Kappale 12 – Darrat. Ne helvetin darrat…
Tara
Tara avasi silmänsä ja vapisi. Hiestä märkä patja tuntui nihkeältä hänen ihoaan vasten ja päänsärky vaikutti voimistuvan jokaisen ylikierroksilla käyvän sydämensykkeen iskun myötä. Tara painoi käsivartensa silmiensä suojaksi ja päästi turvonneen naamansa lomasta voihkaisun, joka kantoi mukanaan kaikkea sitä hetkellistä itseinhoa ja onnellisuuden inflaatiota, jonka eilinen ilta oli tuonut mukanaan seuraavaan aamuun.
– Ei vittu, mikä olo! Auttakee saatana, Tara kailotti.
Jostain hämärän ja hämmennyksen rajamailta kuului vastaus:
– Turpa kiinni!
Kääntyen mahalleen Tara jatkoi valitustaan:
– Mutku sattuu!
Jokin pehmeä mäjähti vasten hänen selkäänsä. Vaistomainen puuskahdus sai aikaan oksennusrefleksin. Vapisten Tara palautti tyynyn siihen suuntaan, josta hänen ololleen ei ollut herunut myötätuntoa. Mitä ilmeisimmin untuvaohjus ei löytänyt kohdettaan, sillä lasin pirstoutumisesta kantautuva korvia kiduttava ääni kaikui krapulalta haisevassa olohuoneessa kuin aivoja ahmivan liskobakteerin parittelukutsu. Tätä seurasi sarkasmilta vivahtavat aplodit ja Danielin käheä kiekaisu:
– Hyvin tehty!
Tara nosti keskisormensa kohti ääretöntä ja päästi huuliltaan valitusääniä, jotka olisivat sopineet paremmin raivokohtauksen partaalla olevan 5-vuotiaan suuhun. Seuraava untuvapommi mätkähti Taraa takaraivoon, mikä sai hänet viimein hiljentymään, mutta ei kuitenkaan ennen viimeistä tukahdutettua tuskanhuutoa.
– Älkää huutako vittu, kaikui kolmas ääni, joka tuntui kuuluvan 50-vuotta viskiä, tupakkaa ja valmisruokia syöneen miehen nieluun.
Sanaakaan sanomatta Tara pyörähti takaisin selälleen ja kampesi itsensä 90 asteen kulmaan.
Sitten hän oksensi. Paljon.
Krapulainen aamu jatkui muuten tavanomaiseen käänteishedonistiseen tapaansa, jonka tärinöissä ja vapinoissa Tara pyyhki lattialla lilluvaa oksennusta vessapaperilla välillä raivoten, välillä nauraen ja välillä yökkäillen. Daniel teki itselleen jonkin kamalalta haisevan vitamiinijuoman, jonka tehoon se uskoi, mutta tehottomuuden tiesi. Illu näytti vihannekselta ja nauroi jonkin typerän televisio-ohjelman vitsille vähintään seitsemän sekuntia myöhässä.
– Sellanen ilta taas, Tara sanoi iloisesti jossain kohtaa, kun krapula alkoi hellittämään kolmen kultaakin kalliimman tasoittavan jälkeen. – Kukaan ei päässyt ees sänkyyn asti nukkumaan!
Daniel tuhahti. Illu oli perinteisen vaiti.
– Ei mut miettikää nyt, Tara jatkoi samalla kun hän lipaisi rizzlan
liimapintaa kielellään. – Exän uus jätkä kautta pano melkee tappo mut, Enkeli melkee tapettii, Illu melkee tappo nibarin, sama nibari melkeen tappoi meiät ja Dani ei päässyt nussimaan!
Jointin sytyttyä tuttu trooppinen tuoksu täytti likaisen huoneen.
– Kaiken kaikkiaan siis iha helvetin onnistunut ilta, Tara lopetti ja pilkutti virkkeensä kolmella syvällä keuhkojen vihreällä supistuksella.
