Kappale 13.

 Kappale 13 – Mielipiteet ja melanoomat

Tara

Aurinko paahtoi armottomalla uv-säteilyllään ja Tara pystyi melkein tuntemaan, kuinka hänen kehonsa paahtui. Päivettyneessä ihossa oli vain jotain perimmäisen seksikästä, ja siksi hän olikin riisunut toppinsa heti heidän saavuttuaan ihmisiä pullollaan olevaan Dallapénpuistoon. Daniel pakotti olutta kurkkuunsa ja näytti huonovointiselta. Illu selasi puhelintaan ja luultavasti yritti etsiä jotain morkkiksentappajaa internetin uutispalstojen syövereistä. Tara vain haukotteli auliisti ja kierähti mahalleen. Hellästi pistelevän nurmikon tuoksu täytti hänen sieraimensa. Hetken aikaa ympäröivä maailma koostui vain kaupunkipuiston äänistä.

Lähimpänä heitä istui kolmen keski-ikäisen naisen joukkio, jotka tuntuivat kilistelevän kuohuviinilasejaan eri substantiiville: ”Kesälle!”, ”Ystävyydelle!”, ”Uusille kolmekymppisille!”, ”Lapsettomalle viikonlopulle”. Hieman kauempana istui kolme täysin mustaan pukeutunutta näennäistä saatananpalvojaa, jotka kuuntelivat jotain örinää tyhjän tölkin päälle asetetusta puhelimesta ja pyörittivät päitään kaikessa synkronoidussa epäpyhyydessään. Hieman siitä länteen kolmen teini-ikäisen alkoholialoittelian muodostama kopla naureskeli päiväkännien tuomalle uutuudelle, keskusteli kovaan ääneen eilisillan seikkailuista ja odotti kiihkeästi tulevan illan tuomia tarjouksia elämän märkien kokemusten huutokaupassa. Matalaa mäkeä vasten nojasi kaksi uhkaavanoloista itähelsinkiläistä, joiden välissä huojuva onneton raukka huomaisi herättyään mitä luultavimmin lompakkonsa ja puhelimensa kadonneen Populuksesta löydettyjen ”ystäviensä” toimesta.
Siitä hieman oikealla kolme hippimäistä hippiä joogasivat ja tuntuivat suunliikkeistä päätellen mumisevan jotain intialaista mantraa joko elämän tai vaihtoehtoisesti mämmin aikaansaamassa transsissa. Jälkimmäinen vaikutti paljon uskottavammalta elämän puun haarautumalta. Siitä hieman vasemmalle kolme selkeää valtiotieteilijää keskustelivat kiivaasti hallituksen valtavista virheistä viinipullon kulkiessa vasemmalta oikealle, puheenaiheiden oikoillessa oikeustieteistä poliittiseen onanointiin.

Tara kuunteli tätä kaikkea suljettujen luomiensa alta ja nauroi ihmisten kirjon kirjavalla monipuolisuudelle.

