti aluksi täydelliseltä. Kohtelias ja hurmaava. Sanoiltaan huumaava ja tunneälykäs. Mutta sitten ensimmäinen särö saapui kera mustasukkaisuuden ja itseinhon.
”Kuinka sä kehtaat vähätellä mun ongelmia?”
Toinen särö sai alkunsa rehellisyydestä ja suorasta puheesta.
”Kuinka sä kehtaat ehdottaa mulle terapiaa??”
Kolmas ja viimeinen särö tapahtui silloin, kun paranoia ja ahdistus olivat nakertaneet rakkauden ontoksi ja jäljelle jäi vain oman kuvajaisensa kohtaaminen.
”Kuinka sä kehtaat lähteä kaiken tän jälkeen???”
Muistoksi jäi vain särkynyttä lasia.
Silti sirpale päätti jatkaa muiden auttamista. Ehkä se oli vain kohtaloa? Hukkua muiden pysyessä pinnalla?
Siispä… se ei… luovuttanut...
Kolmannen suhteen ensimmäinen särö oli jotain paljon syvempää, sillä tuomiot ja valheet täyttivät taivaan ja maan.
”Kuinka sä kehtasit olla ilmoittamatta mulle, missä sä yöllä menit!”
Toinen särö taas ilmeni terävän neulan ja syytösten muodossa.
”Kai sä tiedät, että mä satutan itseäni vaan sun takia!!”
Kolmas ja viimeinen särö oli oman hengen riisto, joka
oli sohvapöydälle jätetyn viestin mukaisesti sirpaleelle osoitettu:
”Tää on sun syytä. Sun. Sun. Sun. SUN. SUN. SUN. SUNSUNSUN!!!”
Muistoksi jäi vain mattoveitsellä itseaiheutettuja viiltoja ja oma henkilökohtainen turtuminen elämän niin kutsuttujen hyvien hetkien edessä.
Ja näin…
…se viimein...
...luovutti…

Ja maailma menetti jotain todella kaunista.     

– Vittu, Tara älähti ja keskeytti valveunensa.
Hän oli huomaamattaan avannut yhden oluttölkeistä ja lipitti sitä mietteliäänä. Ohitse kävelevät asiakkaat silmäilivät häntä perin ihmeissään, ja hetken aikaa Tara tunsi punastuvansa, mutta itseironian hautajaishuntu peitti tuon tunteen nopeasti alleen. Lopulta hän vilkaisi ympärilleen, kohautti olkiaan, nosti tölkin tällä kertaa täysin tietoisena huulilleen ja lähti täyden korin kanssa kohti kassoja. Ehkä Rosa olisi nyt siellä…