– Juu, täysin samaa mieltä, Daniel komppasi sarkastisesti ja otti vastaan ojennetun kääryleen. – Juuri tota mä oon aina halunnutkin mun illoilta!
Vaikka se nyt esittikin vittuuntunutta, Tara tunsi ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että kiukuttelusta huolimatta sillä oli myös ollut hauskaa eilen. Naurahtaen hän nojasi syvälle sohvaan ja kysyi:
– Mitähän tänään... pistetäänkö paremmaks?
Daniel yskäisi muutaman kerran, ojensi bluntin takaisin Taralle ja sanoi karheasti:
– Totta helvetissä! Kuollaan oikeasti! Ei mitään vitun pelleilyä enää.
Tara huokaisi syvää ja raaputti nesteen turvottamaa poskeaan. Illu vilkuili krapulaa helpottavaa jointtia kaihoisasti, mutta pysyi vahvana.
– Äh, älä selitä, Tara ärähti kohti Danielia. – We all know, että sä rakastat kaikkea jännittävää. Joten shut the fuck up ja nauti darrasta herra darranen.
Daniel ei vastannut. Tara huokaisi jälleen. Jollakin tapaa se oli aina ollut samanlainen. Rutiininomainen ehkä jopa luonteenvikaan asti. Jossain kohtaa Daniel oli nimittäin vain tuntunut kyllästyneen kaikkeen maan ja auringon alla. Aivan kuin maailma ei enää olisi pitänyt sisällään mitään uutta tai ennalta-arvaamatonta. Kuitenkin se oli juuri tuo jyrkkä asennoituminen, jonka tähden Tara huomasi aina, kun Daniel innostui jostakin. Sen silmiin tuli tietynlainen palo; pieni liekki, joka poltti sekä savusti tylsiä arjen seiniä. Hitaasti tuhkaten rutiinien tuoman kirouksen keskiaikaisen noitarovion tavoin; jättäen jälkeensä pikkuriikkisen murtuman siihen harmaaseen muuriin, jonka Daniel oli rakentanut odotustensa ja luulotautiensa ympärille.
Jollain tapaa Tarakin pystyi samaistumaan ystävänsä kokemaan eksistentiaaliseen tylsistymiseen, mutta toisaalta hän myös tiesi olevansa erilainen. Rokkari, 80-luvun sankaritar, joka piti yllä perinteitä kultaisilta ajoilta, jotka tuntuivat niin kaukaisilta nykymaailman melodiattomassa jyskytyksessä. Hänelle elämä oli yksi iso leikkikenttä, jonka kadut ja puistot tarjosivat loputtomasti uusia mahdollisuuksia.
Muut ihmiset olivat muuttuneet, ei hän. Niin monelta oli kadonnut vuosien saatossa se pieni pilke silmäkulmasta, joka kiteytyi niin uskomattoman täydellisesti niihin ikivihreisiin rakkausballadeihin ja kokonaista sukupolvea kuvastaviin ylistyksiin. Bon Jovi, Def Leppard, Guns 'n' Roses, Vixen, Lita Ford, Mötley Crew, Aerosmith, Dingo, Hanoi Rocks, Skid Row ja kaikki muut hetkessä eläneet tukkasankarit olivat Taralle jumalia, joiden ilosanomiin hän palasi öitten synkkinä hetkinä. Välillä se kuitenkin tuntui yksinäiseltä. Vanhat ystävät, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat palvoneet Taran tavoin tuota musiikkia ja aikakautta, olivat siirtyneet jo toisiin genreihin tai vähintäänkin paljon tarkempiin musikaalisiin vaatimuksiin. Ne samat tyypit, jotka vielä joskus olivat laulaneet kurkkusuorana Kickstart My Hearttia Ruttopuistossa paskojen matkakaiuttimien mukana, nykyään vain nyrpistivät nenäänsä. Taralle tämä oli suoranainen loukkaus kaikkea sitä yhdessä koettua seikkailua kohtaan, jota nuoret maailmanvaltaajat siinä yhdessä pienessä saippuakuplassa olivat nuorilla alkoholinsuodatuskyvyillään kokeneet. Muut voisivat unohtaa, hän ei koskaan. Hän tulisi aina olemaan se poikkeus normaalissa tyhjässä arjessa. Vanhetkaa vaan saatana. Mä tulen aina olemaan siellä. Istumassa mun upeissa nahkahameissa, revenneissä verkkosukkahousuissa ja punaisessa meikissä.
