Kappale 11.

Kappale 11 – Suhteet. Mitkäs muutkaan?

Daniel

Kolme hahmoa astui sisään B12-nimellä kastettuun kapakkaan. Tuo kummallisen suosittu juottola tarjosi hyvän jatkopaikan kello 3 jälkeisille valvojille sekä työvuoronsa lopettaneille ravintola-alan kaiken kuulleille asiakaspalvelijoille. Tuosta baarista löytyi usein myös ne vanhat haisevat halvan oluen haastajat, jotka istuivat samoilla paikoillaan iltakuudesta asti, ne köyhät hippihipsterit, joilla ei ollut varaa julistaa rauhaa, rakkautta ja happoja keskustan yökerhoissa, ja muutamat nuoremman sukupolven edustajat, jotka olivat tunnetusti paljon pahempia vandaaleja kuin ne alkuperäiset siniveriset sekoilijat tuossa samassa iässä.

Daniel asteli tiskille ja tilasi kolmosen. Tara ja Illu seurasivat perästä. Tällä kertaa ei ollut ketään, kenen kanssa pysähtyä oville juttelemaan. Muutaman aasiamafiaan kuuluvan baarimikon kanssa vaihdetun sanan jälkeen kolme tuoppia maastoituivat tyhjään pöytään.
– Missäköhän muut vaikuttaa, Illu pohti ja silmäili ympäröiviä tuntemattomia.
Sen fiilis oli kohentunut huomattavasti, mutta samalla se vältti katsomasta Danielia silmiin. – Iha hyvä vaa, ettei niitäkin samoja naamoja nää joka saatanan ilta, Daniel murahti.
Tara naurahti:
– Such a great suomalainen ajattelutapa, Dani! Oikein muikea autismipatouma sulla, ystäväiseni!
Illu liikutteli tuoppiaan pöydän kulmasta kulmaan ja piti katseensa alhaalla. Ympäröivä puheensorina oli lähes hypnoottinen kaikessa suuressa viinan polttamassa seesteisyydessään.

Daniel huokaisi ja joi synkästi oluttaan. Hän tunsi laskujen lähestyvän. Äskeinen maraton ja Illun rankaiseminen olivat mitä ilmeisemmin haihduttaneet liikaa verenkierron yöpolttoainetta. Vuosien saatossa ainoa toimiva ratkaisu tähän alkavaan velanmaksuun oli ollut juoda lisää, ja tämä uhkaus toteutui tälläkin kertaa puolen tuopin kokoisella ahnaalla kulauksella. Veloista tai velkojista huolimatta mikään ei kuitenkaan voinut muuttaa sitä, että kolmosolut alkoi jo maistumaan joltain aivan muulta kuin nautinnolliselta. Ehkä lonkero seuraavaksi...

Taran ja Illun lähdettyä pelikoneille häpäistäkseen onnettaren vielä yhden kerran Daniel tuijotti tyhjiä kämmeniään. Hän mietti elämää; sen toistuvia typeryyksiä sekä tuntemuksia. Sitä kuinka ikä toi mukanaan tiedon siitä, että kaikki lapsenomainen uutuudenviehätys oli katomassa tai jo kadonnut. Kuinka samat sanat eri lauserakenteilla tai konteksteilla olivat silti samoja sanoja. Kuinka eri kasvot puhuivat samoja sammalia ja kuinka ikävöityminen elämän ikkunattomaan iäisyyteen tuntui päivittäiseltä pumpulinarkomanialta. Vanhatkin ajat olivat jo yhtä suurta kaukaisuutta. Niiden tuoma vapaus enemmänkin jotain nostalgista huuhaata, joka näytti hyvältä vain vaaleanpunan likaamien aurinkolasien läpi. Helsingin herroja ja haaveita rikkauksista sekä ikuisesta ystävyydestä. Sitten yksi vuosi, sitten toinen ja lopulta naamakarvat olivat kasvaneet, mutta edelleen unelmoitiin niistä samoista huomisista, vaikka tiedettiin, ettei ne todeksi tulisi muuttumaan. Nyt vedettiin päät täyteen vain ja ainoastaan päiden tyhjyyden takia. Ja unohduksen.