Viisitoista minuuttia myöhemmin Tara palasi Dallapénpuistoon kahden muovikassin kanssa, jotka heiluivat heilurimaisesti puolelta toiselle. Vihellellen Elton Johnin Your Songia Tara istahti nurmikolle ystäviensä viereen. Selina oli ilmeisesti lähtenyt lopullisesti, sillä Daniel vaikutti huomattavasti hyväntuulisemmalta, vaikka nyt oli ilmeisesti sen ja Illun vuoro väitellä kiihkeästi juoppofilosofisista ikuisuuskysymyksistä.
– Kerro mulle, miksi mä en saisi itse päättää vapaana ihmisenä, mitä mä mun kehoon tungen, Illu esitti vakavana.
Siitä huomasi selkeästi, että se oli päässyt krapulalta pakoon, sillä väsymys oli sulanut sen silmistä onnistuneesti.
Daniel argumentoi tapansa mukaan rauhallisesti ja suoraviivaisesti:
– Kyse ei ole siitä, onko sulla lupa käyttää huumeita, vaan niistä seurauksista, mitä kaikkien huumeiden laillistaminen toisi mukanaan. Mietipä nyt, jos kaikki piritorin nibarit saisi yhtä äkkiä käyttää vapaasti ja ilman kiinnijäämispelkoa. Lisäiskö se kenenkään turvallisuutta? Illu pudisteli päätään ja rapsutti huomaamatta ranteitaan.
– No mut edelleen tässä on kyse siitä, mitä teet sun omalle keholle etkä ulkopuolisille. Daniel nosti sormensa huutomerkiksi.
– Aivan! Juuri tossa piilee se ongelmanselkäydin, koska kukaan ei voi oikeasti olla
sataprosenttisen varma nistien vaarattomuudesta. Tässä on kyse riskistä, ei varsinaisesti siitä, onko huumeet hyvä vai huono juttu.
Tara ei jaksanut kuunnella enempää. Hän oli kuullut tämän saman keskustelun jo niin monesti, että se tuntui itseään toistavalta vanhalta filmikameralta, jonka pölyistä linssiä ei kukaan ollut puhdistanut vuosiin.
– Mul ois sitä kaljaa, hän kiljaisi niin kovaa kuin äänihuulista vain lähti.
Illu hätkähti ja Daniel räpäytti silmiään. Naurahtaen Tara auttoi yksinäisen juoman löytämään uuden kodin.
– Aina te vaan mietitte, miten asiat vois olla tai miten niiden tulis olla. Olkaa kerrankin tässä ja nyt.
Daniel tuhahti, mutta otti silti kiittäen vastaan tarjotun lonkeron.
– Sanoo gimma, jolla on pää pilvissä useammin kuin nukkuvalla skidillä?
Tara nauroi jälleen.
– There is a big difference, kyyninen ystäväni, hän vastasi ja otti ahnaan kulauksen oluestaan, pyyhki suupieliään kämmenselkään ja röyhtäisi mahtipontisesti. – Katsokaas kun unelmointi koskee sitä, mitä ihminen tarvitsee. Jotain tavoitteellista ja ”tuolla jossain” siintävää. Rikastumista, rakkautta, uraa, kirjaa, sopivan lämmintä saunaa, kaunista koiraa ja sun muuta hopeista pilvenreunusta. Tulevaisuuden pohtiminen - eli siis se mitä te teette - on taas tietoista muutoksen tavoittelua. Se on jotain, mikä liikuttaa ihmistä eteenpäin. Mä haluan olla tässä ja nyt, joten mä unelmoin.
Daniel kallisti päätään ja katsoi Taraa turhankin säälivästi.
– Et oo sattumoisin koskaan kuullut sellaista vanhaa sanontaa kuin ”unelmien eteen pitää tehä töitä”? Mä en edelleenkään nää tätä eroa. Eikö se vitun pointti oo, että sä teet sun unelmista sun tulevaisuuden?
Tara kohautti hartioitaan.
– Mä uskon kohtaloon. Mä tiedän tasan tarkkaan mun paikan elämässä, joten mun ei tarvi kuin odottaa, että oikea mahdollisuus nostaa päänsä. Näin ollen mun unelmat tulee mun luokse, eikä toisinpäin.
Daniel huokaisi väsyneesti eikä enää jatkanut, ja Tara ei voinut olla kokematta pientä nautintoa voitostaan.  
Sitten Illu sanoi:
– Mä vaan haluun, että kaikilla ois hyvä fiilis ja porukka ei tappais toisiaan. Ja että huumeet ois laillisia, vaikka en niitä ite käyttäisikään!
Tara hymähti ja taputti Illua olalle.
– Tuo oli kaunista, mon amie.
Sitten hän käänsi päänsä taivaisiin ja katso pilviin muodostuvia kasvoja.
Jossain siellä oli varmasti hänenkin paikkansa.

Daniel
Tuttujen puistotovereiden määrä oli kasvanut vääjäämättä tuntien kuluessa. Samat naamat samoina päivinä. Ehkä siinä oli jotain turvallista tai konkreettista luotettavuutta. Hullujen elämänkoululaisten kanssa sitä nimittäin tuntee kuuluvansa aina johonkin ja vielä enemmän olevansa matkalla jonnekin. Sillä ei ollut mitään väliä, oliko päämääränä jokin taiteellinen täyttymys taikka ainoastaan hetkellinen helpotus. Kaikki he olivat silti siinä samassa junavaunussa, josta pääsi ulos vain vauhdissa hyppäämällä tai itsensä likaiseen vessaan hirttämällä. Näin siis kivasti ajateltuna.