Illu
Illu oli yksi niistä harvoista sieluista, joka ei kokenut mitenkään erityisen suurta fyysistä krapulaa. Ehkä se liittyi jotenkin ruuansulatukseen, ehkä paholaisen kanssa tehtyyn sopimukseen, mutta Illun keho vähät välitti edellisiltana nautitusta päihdeaineista. Muut saattoivat täristä ja oksentaa, mutta Illu vain tuijotti tyhjyyteen. Hänen tuskansa oli se kolikon toinen puoli: henkinen darra. Tuo takaraivoa vaivaava tieto siitä, että jokin oli mennyt eilen pieleen. Ei auttanut järkeily, ei logiikka; syy oli aina kärsijän, vaikka kärsijä olisikin täysin syytön. Tara kuvaili sitä vain morkkikseksi, mutta Illun mielestä kyse oli jostain syvemmästä. Morkkiksessa sitä kuitenkin aina tietää tehneensä väärin. Henkinen darra taas oli jotain paljon syvempää omaan itseisarvoon ja mielenterveyteen perustuvaa. Kuka tietää, ehkä itsevarmat tai muuten onnelliset ihmiset eivät edes kärsineet siitä. Tara nimittäin vaikutti aina vain fyysisesti huonovoivalta, jos edes sitä. Ehkä darra vain vaikutti naisiin eri tavoin? Danielista hän ei osannut päättää.
– Miks mulla on aina näin huono fiilis, Illu huudahti.
Ikkunalaudalla kahvia ja tupakkaa suurkuluttava Tara käänsi päätään.
– Koska oltiin ihan fucked up eile, se ehdotti hymyillen ja puhalsi savua kohti aurinkoista sisäpihaa.
Illu huokaisi syvään, pyöritteli peukaloitaan ja ilmoitti käheästi:
– Antakaa mä helvetti pilaan mun elämän ilman huonoa omaatuntoa.
Keittiössä tiskikonetta täyttävä Daniel otti kulauksen vasta avatusta Koffista, maiskutteli huuliaan tyytyväisenä ja sanoi:
– Mitä sä oikeen höpiset? Huono omatunto ja paskalta haiseva hengityshän on ne dokaamisen ja hörhöilyn parhaat puolet. Tän takii mä ainaki lähen aina perjantaisin ulos. Illu naurahti olotilastaan huolimatta.
– Viisaita sanoja, Tara huusi huoneen toiselta puolelta.
– Polta vittu sinne ikkunaan, Daniel komensi äkäisesti ja osoitteli tiskiharjallaan.
Kieltään näyttäen Tara kääntyi takaisin ulkoilman puoleen ja alkoi hymisemään jotain iloisen kuuloista melodiaa.
– Juo kaljaa, ni tulee parempi olo, Daniel huikkasi Illulle ja nyökkäsi jääkaapin suuntaan.
– Vois kohta, Illu vastasi ja ravisteli päätään aivan kuin yrittäisi karkottaa jonkin pahan hengen.
– Tai piriä, koska piri ei lobu, Tara huusi vähät välittämättä hienotunteisuudesta naapureita kohtaan.
Daniel esitti heittävänsä sitä likaisella lautasella ja muistutti:
– Kyllä se itseasiassa on lobbu! Kaikki meni taas yhen illan aikana.
Illu nousi sohvalta haukotellen.