–  Herätys, Daniel huusi ja heitti ruohoa ja multaa Taran selälle.
–  Anna mä nyt concentrate, fucker, hän ärähti vastaukseksi ja heitti omia vihreitä ammuksiaan sokeasti.
– En halua kuulla sitten yhtäkään valituksen sanaa neidiltä, kun kuolet johonkin melanoomavaginaan, Daniel ilkeili.
– Cancer, cancer, cancer, Tara kailotti maakamaralle.
– Se on epähauskaa, koska se on epävalhetta, Daniel murahti nasevasti.
Polttava aurinko ja aamuinen punaista lihaa sisältänyt aamupala saivat Taran lähes kuulemaan syöpäsolujen hurraahuudot, mutta hän hukutti ne rock-musiikilla ja seuraavalla argumentilla:
– Pyh pah, mä en helvetti jaksa enää pelätä syöpää, koska nykyään sen voi saada ihan vittu mistä vaan.
Kiemurrellen takaisin istuma-asentoon ja kiinnittäen rintaliivinsä Tara jatkoi:
– Tai siis, tää on täsmälleen sama asia kuin ilmastonmuutoksen kanssa. Jos ihmistä pelottelee jollain tarpeeksi kauan tai jos sille tuputtaa jotain kurkusta alas tarpeeksi syvälle, niin siihen vaan yksinkertaisesti turtuu. Ihmisen oksennusrefleksi ei oo ikuinen. Paitsi, jos oot joku vitun ilmastopaniikkideepthroatammattilainen!
Illu repi hetken nurmikkoa mietteliäänä ja vastasi vuorostaan:
– Mun mielestä se on hyvä vaa, että näistä keskustellaan. Vakavat asiat tarvii paljon huomiota.
Tara nosti kätensä pystyyn.
– Hei, mä kyl tiiän, että nää asiat on serious, se ei ollu mun pointti. All I'm saying is that liika on liikaa. Sano mun sanoneen, mut vittuuntuminen estää yhtä varmasti asioiden muuttumisen kuin tietämättömyys. Ne, jotka uskoo toisin, ei oo selvästi koskaan olleet tarpeeks kyrpiintyneitä, ja jos totta puhutaan minä muija meikäläinen ei haluu sellasia ihmisiä tekemään yhteiskuntaa koskevia päätöksiä.
Illu jatkoi nurmikon nyppimistä ja pohti vastaväitettä.
– Oon mä osittain samaa mieltä sun kanssas, mut mun mielestä toi nyt pätee paljon enemmän ilmastonmuutokseen kuin johki syöpään, se ilmoitti viimein. – Kyllähän kaikki jo tietää, mitä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi tulis tehä, mut syövän kaa on vähä eri juttu. Koko ajan paljastuu uusia tutkimuksii ja tuulee ilmi uusia safkoi tai tapoja, jotka kasvattaa syöpäriskii. Tällaisista asioista ei mun mielestä koskaan voi puhuu liikaa.
Tara kohautti olkapäitään.
– Tässä asiassa me ollaan sitten yksinkertaisesti eri mieltä, hän huokaisi diplomaattisesti.
Asia olisi hyvin voinut jäädä siihen, jollei tupakoimiseen keskittynyt Daniel olisi viimein julistanut:
– Älkää nyt vielä lopettako! Teiän väittely melkein onnistu tappaa mun darran!
Tara viskasi lisää nurmikkoa Danielin suuntaan. Illu hymyili alistuneen koiranpennun tavoin.
– Vaikka tietämättömyys ja vitutus on kummatkin isoja juttuja tässä, ne ei oo kumpikaan se suurin ongelma, Daniel jatkoi kyynisesti hymyillen.
Sitten se viskaisi tyhjän tölkin olkansa yli, litisti tupakan vasten ihmisten takalistojen jylläämää nurmea ja katkaisi Atropoksen tapaan jälleen yhden luontoaktivistin vihreän elämänlangan.
– Isoin syy on yksinkertaisesti se, että suurinta osaa ihmisistä ei vaan vittuakaan kiinnosta.

Illu

Päivän edetessä Illu alkoi pikkuhiljaa jälleen humaltumaan. Yleensä tämä johti kahteen mahdolliseen lopputulokseen: joko hiljaiseen pohdintaan tai herkkään puheripuliin. Vanhojen sekoilutarinoiden muistelemisesta päätellen tänään oli vuorossa jälkimmäinen. Ja näitä tarinoitahan riitti, sillä vaikka Illu olikin tutustunut Taraan ja Danieliin 18-vuotiaana, hän oli ehtinyt jo kokemaan monet omat typeryytensä, jotka edelleen saivat suihkussa tai yön pimeinä tunteina aikaan häpeänväristyksiä. Nimittäin siinä missä joku toinen vietti nuoruuttaan harjoittamalla suhteellisen laillista alkoholismia, Illu oli istunut yksin pienessä asunnossaan ja täyttänyt itsensä internetin huumemyyjien kauppatavaralla. Lopputuloksena syntynyt koktaili olisi saanut kenet tahansa arvostamaan niitä omia pikku mokailujaan. Paitsi jos kyseessä oli Tara. Sitä ei hetkauttanut mikään.