Tavanomainen puistolauantai oli loksahtanut paikalleen viimeistään silloin, kun Arttu oli saapunut matkakaiuttimiensa kanssa. Taustamusiikki oli nimittäin ehdoton vaatimus oikean tunnelman syntymiselle, sillä riettaat ajat vaativat aina oman kuoronsa, samettisissa alusvaatteissa tanssivan orkesterinsa. Tai ehkä kyse oli enemmänkin yhteisestä aaltopituudesta kuin tunnelmasta. Tsunamista, jonka harjalla kaikki oman polkunsa kulkijat päätyivät yhteisen mutkan kautta roikkumaan samasta sähköpylväästään. Se oli kodikasta ja koditonta samaan aikaan. Kuin jäätelö, joka ei koskaan sula, mutta maistuu aina samalta päivästä ja vuodesta toiseen riippumatta kesän kuumuudesta ja sulavasta kosteudesta. Kuin parhaan kaverin exä, jota rakastaa yli kaiken, mutta jonka pelkää menettävänsä paljastamalla tunteensa. Kuin herätyskello, jonka soittoon ei enää edes herää, mutta jota torkuttaa silti kaiken varmuudeksi.

– Kovemmalle, Aleks huusi.
Gunnareiden Welcome to the Jungle tuntui aina saavan sen ratajalan liikkeelle, vaikka kaksi vuotta jatkunut kesäloma olikin jo vienyt veronsa vähintään Aleksin tasapainoyksikössä.
– Naamas kiii, Arttu kajautti hyväntuulisesti ja tarrasi Emman kainaloonsa.
– Pistä nyt, Illu huusi vuorostaan, ja kun vastausta ei kuulunut, se päätti itse ahdistella volyyminappia.
Nousuhumala oli jo aikaa sitten muuttunut huuruiluksi ja tuonut mukanaan sen kuningasalkoholille niin ominaisen sosiaalisuuden ja itsetunnon. Daniel jutteli Ellin kanssa kasvot lähekkäin. Tara keskusteli sopivassa humalatilassa Jonin kanssa ja totesi:
– Joku kaunis päivä mä vielä muistan sen…
Se tahditti lupaustaan rummuttamalla tyhjää oluttölkkiä vasten ajan ja epämääräisten takamusten liiskaamaa nurmikkoa.
Joni kuunteli tottuneena ja kysyi:
– Ja sen jälkeen? Kelasiks julkaista jossain? Voisit salee liittää sen johki omistuslevyyn.
– Helvetin hyvä idea, Tara vastasi nauraen. – Omistuslevy äijälle, joka päätti delaa aivan liian aikasin!
Illu heilui ja huutolauloi musiikin tahtiin. Se näytti yksinkertaisesti typerältä, mutta tavanomaiset puistopäivät vaativat niitä tavanomaisia tanssiliikkeitä, joita edes Aira Samulin ei kykenisi pelastamaan.

Toisten onneksi ja toisten epäonneksi Arttu ei antanut kovennetun musiikin liikuttaa ihmisiä monenkaan tahdin verran, ja pian jäljellä oli vain hölmistyneitä katseita ja väärään rytmiin vatkaavaa sormibalettia.  
– Ei niin vitun kovalle, se murahti ja kääntyi takaisin Emman puoleen.

Daniel keskeytti hetkeksi keskustelunsa Ellin kanssa ja nosti Artulle peukaloaan. Se nyökkäsi tietäväisenä ja palasi oman naisjuttelunsa pariin. Tuo pitkä ja tumma puoliksi puolalainen autonasentaja oli löytänyt itsensä Taran, Danielin ja Illun ystäväpiiristä lähes vahingossa. Erään kostean baarikohtaamisen jälkeen se oli vain yhtä äkkiä alkanut laitella viestiä, ilmestyä paikalle ja tutustua paremmin. Luonteeltaan se oli sosiaalinen, mutta viinaan taipuva. Daniel oli aluksi pitänyt sitä aluksi varsin ristiriitaisena hahmona, mutta tuo epäluulo oli vaihtunut nopeasti kunnioitukseksi tuota vahvalla aksentilla puhuvaa mutta väkivahvaa adrenaliinihörhöä kohtaan, kun hän oli ensimmäisen kerran nähnyt kolmen pikkunilkin kaatuvan sen edessä kuin lakkaa vetäneet alkoholistit tai ensi kertaa vironlaivalla poppersia haistelevat teinit. Siitä eteenpäin he olivat tulleet loistavasti toimeen keskenään.