– Moi, säihkysilmä.
Sointuva ääni herätti Danielin melankoliahorroksesta. Hämmentyneenä hän käänsi päätään. Ei saatana, oli hänen ainoa ajatuksensa tunnistuksen iskiessä. R-Kioskin Kiira seisoi hymyillen hänen edessään. Ehkä se oli huumeet, ehkä se oli koko tilanteen täysi normaalista poikkeaminen, mutta siinä pienessä hetkessä keskellä ikuisuuden ikuista itsekeskeisyyttä Daniel tunsi värähdyksen, jonka kaltaista hän ei ollut tuntenut sitten teini-iän viattomien pyörteiden.
– M-moi, Daniel änkytti ja tuijotti suu auki.
– No m-m-moi vaan, Kiira vastasi ja kikatti Danielin ilmeelle. – Mitäs sä täällä teet, se jatkoi hymyillen.
Jossain kuului pelikoneen kolikkolaukeaminen ja Taran seksuaaliset voitonvoihkaisut metallisten valuuttasiittiöiden kosketellessa sen pehmeitä käsiä.
Kooten itsensä Daniel vastasi:
– No tulin vaan kattomaan, kun posse juo. Ite en sellasta hävyttömyyttä harrasta.
Kiira hymyili vienosti ja iski silmäänsä. Sitten se istuutui solakasti vastapäiselle tuolille. Jääpalat sen siiderissä kilisivät kesäisesti.
– No mutta hei siinä tapauksessa sullahan on hyvin aikaa kertoa mulle, kuka sä oikeen olet, Kiira totesi mysteerisesti ja lukitsi katseensa Danielin silmiin.
Sen ääni oli karhea, ei mitenkään erityisen kova, mutta silti huomionkiinnittävä.
– Sun lempiasiakas tietenkin, Daniel sai vastatuksi hieman epäröiden.
Harmaat silmät välkkyivät.
– Ahaa, eli sä ajattelet kaiken mammonan kautta, Kiira jatkoi.
Sillä oli kauniit hampaat, luonnollisen virheelliset, mutta nätit ja valkoiset silti.
– Aina ja ikuisesti, Daniel ähkäisi, mutta ennen kuin hän ehti jatkaa, Kiira iski väliin:
– Mä haluisin elää kaiken jazzmaisesti. Tiiätkö sellaseen fiftari tai sikstari tyyliin, jolloin turkiksiin pukeutuneet käheä ääniset naiset käyttivät kyynärpäihin yltäviä valkoisia tai punaisia hansikkaita ja poltti Lucky Strikeä sellasista kalliista holkeista. Tiiäkkö?
Kiira liikutteli hartioitaan unenomaisesti ja sulki silmänsä.
– Miehet käyttäis aina hyvin istuvia pukuja ja ilmassa sois koko ajan joko saksofoni tai piano. Asunnot ja baarit ois himmeästi valaistuja ja tupakansavua leijailisi joka puolella. Kaduilla kävelis risaisiin vaatteisiin pukeutuneita aloittelevia soittajia, joilta koreat äidit yrittäisivät piilottaa niiden siveelliset tyttäret, jotka silti aina katsoisivat olkiensa yli.
Joku sen liikkeissä ja olemuksessa hypnotisoi Danielin sanattomaksi ja ympäröivät äänet tuntuivat kaukaisilta.
– Ja kaikki olis mustavalkoista, Kiira lopetti silmänsä avaten.
Se hymyili jotenkin haikeasti ja teki sormellaan ympyröitä pöydän pintaan. Noita silmiä katsellessaan hän ei osannut päättää, oliko tämä ilmestys totta vai hallusinaatiota. Eipä sillä ollut sinänsä väliä, sillä jo pelkästään se, että tuo nainen oli saanut hänet ajattelemaan koko asiaa riitti herättämään syvääkin syvemmän sielunkaipauksen. Tuon kaltaisissa ihmisissä oli vain jotain puoleensavetävää; noissa muotista poikkeajissa, jotka eivät pelänneet kävellä tähtiportista tai laittaa kahviin viikon vanhaa maitoa.  

– Harmi vaan, että elämä ei koskaan oo noin mustavalkoista, Daniel kuiskasi äkillisen epätoivon vallassa.
Kiira kallisti päätään viekkaasti.
– Älä ole niin varma, säihkysilmä. Loppujen lopuksi meidän jokaisen suuret hetket on vaan useiden ”joko se tai tuo”-valintojen loppusummia. Kolmas vaihtoehto on niille, jotka kokevat voivansa sotia väistämätöntä vastaan, mutta lopulta sekin on vain päätös epäuskon ja uskon välillä.
Kiira otti pienen siemauksen Danielin oluesta, sipaisi poskeaan ja palasi tuijottamaan.
– Joten...kuka sä oot… mun lempiasiakas? Ootko sä joko vai tai?   