– Ootte tekin kyllä kaks nistiä, hän sanoi silmiään hieroen, käveli Danielin luokse ja ryhtyi auttamaan muutamalla oluen likaamalla lasilla.
Tara sylkäisi vihreän räkäklimpin suunsa syövereistä ja käveli jääkaapille.
– No mikä estää ostamasta lisää, se pohti ja otti kaksi Koffia jääkaapista.
– Mun opiskelijabudjetti, Daniel ehdotti ja rutisti tyhjän tölkkinsä. – Sun sossupummitilanne? Illun huumeraittius? Järkevyys?
– Vielä paskasemmat olot huomenna, Illu lisäsi heikosti ottaessaan ojennetun tölkin hieman vastahakoisesti vastaan.
– Pelkuruus, Tara huudahti iloisesti ja jotain kaunista katosi sen kurkkuun.
Siitä eteenpäin aika eteni hitaasti. Krapulassa viisarit tuntuivat olevan aina vähän vinksahtaneet, sillä siinä missä toiset minuutit saattoivat vilistä hetkessä ohi, toiset ajanmääreet taas matelivat paikoillaan kuin lounasateriaansa miettivä hieman koppava rouvashenkilö. Tuntui siltä kuin edellisillan valinnat olivat saaneet koko universumin sekaisin myötähäpeästä. Tai sitten universumikin oli jo aloittanut aikaisin.
Illulle, Taralle ja Danielille tämä kaikki oli kuitenkin jo niin tutuksi tullutta, että he vähät välittivät ajan vääristymistä tai paradoksaalisista seisahtumisista. Heille tämä oli vain yksi huono-oloinen lauantai muiden joukossa, ja näin tulisi olemaan viikonkin päästä myös. Tai niin he kaikki ainakin uskoivat. Tai olivat asian näin hyväksyneet.
– Vois lähteä ulos kohta, Tara totesi jossain kohtaa viisareiden liikettä.
– Nii no, eipähän ole säätä sateella pilattu, Illu sanoi vilkaistuaan kohti ikkunaa.
Vaasankatu alkoi pikkuhiljaa täyttyä heräävän kansan äänistä. Pizzalaatikoita kantavat krapulapyhiinvaeltajat kipittivät suuntaan jos toiseen ja vanhankansan terdejuopot istuivat nimikkopaikoillaan Siiman tai Heinähatun terasseilla.
– Mihin ulos, Illu kysyi ja avasi toisen tölkkinsä.
Kyllä siinä tasottavassa oli jotain salaperäistä voimaa!
– Dallapé, Tara ehdotti.
Se oli riisuutunut vain rintaliiveihin ja alushousuihin; ilmeisesti oli menossa kohta suihkuun. Ei siinä mitään… Illun mielestä sillä oli kaunis keho.
– Joo, voidaan moikata meijän nibarifrendii taas, Daniel kajautti vessasta, jossa se pesi hampaitaan. – Se varmaan ilahtuisi suunnattomasti jälleennäkemisestä!
Muisto eilisestä sai Illun juomaan ripeämmin.
– Vitut se tähän aikaa siellä on, Tara huomautti nauraen. – On luultavasti vetämässä hihaan jossain sen kolossa tai yleisessä vessassa. Either is fine mulle.
Sähköhammasharjan hurina oli Danielin ainoa vastaus.
– Mulle käy mikä vaan, Illu ilmoitti diplomaattisesti.
Tara nyökkäsi ja Def Leppardin Animalin räjähtäessä soimaan kaiuttimista se riisui pinkit rintaliivinsäkin.
– Mitä vittua sä teet, Illu kysyi ja katsoi nolostuneena muualle.
Vähäpukeiset frendit olivat ihan ok, mutta alastomuus kuului saunaan, suihkuun tai makuuhuoneeseen.
– Dokusyntetisoin, Tara vastasi mystisesti ja tanssitti lantiotaan viettelevästi.