Muisteluistaan palattuaan Daniel palasi takaisin Ellin puoleen, joka huokasi syvään. Kuten Arttu, tuokin tyttö oli sulautunut heidän ystäväpiiriinsä lähes vahingossa. Jossain Vuosaaressa järjestetyissä metsäreiveissä Elli oli aluksi iskenyt silmänsä CEO:hon, joka siihen aikaan ei vielä ollut se täydellinen kusipää kuin nyt. Ne olikin usean viikon ajan saapuneet aina yhdessä mihin minnekin, mutta lopulta CEO oli tehnyt jotain harkitsematonta, ja hitaasti sitä oli alkanut näkyä aina vain vähemmän, kun taas Elli oli liimautunut yhä tiiviimmin heidän hengausjoukkoonsa. Viikonloppujen kuluessa se oli ihastuttanut älyllään, mutta myös paljastanut lukuisia haavoja ja ruhjeita, joita menneisyys sekä nykyisyys oli sille lahjoittanut.

Tällaista haavoittavaa tarinaa Elli nytkin vuodatti Danielille.
– Mä kyllä tiedän, ettei se hyödytä yhtään mitään, mut mua vaa pelottaa niin helvetin paljon, että mutsi kuolee, se avautui haikeasti.
Daniel nyökkäsi myötätuntoisesti ja lohdutti:
– Älä nyt, ei pidä pelätä mitään, mikä ei oo satavarmaa.
Aleks oli liittynyt Illun hiljaisemman musiikin tanssiin ja nyt he viilettivät käsikynkässä ja murjoivat alkoholin kastamaa nurmikkoparkaa. Tara venytteli ja selitti jostain uuden ajan Hindulaisesta riitistä.
Katsellen avuttomana hetken tyhjyyteen Elli jatkoi:
– Kyllä mä tiiän sen, mut en mä pysty vaa lopettaa huolehtimista. Päivät vaan helvetti sulautuu toisiinsa ja tuntuu, että mä oon täysin jumissa kahden seinän välissä.
Daniel sytytti tupakan ja puhalsi mietteliään oloisena savua suupielestään.
– No mut, onko siinä mitään väärää, hän jatkoi kysymyksellä. – Ehkä se on vain hyvä, että päivät on samanlaisia. Sehän luo turvallisuutta. On ainakin jotain mihin lukittua ja tarttua.
Elli nosti katseensa ja kysyi varovasti:
– Uskotsä todella noin?
Sen silmät olivat tutkivat.
– Totta kai, Daniel valehteli ja hymyili leveästi.