Ensimmäisen kerran tuon illan ja yön aikana Daniel koki olevansa täysin hukassa. Koko aikuisikänsä hän oli pitänyt itseään sanavalmiina lähes jokaiseen tilanteeseen, mutta tämä oli kaikessa korniudessaan jotakin täysin ennalta odottamatonta. Pitäisikö sitä valehdella vai liioitella? Satuilla vai suurennella? Ja entä totuus sitten? Ehkei hän tiennyt sitä itsekkään. Ja siitä huolimatta kaikki tämä punnitseminen tuntui yllättävän… vapauttavalta?

Ilmeisesti Danielin itsetutkistelu oli kuitenkin kestänyt muutaman sekunnin liian kauan, sillä Kiira huudahtikin äkisti innossaan:
– Odota! Älä sanokaa mitään! Anna mä koitan arvata.
 Jossain mielensä sopukoissa Daniel pohti, miten maailman eriskummalliset risteykset olivat päätyneet juuri tuohon olemassaolon odottamattomaan pysähdyspaikkaan, mutta tänään oli muutenkin asiat menneet päin helvettiä, joten mitäs pienestä psykoanalyysista. Raiskasivathan alkoholi ja huumeet kaikki päänsisäiset estot estoitta muutenkin…
Kohottaen siis kämmentään hyväksymisen merkiksi Daniel otti mukavamman asennon. Kiira painoi leukansa rystystensä väliin ja tuijotti sen suurilla silmillä.
– Sul on aina tapana hymyillä tosi nopeesti, kun sä hyvästelet kassalla, se aloitti. – Ja silloin, kun sä moikkaat, sä et koskaan katso silmiin.
Daniel kohautti kulmiaan. Mielenkiintoinen huomio, mikä saattoi hyvinkin osua täysin nappiin. Kiira otti kulauksen juomastaan.
– Sä et myöskään koskaan ojenna kolikoita mun käteen, jos maksat käteisellä. Ja jos sulta kysyy kuulumisia, sä naurat vaivautuneesti ja vastaat aina samalla tavalla.
Se rytmitti puhettaan rummuttamalla etusormea vasten likaista puista pöytää.
– Säihkysilmä… sä taidat olla rakastunut muhun.
Daniel melkein tukehtui juomaansa.
Yskien hän sopersi:
– Mitä helvettiä?
Kiira hihitti kuin viimeistä päivää. Daniel pystyi vain tuijottamaan sanattomana. Oli hän odottanutkin erilaista puhetta, mutta tämä oli jo aivan toisella tasolla. Kun Kiira viimein lopetti naurunpuuskansa, se kuivasi silmiään ja lausahti:
– Nähään taas, säihkysilmä. Usko täi älä mä nään suoraan sun läpi! Joskus mä luen sulle vielä Tarot-kortteja! Usko huvikses, rakkaani!
Sitte se nousi, puhalsi lentosuukon, kääntyi ja lähti. Daniel vain tuijotti Kiiran kaikkoavaa selkää ja tiesi, että juuri tuolla hetkellä hän ei ollut koskaan halunnut mitään muuta niin paljon kuin huutaa sen perään.
Lähes paniikissa Daniel avasi suunsa…
Ja sulki sen hitaasti.
Jazz ja tupakansavu haihtuivat hiljaa tyhjyyteen.
…
Ja menneisyyden muistoissa:
– Anteeksi kulta, mulla on nyt vähän huono olo, Äiti sanoi.
DD taitteli hitaasti taideteoksensa siivekkäästä miehestä, hymyilevästä naisesta ja näiden välissä nauravasta vaaleatukkaisesta pikku pojasta. Sitten hän kääntyi ja käveli huokaisten pimentoverhojen synkistämästä makuuhuoneesta olohuoneeseen. Siirrettyään avaamattomien valkoisten kirjekuorten sekä mainosten pinon sivuun hän istuutui huteralle tuolille ja ryhtyi värittämään tuotostaan. Taivas muuttui mustaksi, siivekäs mies sai ison sinisen ruksin päälleen ja naiseen tuli punaisia viivoja sinne tänne pitkin jalkoja, kaulaa ja käsiä.