– Mitäs tänne, kuului kimeä huuto, joka katkaisi Illun muistelutarinoinnin.
Hän villaisi olkansa yli ja tunnistuksen iskiessä kohotti kätensä tervehdykseksi.
– Hey, girl, Tara kajautti hilpeästi.
Ääniväreiden lähteiksi osoittautui Selina, joka oli kaikessa välimereläisessä geenipermissään oikein miellyttävän näköinen. Paksut tummat hiukset, vihreänruskeat silmät ja luonnostaan tummempi iho saivat sen muistuttamaan jotain matkamainoksessa uima-altaalla makaavaa matkailijaa. Se oli myös samanaikaisesti erittäin ratainen kana ja yksi niistä henkilöistä, joista Illu ei oikein osannut päättää pitikö vai ei.
Danielin mielipiteestä ei taas ollut mitään epäselvyyksiä.
– Just kun mun krapula oli lähtemässä, se voihkaisi hiljaa.
Illu sai juuri ja juuri pidäteltyä itseään, mutta Tara räjähti nauramaan.
– Mitä sä kikatat, Selina kysyi kummastuneena ja istuutui heidän viereensä.
Sillä oli päällään lyhyet mikroshortsit ja punainen napapaita, joka paljasti jonkin eläimen pääkalloa muistuttavan napakorun. Tara vain jatkoi nauruaan. Ilkikurisesti hymyilevä Daniel heitti sitä tyhjällä tölkillä.
– Onko mun naamassa jotain, Selina kysyi hämmentyneenä Illulta, joka pudisti päätään ripeästi ja sanoi:
– Älä huoli, toi on vaan seonnut lopullisesti. Krapula onnistui viimein tappamaan sen mielenterveyden.
Selina kikatti hyväuskoisesti.
– Ai on sitä oltu taas radalla? Miks en oo yhtään yllättynyt.
Sitten se hymyili heille vuoron perään.

Kun Tara sai viimein rauhoitettua itsensä, se huusi "whiiiiiii" kuin jokin härällä ratsastava Tennessee-juntti ja naureskellen sanoi:
– Sorry 'bout that, en tiiä mikä vittu muhun meni.
Daniel oli selkeästi sanomassa jotain, mutta Illu ehti ensin:
– Mites sä? Et tainnu itekkää olla eile vaan himassa?
Selina puristi huulensa yhteen ja pudisteli päätään kuin pikkutyttö, joka oli saanut ensimmäiset saparonsa.
– Joo, en tosiaan. Samoilla silmillä mennään edelleen. Frendi luovutti äsken, ni aattelin tulla etsimään tuttuja. Onneks te olitte täällä!
Illu sulki silmänsä ja pidätteli henkeään. Jotenkin hän aavisti, mitä oli tulossa.
– Miten sen nyt ottaa, Daniel huikkasi hymyillen. – Toisen onni, toisen epäonni.
Onko aina pakko, perusluonteeltaan kiltti Illu kärvisteli mielessään.
Onneksi Selina ei näyttänyt ymmärtäneen.
– Kui, se kysyikin.
Daniel katsoi sitä hetken kuin sammaloituvaa kiveä. Tara alkoi jälleen röhkimään.
– No huumeet loppu, Illu pelasti jälleen. – Eilinen söi kaiken.
Tara nyökkäili tirskumisen ohessa vahvistaakseen tarinaa.
– Aaa, no tohon voin kyl samaistua, Selina totesi tietäväisesti. – Jouduin eilen yrittää joku neljä kertaa ennen kuin sain neulan oikeesee paikkaa. Jäi ihan vitun hirveet jäljet.
Se käänsi käsivarttaan ja paljasti valtavan tummansinisen mustelman kyynärtaipeessa.
– Hyi vittu. Kerro ihmeessä lisää, Daniel huudahti.
Selina teki työtä käskettyä:
– Siis en tajua, mikä siinä oli niin vaikeaa, se naureskeli. – Yleensä mulla on aina yks luottofrendi, joka hoitaa pistämisen mun puolesta, mut se oli ehtinyt jo sammua!
Illu ei ollut varma katkesiko Danielilta suoni päästä vai mitä oikein tapahtui, mutta sen silmät pullistuivat niin suuriksi, että ne näyttivät pullahtavan kuopistaan kaiken puistokansan nähtäviksi. Tuon ilmeen edessä Illu ei enää pystynyt olemaan aloillaan, vaan hänkin sortui viimein raikuvaan nauruun.
Tara seurasi pian perässä.
Sitten Danielkin nauroi.
Sitten Selinakin nauroi.