Elli oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten omalla hymyllään ja huokaisi:
– Jotenkin vaan alan olla niin väsynyt siihen, että pitää olla aina ahistunut jostakin. Miks ihmeessä luonto on ylipäänsä kehittänyt ihmisille sen tunteen. Kyllä mä pelon ja kauhun tajuun, mutta ahistus on jotai aivan käsittämätöntä mun silmissä.
Daniel nyökkäsi kerran ja repi nurmikkoa mietteliäänä.
– Mun mielestä ahistus on mainettaan parempi tunne, hän aloitti viimein ja keskitti katseensa Ellin silmiin. – Kaikki aina kokee ahistuksen jonain vihollisena, jolta pitäisi paeta tai joka pitäis jotenkin pysäyttää. Kuitenkin jos asiaa oikeesti funtsii tarkkaan, niin itteasias ahistus onkin siitä mielenkiintone fiilis, että se kertoo kärsijälleen aina tasan tarkkaa, miten siitä selviää tai miten sen voi selättää.
Elli kallisti päätään. Sen korvarenkaat kilahtelivat toisiaan vasten.
– Mitä sä tarkotat, se tiedusteli epäilevänä. – Eiks paha mieli oo kuitenki paha mieli ihan vaan ittensä takii?
Daniel pudisteli päätään.
– Ei välttämättä. Riippuu, mistä päin kattoo.
Hän painoi etusormensa yhteen.
– Nimittäin, jos sä oikeesti pohdit, minkä takii oot ahistunut, niin sä löydät samalla vastauksen myös siihen, mitä sun pitää tehä, jotta voisit taas hyvin. Otetaan vaikka esimerkiks sosiaaliset tilanteet. Moni kuiteski kokee paineita muiden ihmisten keskellä, mikä sitten usein ilmenee ahistuksena. Mut jos sä silloin todella tutkit ittees ja kuuntelet tarkkaan sun sydäntä, ni sitä saattaa huomata jotain paljon syvällisempää. Sä saatat nimittäin tajuta, että ei sua varsinaisesti pelota ihmiset, vaan niiden ajatukset ja ennakkoluulot, joita ne mahdollisesti kohdistaa suhun ittees. Tai ehkäpä sua ahistaa joku yksittäinen henkilö, josta se sitten heijastuu koko ryhmään. Toinen esimerkki vois olla vaikkapa se, että sua ahistaa lähtee baariin tai jotain sen kaltaista. Jos vaan kuuntelet ittees, ni saatat huomata, että se mikä sua oikeesti vaivaa onkin joku tekemätön koulutyö tai velvollisuus. Ja sitten ku sä tiiät sen syyn, ni sun on mahdollista tehä asialle jotain. Opi olemaan välittämättä muiden oletuksista, niin sua ei vituta muiden seurassa niin paljon. Tee se koulujuttu ennen ku lähet dokaa, niin yhtäkkiä ratailunkin voi tehä ilman sen suurempia tunnontuskia.
Elli hihitteli ja tuuppasi Danielia kylkeen.
– Sun pitäis olla joku terapeutti…
Sitten se huokaisi kuitenkin hitaasti ja totesi:
– Mut tää mun tapaus on kuiteski ihan eri kuin joku koulujuttujen hoitaminen… mun äiti voi kuolla ihan milloin vain… ja mä en voi tehä sille yhtään mitään.
Daniel näytti jälleen erittäin keskittyneeltä. Sitten hän hymyili myötätuntoisesti ja valehteli jälleen:
– Vaikka sä et ehkä voi muuttaa sun fiiliksiä nyt, ni mä voin ainaki luvata, että mä oon täällä auttamassa. Sun ei tarvi olla yksin.
Elli oli hetken kummastuneen ja hämmentyneen oloinen, mutta sitten se laski kätensä Danielin kämmenselälle ja sanoi:
– Kiitos.
Sitten se oli sanomassa jotain, mutta…                    

Emman kiljaisu pysäytti mahdollisen tulevaisuuden. Tuo muutaman vuoden nuorempi punavuorilainen oli aina viihtynyt heidän seurassaan, mutta viimeisten viikkojen aikana Emman läsnäolo oli kasvanut ennätyslukemiin, kun se oli alkanut lähentyä Artun kanssa yksi iloinen puistoilta kerrallaan. Koko juttu olisi voinut olla täysin viatonta ja synnitöntä kesärakkautta, ellei Emma olisi myös onnistunut vangitsemaan erään toisen testosteronia pulppuavan miehen sydäntä. Esa oli nimittäin harrastusammatiltaan baarimikko ja juurikin sellainen, joka nappasi kotiinsa muutamat henkilökuntaedut työnsä päätteeksi. Sillä oli rento olemus ja hulmuava kiharatukka, mutta aamuisin sillä tuntui aina olevan seuranaan vain kamala morkkis ja vuosisadan krapula.  

Kuitenkin se, miten Esan naisiin kohdistuva vastapolaarisuus liittyi Emman kiljaisuun, oli seurausta hetki sitten saapuneen Lillin ”Mähän sanoin sulle, ettet satuta Esaa!”-huudosta, jonka se oli päästänyt ilmoille juuri ennen kuin oli kaatanut juomansa Emman hiuksille. Kyseinen reaktio johtui luonnollisesti siitä, että Lilli oli yksi niistä naisista, jotka olivat joskus Esan yritykset torjuneet, mutta joka halusi sen seurauksena silti tätä jostain syystä suojella.