Vessanpöntön kurlaus ja oven narina saivat DD:n kääntämään päätään. Isäpuolella oli oluttölkki kädessään ja se haukotteli käheästi. Keski-ikäinen kaljamaha kohosi harmaiden alushousujen yllä ja haalistuneet tatuoinnit käsivarsissa olivat lähes karvojen peittämät. DD kumartui vaistomaisesti lähemmäs pöytää toivoen, ettei häntä huomioitaisi. Hän oli jo kauan sitten ymmärtänyt, että isot ihmiset eivät välittäneet pienistä lapsista, jos nämä vain olivat näkymättömiä. Sanattomia.

Hetken Isäpuoli seisoi paikoillaan ja DD tunsi niskavillojensa nousevan, mutta sitten kumisevaa lattiaa vasten tömähtävät askeleet kielivät uhan kävelevän kohti makuuhuonetta. Oven sulkeutuessa DD huokaisi helpotuksesta ja palasi piirroksensa pariin. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun makuuhuoneesta alkoi kantautua huudon ja riitelyn ääniä. DD yritti sulkea korvansa niiltä ja keskittyä piirtämiseen, mutta tietyt kielletyt sanat jäivät hänen mieleensä. Hän ei olisi halunnut kuulla niitä, sillä opettaja suuttui aina koulussa, kun kuuli DD:n toistavan noita samoja sanoja.

Pian makuuhuoneesta kantautuvat huudot vain kovenivat, ja DD väritti yhä nopeammin. Äitiä esittävä hahmo oli nyt jo täysin punainen ja uusi pinkkiä sikaa muistuttava raapustus oli ilmestynyt puremaan Isää kaulasta. Lopulta tömähdys ja äidin kiljahdus päättivät huutamisen. DD kuunteli hetken tarkkaavaisena, mutta hiljaisuuden jatkuessa hän päätti siirtyä omaan huoneeseensa. Kuitenkin ennen kuin hän ehti nousta, makuuhuoneen ovi aukeni ja Isäpuoli seisoi oviaukossa ilmeettömänä. DD jähmettyi ja yritti olla hengittämättä. Tällä kertaa hän ei ollut näkymätön.               

Tara

– Otin sulle pinkin pillin, Tara hymyili ja tarjosi yhtä kolmesta sydänkohtausnektarista, jonka hän oli tuonut mukanaan.
Vastoin kaikkia odotuksia Daniel ei vastannut jollain sarkastisella kommentilla, vaan nyökkäsi kiitokseksi ja imi tummaa jekkupatteriaan hiljaisuudessa.
– Mikäs sun kaunista mulkonaamaa vaivaa, Tara kysyi huvittuneena.
Daniel kohautti olkiaan.
– Elämä ja sen vitun mysteerit.
Illu ryysti juomaansa äänekkäästi ja maiskutti huuliaan tyytyväisenä.
– Riiight..., Tara lausui hitaasti.
Ehkä toisenlainen ystävä tai nainen olisi jatkanut urkkimista, mutta etenkin Danielin kohdalla sanat olivat enemmänkin ärsyke kuin apu. Siispä Tara puhui siitä, kuinka mahtavaa soittaminen oli naksulaskuissa auringonnousun aikaan, kuinka uskomattoman typeriä sellaiset henkilöt olivat, joiden mielestä snadi ja skidi olivat synonyymeja, kuinka paras mahdollinen euforia syntyi kahvista ja tupakasta alastomana ikkunan edessä ja kuinka helvetisti hän halusi kokeilla laskuvarjohyppäämistä, jonka aikana voisi väläyttää omia tissejään linnuille kostoksi kaikesta siitä paskasta, jota ne taivaalta pommittavat.
Ja näin Danielin outo käytös jäi takasijalle aina vain hurjempien keskusteluiden lomassa.
Ja edelleen Tara jatkoi puhumistaan; poliittisesta poliosta polttavaan vaginaan tai maanantaimasennuksesta tulisen ruuan aikaansaamaan maagiseen magmakakkaan.