– Hei muuten, Tara aloitti muutaman lisäoluen tyhjennyttyä. – Satutko mitenkään tietää ketään, jolta vois ostaa naksuja?
Daniel päästi ilmoille tyhjentävän huokaisun.
– Ja taas se alkaa… muistaks, mitä viimeks tapahtu? Mä nimittäin muistan, koska se tapahtu EILEN!
Tara joi oluttaan ja myhäili hyväntuulisesti:
– Ole pappa kerranki hijaa ja anna ratakanan kertoo meille munistaan, se sanoi.
Daniel hieroi ohimoaan ja kaatui vasten nurmikkoa. Illu pysyi vaiti. Ei sitä tavallaan kiinnostanut edelleenkään, jos Daniel tai Tara jotain vetivät, mutta oliko sitä nyt koko ajan pakko miettiä?

Selina näytti hetken mietteliäältä. Sitten se totesi:
– No siis mulla on kyllä yks tuttu, jolta voin kysyy, mut se menis aika varmasti iltaan.
Tara huudahti voitonmerkiksi. Daniel ei sanonut mitää. Illu huokaisi äänettömästi.
– No, jos vaan viittisit kysyä, niin oltais tosi kiitollisia, Tara ilmoitti.
Selina nyökkäsi hajamielisesti ja kysyi perään:
– Ei teil muute ois kaljaa heittää?
Sen elekieli ja ääni muistutti paradoksaalisesti kerjäävää kissaa.
– Ei, sanoi Daniel.
– Joo, sanoi Illu.
– Take a guess, sanoi Tara.

Daniel

Daniel nautti rännittämisestä. Siinä oli nimittäin jotain oudon tyydyttävää osua omalla virtsasuihkullaan tarkkuutta vaativaan kohteeseen. Dallapénpuiston nuorisotalon ”kusinurkaksi” nimetyn sisennyksen kattovesiviemärit sopivat tähän mahtavasti, sillä kyseisen urinaatiokohteen halkaisija oli juuri sopiva toimimaan sekä haasteena että mahdollisuutena. Daniel lukeutui myös niihin arkkityyppeihin, joita ei haitannut virtsata tuntemattomien seurassa, mikä osoittautui jälleen kerran siunaukseksi, sillä viereinen ränni ei ollut ilman omaa sadettajaansa, vaan sen oli vallannut hevosen lailla suihkuttava ja ääntelevä mustatukkainen mies.       

– Monenko kylän kaivot sä oot oikeen tyhjentänyt, Daniel heitti hyväntahtoisesti käynnistäessään ravisteluvaiheen.
Yleensä hän ei aloittanut tutustumista käsi varressaan kiinni, mutta tämä kyseinen herra näytti kovanahkaiselta.
Kanssakusija hörähtikin matalalla äänellä ja vastasi vahvalla murteella:
– No, tän voi pohjustaa yhellä vitsillä. Tiiäkkös, kaveri, miks diureetteihin ei kannata luottaa?
Daniel hymyili ja kiristi vyötään.
– Kerrohan.
Tuntematon mies vaihtoi painopisteen toiselle jalalleen.
– Koska ne kusettaa aina!
Daniel tirskahti tahtomattaankin.
– No niinhän ne tekee!

Kun tuon puisto-Tutankhamonin Niili viimein tyrehtyi, se kääntyi ja paljasti lempeät kasvot, hevimusiikin ystävälle ilmeisen parran sekä pehmeältä vaikuttavan kaljamahan.
– Eli paljon ananasta ja fenkolia tänään tullu nautittua, se huudahti ja ojensi kätensä.
Daniel iski silmäänsä ja vastasi kädenpuristukseen.
– Daniel.
– Jartsa.
Sitten he katosivat eri teilleen, eivätkä luultavasti koskaan enää tulisi kohtaamaan.