Asiahan ei myöskään jäänyt vain siihen, vaan seuraavaksi tapahtui kolme kummallisuutta, jonka seurauksena Daniel sai lasipullosta päähänsä, Illu oppi lentämään ja Tara nauroi kuin kaoottista sinfoniaa ohjaava kapellikeskari.  

Kävi toteen seuraavasti: Emma reagoi alkoholin kastelemiin hiuksiinsa uudella kiljaisulla, mutta tällä kertaa aggression sävyttämänä. Salamannopeasti se oli hypännyt jaloilleen ja tarrannut Lilliä sen mustista kutreista ja ryhtynyt riuhtomaan sillä samalla määrätietoisuudella kuin luomukseensa tyytymätön kampaaja. Danielin ja Artun yrittäessä erottaa kahta sähinämyrskyn keskellä olevaa tappelijaa ensimmäinen ennustuksesta kävi toteen, kun vahinkohuitaisu, räsähdys ja sitä seurannut karjaisu sai toisen ritareista perääntymään kämmen otsallaan. Illu reagoi Danielin kipuun dramaattisella huolenhuudahduksella ja ryntäsi auttamaan häntä, mutta epäonnistui täydellisesti kompastuessaan yhteen nurmikkoa koristavista tölkeistä, jota iloinen pullonkerääjä ei ollut vielä ottanut omistukseensa. Inertian avulla tuo toinen täyttynyt ennustus lensi nyt päin Arttua, ja näin Emman ja Lillin väkivaltainen baletti sai jatkua ilman väliaikaa.

Seuraavaksi äskettäisestä iskusta hoiperteleva Daniel suuntasi suoraan kohti Esan odottavaa syliä, mutta Esan onnistui juuri ja juuri välttää mahdollinen yhteentörmäys nopealla väistöliikkeellä. Tästä huolimatta äkkinäinen sijainnin muutos suihkutti tyydyttävästi viimeiset viinit Esan avatusta pullosta suoraan Jonin rinnuksille, mikä lisäsi uusia kirosanoja puistossa vallitsevaan tulvaan. Samaan aikaan Arttu ja Illu päättivät epäonnistuneen lentonsa suoraan Artun matkakaiuttimien päälle, jotka alkoivat kaikessa ironiassaan toistamaan Valvomon Mikä Kesää. Tämä viimeistään kruunasi koko yhden minuutin sisällä tapahtuneen surkeiden katumusten sarjan nostalgialasien arvoiseksi. Tara taas istui jalat ristissä kaiken tuon kaaoksen keskellä ja siemaili juomaansa kuin jokin saatanallinen kiusanhenki. Sitten se räjähti nauruun, ja näin tulevaisuus oli käynyt toteen.

Illu

Illu tunsi voimiensa hiipuvan. Kaikesta adrenaliinista ja taistelutahdosta huolimatta rautainen käsivarsi hänen kaulansa ympärillä ei hellittänyt otettaan. Päinvastoin Illu tunsi saavansa alati vähemmän happea. Hän riuhtoi ja pyristeli vastaan vielä viimeisillä voimillaan; karjui ja puhkui lisäenergian toivossa.
– Luovuta jo, joku huusi jossain lähellä hänen korvaansa.
En vitussa, Illu ajatteli ja tunsi näkönsä sumenevan. Kuitenkin juuri ennen pimeyttä tuo biologinen ylpeydestä taikka kunniasta täysin piittaamaton tarve selviytyä kahmaisi kontrollin itselleen ja ryhtyi taputtamaan maata kiivaasti. Äsken vielä niin vääjäämättömästi kuristava käsivarsi hellitti otteensa välittömästi.

– Et sä jumalauta vaan pärjää mulle, Daniel nauroi ja auttoi henkeään haukkovan Illun jaloilleen.
– On se varmasti… aina yhtä hieno saavutus… päihittää 20 kiloa sua laihempi jätkä, Illu puhkui ja yritti tasata hengitystään.
– And cut, Tara huudahti ja sulki puhelimensa kameran.
Daniel nosti keskisormen pystyyn. Ympärillä olevat ihmiset vislasivat ja taputtivat kuin jonkin antiikinaikaisen gladiaattorinäytöksen verenhimoinen yleisö.