Illu piti katseensa edelleen lukittuna mihin tahansa muualle ja ärähti:
– No voitko mennä sitten vessaan pyörittämään persettäs!
Tara vain nauroi.
– Neumann sanoi kerran eräässä haastattelussa, että krapula haihtuu alastomalta iholta nopeammin kuin peitetyltä. Kangas nimittäin hylkii hieman alkoholimolekyylejä, joka luonnollisesti johtaa hitaampaan darravaihduntaan.
Illu pudisteli päätään silminnähden epäuskoisena.
– Mä en ymmärrä, mistä helvetistä sä keksit näitä sun juttuja.
Jälleen naurahtaen Tara kääntyi, ja rintsikoitaan venyttäen valmistautui johonkin pahaenteiseen.
– Mielikuvitus on kuivunutta hikeä, se julisti ja läimäytti liivinsä suoraan vasten Illun poskea.
Sitten se juoksi hevosen lailla nauraen kohti vessaa Illun kirotessa kovaäänisesti.
– Voisitko vittu joskus käyttäytyä kuin normaali ihminen, hän huusi kaikkoavan rokkijumalattaren perään.
Daniel
– Pistä nyt saatanaaaaa vauhtia, Daniel aneli tylsyydestä kituen ja ryki nyrkkinsä muutaman kerran saadakseen kurkkuunsa liimautuneen liman liukenemaan.
– Tyylitajuttomat, shut the hell up, Tara kiljaisi huoneestaan ja ähinästä päätelleen se ei ollut vieläkään tyytyväinen paitaansa, housuihinsa tai johonkin hemmetin käsikoruun. Huokaisten Daniel nojasi syvemmälle sohvan pehmusteisiin ja keskittyi televisioruutuun. Hän oli jo kauan sitten oppinut, että krapula oli kuin pilvessä mateleva hippi, joka kärsi kroonisista väsymyskohtauksista. Käytännössä tämä niin kutsuttu pitkittynyt jumitusdarra johti siihen, että Daniel, jolla oli kaljatölkki kädessään ja puolisyöty voileipä polvellaan, sekä Illu, joka oli saanut tehtäväkseen kääriä viimeiset pilvet ennen puistoon maleksimista, olivat kumpikin täysin televisiosta tulevan Family Guy -jakson lumoissa samalla kun aamutakkiinsa kääriytynyt Tara puuhasteli huoneessaan kädessään jostain nurkasta löytynyt ties kuinka vanha lämmin lonkero. Jo tunnin verran viivästynyt lähtö oli saanut alkunsa, kuten aina, sattumanvaraisesta kaukosäätimen selauksesta.
– Kuka vittu kattoo nykyään ees telkkaria, Daniel pohti turhautuneena seuraavan Family Guy -jakson alkaessa.
Illu murahti vastaukseksi.
– Musta ainakin tuntuu, että nykymaailmassa kaikki visuaalisen ja auditiivisen viihteen kulutus on siirtynyt YouTubeen tai pornosivuille, Daniel jatkoi, kun Seth McFarlane esitti jokaista hahmoa.
Illu murahti vastaukseksi.
– Tai siis YouTubesta sä pystyt sentään valita ajan ja suhteellisen laadun, mut telkkarin kohalla sitä on vaa täysin sidottu jonkun saatanan kanavavastaavaan käsityksiin hyvästä viihteestä.
Illu murahti vastaukseksi.
– Esim. mieti nyt tätäkin sarjaa. Voitais valita jostain suoratoistopalvelusta mikä tahansa jakso, mut nyt katotaan vaan näitä vitun iänikuisia kasi- tai ysikauden uusintoja. Nää on niin vitun loppuun kulutettuja sketsejä muutenkin!
Illu nauroi maha kippurassa jollekin loppuun kulutetulle sketsille.
Daniel päätyi reagoimaan kaikessa tekopyhyyden kauneudessa tismalleen samoin.
– Simpsonit on vitusti parempia, Tara haastoi astuessaan olohuoneeseen.