Mielenkiintoisesti Dallapé oli yksi niitä puistoja, jossa ei koskaan oikein näkynyt lapsiperheitä piknikillä. Tai no todellisuudessa syytä tähän ei pitänyt pitkään pohtia, sillä kyseinen nurmimaa oli jo niin alkoholilla kastettu ja hörhöillä pyhitetty, ettei kukaan täysjärkinen perheihminen toisi geeniensä jatketta katsomaan, kuinka ”aikuiset” juhlivat keskellä kirkasta päivää. Toisaalta vapaankasvatuksen suosijat saattaisivat toimia täysin päinvastoin, sillä tulihan lapsen nähdä jo pienestä pitäen todellinen maailma kaikkine vikoineen ja kirosanoineen? Olihan se myös totta, että sunnuntaisin kesä toi mukanaan Dallapéhen jopa varsin laadukkaan ja kattavan kirpputorikokoontumisen, mutta jokainen sen kyllä tietää, että yksi synnitön päivä viikossa ei todellakaan lunastanut pääsyä kokoperheen idyllisten kohtaamispaikkojen VainIloisetHyvätuloiset-kerhoon.

Kun Daniel palasi Illun, Taran ja nimeltä mainitsemattoman ärsykkeen luokse häntä odotti kiihkeä käynnissä oleva keskustelu sähköpotkulaudoista, jotka olivat valloittaneet kadut yksi seinäsivusta kerrallaan.
– I fucking hate them, Tara julisti kovaan ääneen. – Siis mikä vittu siinä on, että aikuiset ihmiset ei osaa kävellä enää ees lähikauppaan!
Äänenvoimakkuudesta päätellen se oli jo hyvässä uudessa nousussa.
– No teknologia kehittyy! Sori vaan, jos kaikki ei haluu elää kivikaudella niin kuin sä, Illu huusi puoliksi nauraen ja puoliksi tosissaan.
– Ei tässä oo kyse mistään menneisyyden palvonnasta, vaan vittu vituksesta, Tara vastasi kärsimättömänä. – Yeah, its so fucking funny, ku joku saatanan nuori runkkari ajaa kännissä sun kantapäälle tai liiskaa jonkun yksinäisen mummon!
Daniel istahti ystäviensä eteen, sytytti tupakan ja sanoi:
– Lapset turpa kiinni tai pyydän namuenoa nukuttamaan teidät.
Hänet sivuutettiin täysin.
– No mut eihän se niiden potkulautojen vika oo, Selina argumentoi
vuorostaan. – Kuljettajahan siinä on se mulkku, eikä ite vempain.
Daniel huokaisi eikä enää edes yrittänyt pysäyttää alkanutta myrskyä.
– No voi vittu toihan on se saatanan sama argumentti, ku että aseita ei pitäis reguloida sen takii, koska ihmiset tappavat, ei aseet, Tara huusi ja ampui itseään sormella ohimoon.
– No mutta niinhän se on, Illu huusi takaisin. – Ihmiset on niitä paskoja ja hulluja… joo on totta, että aseet tekee tappamisesta helpompaa, mut kyllä vittu ihminen on tappanut ennenkin aseiden keksimistä!
Daniel haukotteli kovaan ääneen ja katse taivaassa kysyi:
– Miten vitussa aselait nyt taas liittyy sähköpotkulautoihin?
Illu vilkaisi häneen ja selkeästi omasta huudostaan vaivautuneena sanoi loppuargumenttinsa hiljaisemmalla äänellä:
– Liittyy sillä tavalla, että ihmiset on aina keksineet elämää helpottavia välineitä, olkoonkin sitten aseita metsästykseen tai sähköpotkulautoja muutaman metrin matkaan ja ei se ole pahuutta, vaan edistystä.
Odottaen Taralta huvittavaa vastalausetta Daniel yllättyi sen näyttäessä yllättävän haikealta.
– Joidenkin asioiden ei pidä vaan olla helpompia, Tara totesi lopulta. – Siinä kohtaa, kun kaikki on helppoa ja saatavilla, millään ei oo enää mitään merkitystä. Miksi ees haluta mitään, jos kaikki voi saada kaiken tosta noin vaan?
Ehkä se oli siinä tavassa, jolla Tara sanoi kantansa, mutta hetkeen kukaan ei puhunut.
Miettivät vain omia lyhyitä lähikauppamatkojaan ja miten ne parhaiten kulkea.