– Ootko okei, Aleks kysyi ja taputti Illun selkää lempeästi. – Sun naamas oli yhessä kohtaa punainen kuin tomaatti!
Illu naurahti heikosti ja pyyhki hikeä kasvoiltaan.
– Kyl tää tästä. Ylpeys vaan kärsi...
Aleks nyökkäsi, istahti hänen viereensä ja tarjosi jallupulloa, joka otettiin ilolla vastaan. Daniel karjaisi vielä kerran ja poimi iloisesti kiljaisevan Ellin maasta syliinsä. Tara pisti soimaan ABBA:n Winner Takes It All -hitin.
– Kelaapa, että mustakin piti tulla ihan ammattinyrkkeilijä skidinä, Aleks aloitti.
Illu kohotti kulmiaan yllättyneenä.
– Sustako, hän huudahti.
Nyrkkeilijä ei tosiaan ollut ensimmäinen asia, jota Aleksista voisi olettaa. Siinä missä muut olivat jokseenkin normaalin näköisiä (Taraa lukuun ottamatta), Aleks oli pukeutunut johonkin 80-luvun lopun grungen ja grindcoren kombinaatioon punaisessa flanellipaidassaan, leveälahkeisissa vihreissä maastosortseissaan, jonkin saatanallisen yhtyeen bändipaidassaan ja vihreässä baskerissaan, joka oli hakaneuloilla koristeltu.
– No kyllä, Aleks huudahti. – Mut sitten tuli rokkenrolli, sitten alkoholi, sitten pilvi, sitten huumeet ja lopulta työttömyys!
Illu nauroi ja otti toisen kulauksen jallua.
– No toihan on lähes sama tarina kuin mulla, hän huomautti. – Paitsi toi nyrkkeily. Kuten äskeinen todisti, musta ei oo fyysisiin juttuihin.
Huomaamattaan Illu kohotti pullon vielä kolmannen kerran huulilleen, laski sen viereensä ja sanoi:
– Mä halusin tuulla pienenä opettajaks. Kelasin, että ois siistiä auttaa muita lapsia lukemaan ja kirjoittamaan.
Aleks nappasi pullonsa takaisin ja kysyi lempeästi:
– Ja sitten alkoi rata?
Illu naurahti ironisesti.
– Niinkin voi sanoa. Kumma miten 5-vuoden huumeputki vie opiskeluhalut ja aika lailla kaikki maholliset halut. Tai siis jotenkin tuntuu siltä, et ei mul oo enää ku yks polku, mitä kohti kulkea. Vittumaista ku joutuu maksaa nuoruuden virheistä aikuisena.
Jossakin Daniel oli ajautunut ilmeisesti jälleen kiihkeään väittelyyn, sillä sen ääni kuului muun hölinän yli. Tara kaatoi olutta Jonin paljaalle rinnalle.
– Kaikesta pitää lopulta maksaa, Aleks sanoi rauhallisesti. – Mullakin on sen verran luurankoja jääkaapissa omasta takaa, etten kyl voi koskaan olla täysin varma siitä, mitä haluaisin, mutta ainaki voi joskus kertoo omille skideille iha helvetin hauskoi stooreja.
Illu nyökkäsi ja totesi:
– Hyvä pointti… mut ei se ainakaan mua auta tässä hetkessä. Lapset sun muut on kuitenkin niin kaukana jossai horisontissa, etten uskalla edes ajatella niin pitkälle.
Aleks kohotti jälleen jallunsa.
– Sen takia onkin hyvä vaan juoda, ettei tarvii ajatella.
Lähes tyhjentynyt pullo kiilsi korkeuksissa aivan kuin jonkin kreikkalaisen jumalan atrain tai sapeli.
– Otetaan pummeille ja työttömille, Aleks karjaisi ja tyhjensi loputkin taivaallisesta eliksiiristään.
Illu hymyili leveästi, mutta tuijotti hieman haikeana tyhjää pulloa.