Sillä oli päällä punaiset farkkushortsit, valkoinen napapaita ja kaulan ympärille sidottu pääkallokuvioinen kravatti, joka notkui puolelta toiselle.
– Ei vittu aloiteta taas tätä keskustelua, Illu vaikeroi. – Ei päästä koskaan täältä…
Tara istuutui hymyillen Danielin viereen sohvalle ja sanoi:
– Älä ny! Vähän väittelyä. Saadaan lisää maustetta to this fucking day.
Se naksautti rystysiään pahaenteisesti.
– Sinä ja sun mausteet, Daniel huokaisi ja tuuppasi Taraa kylkeen. – Painu kardemummas kanssa helvettiin.
– Kuinka sä kehtaat, Tara huudahti ja vetäytyi järkyttyneenä kauemmas. – Sun kaltaisten korianterin nussijoiden ei pitäisi edes mainita kardemumman pyhää nimeä.
Daniel nosti vain keskisomensa ja hiljaisuus otti vallan. Kaksi jaksoa myöhemmin he kaikki istuivat vielä siinä sohvalla, nauraen niille samoille tyhmille sketseille.
Mutta sitten jotain mullistavaa tapahtui. Daniel nimittäin huomasi, että vanha ennustus oli pitkästä aikaa käymässä toteen, sillä jumitus oli vastoin kaikkia odotuksia kehittymässä sen seuraavaan evoluutiotasoon: naurudarraan. Selvä todiste tästä löytyi jo noin viisi minuuttia kestäneestä höhötyskohtauksesta, joka vain toisti itseään ikuisessa noidankehässä. Ei ollut väliä, mistä koko hysteria oli saanut alkunsa, koska tuo nauruhermojen oikosulku oli nyt täysin omavarainen hulluuden tuotos, joka tarttui viruksen lailla muihinkin organismeihin. Loppujen lopuksi kaksi krapulaista miestä ja yksi krapulainen nainen nauroivat estoitta, ja kukaan ei enää tiennyt edes miksi.
– Ei vittu mä en saa henkeä, Daniel ähki mahaansa pidellen ja henkeään haukkoen. Hänen naurunsa oli korkealle nousevaa ja kovaäänistä.
– Killed by deathter, Tara huohotti ja Lemmy iski silmää jossain metallipilven reunalla.
Sen nauru oli kimeää, mutta silti syvältä kurkusta nousevaa.
Illusta taas ei meinannut kuulua oikein mitään. Sen kohdalla huumorikiljaisu oli nimittäin varsin hiljaista ja tasapaksua samaa kahta tavua toistavaa virtausta, josta tuli mieleen joku katujen spurgusankari tai Vantaan käsivarsipiikittäjä.
– Ei vittu painutuaan helvettiin tästä kämpästä, Daniel sai viimein sanotuksi ja kuivasi silmiään.
– Ykkösluokassa, Tara myötäili kaikkensa antaneena ja nauraneena.
Rykivä ja päätään pudistava Daniel oli juuri nousemassa pystyyn, kun Illu ähkäisi ääni epäuskoa tihkuen:
– Ei vittu ole mahdollista.
Daniel kääntyi ja ei ollut uskoa silmiään huomatessaan Illun pitelevän edelleen sormiensa välissä sitä saatanan uutta jointtia, jota se oli käärinyt jo melkein tunnin. Tara räjähti nauramaan. Taas.
– Ei helvetti ole todellista, Daniel voihkaisi ja hieroi ohimoitaan. – Me tullaan olee ikuisesti täällä.
Vetäen syvään henkeä Tara rauhoitti äänihuulensa ja kajautti:
– Holy jointer! You've been alone too long in that mouthless sea!
Dio sylkäisi pimeydessä esiintyvän sateenkaaren harjalla.
– Vitun viikset, Daniel parahti ja kaivoi sytkärin taskustaan.
Create Your Own Website With Webador