Jossain kohtaa Danielille kuitenkin riitti hiljaisuus ja hypäten jaloilleen se huudahti:
– Mikä vittu siinä on, että me tehdään aina samat saatanan jutut viikonlopusta toiseen! Tara melkein kaatoi lasinsa hätkähdyksestä. Danielin ilme oli jotenkin alkukantainen. Vaahtoava suu vain puuttui. Elämä ja sen mysteerit tosiaan, Tara huokaisi ajatuksissaan. Daniel jatkoi julistustaan:
– Joka vitun viikonloppu me mennään samoihin baareihin, nähdään samat vitun naamat, bylsitään ja hakataan samoi vitun ihmisiä ja vedetää samoja vitun huumeita. En tiiä teistä, mutta mä en enää jaksa tätä! Teiänkin samat saamarin naamarit nään joka ikinen päivä anteeks nyt vaan!

Yleensä täysin hävytön Tara huomasi vieruspöytien vihaiset katseet, ja koska uloslentäminen ei nyt tuntunut houkuttelevalta, hän valmistautui rauhoittelemaan lopullisesti seonnutta ystäväänsä.
Illu ehti kuitenkin väliin:
– Samaa mieltä, se huusi ja löi nyrkkinsä pöytään.
No mitä vittua, Tara kiljaisi mielessään.
– Joka kerta, kun mä meen tiskille mä halusin ostaa jonkun uuden juoman, mut jotenkin mä silti aina otan saman!
IIlu huojui penkillään nähtävästi hyvin lähellä sammumispistettä. Daniel kohotti sormensa vastalauseen merkiksi, mutta totesikin sitten:
–Toi on nyt täysin... just vittu sitä, mistä mä puhun!
Tara naurahti tahtomattaankin. Allright, katsotaan mihin tää päätyy, hän ajatteli ja liittyi keskusteluun:
– Kaikki on paskaa paitsi kusi, mutta kusihan ei soita takaisin, am I right?
Juoden tuoppinsa loppuun Daniel istuutui tömähdyksen saattelemana takaisin penkilleen ja karjaisten korosti:
– Aamen! Ja Allah vitun kapteeni akbar.

Tuon oudon hetken päätytty puheenaiheet jatkoivat vaihtumistaan kuin likaiset alushousut itseään kunnioittavalla nuorella punavuorilaisella, mutta lopulta valomerkki - tuo jokaisen baarin yläpuolella asuvan masokistin unten pelastus - pysäytti kaiken kansan höpötyksen ja keskustelun. Hitaasti mutta humalaisen varmasti elämän viikonloppuja neniinsä imevät siluetit astelivat tai kompuroivat takaisin Vaasankadulle, jossa kaikuivat viime hetken iskuyritykset, ruikutukset sekä suoranaiset sydänsurut.

Tara nojaili baarin ikkunaan odotellessaan Illua, joka oli jäänyt halailemaan baarimikkoa sekä kehumaan tämän aasialaisia kasvonpiirteitä, ja Danielia, joka oli väittänyt menevänsä ”urinoimaan”, mutta Tara oli varma, että se oli oikeasti päätynyt tyhjentämään mahalaukkunsa liiallisia täytteitä oksentamisen muodossa. Sitä ei tapahtunut usein, mutta tämä yö oli muutenkin tuntunut erikoiselta. Hänen edessään joku pyöreäkasvoinen äijä ei meinannut päästä ylös katukivetykseltä ja kännivahtimestarin roolin saanut ystävä näytti selkeästi valmiilta vain jättämään sen siihen nukkumaan. Ystävyys oli hieno asia, mutta rajansa kaikella. Erityisesti katukivetysrajalla.

Tuttu kikatus vei Taran huomion kadun toiselle puolella.
Sekunnissa kylmä tunne kouraisi hänen rintaansa ja tiiliskiven kokoinen pala nousi kurkkuun. Kolmen tytön joukkio käveli naureskellen ja muun maailman sivuuttaen kohti Kurvia. Tara tunsi heistä jokaisen, mutta erityisesti uudella ankkuritatuoinnilla reitensä koristanut vaaleahiuksinen tyttö sai hänet silminnähden epävarmaksi kaikista tunteista koko helvetin maailmassa. Laura sipsutteli ruskeissa korkokengissään samalla tyylillä kuin aina ennenkin ja heilutteli puolelta toiselle sen ulkomailta ostettua feikkilaukkua. Se oli varmasti myös luonteeltaan edelleen se sama manipuloiva narsisti, jolla ei ollut ripaustakaan myötätuntoa tai ymmärrystä omaa tahtiaan elämässä kulkevia kohtaan, mutta Tara tiesi, että jos Laura olisi tuona hetkenä halunnut palata takaisin yhteen, hän olisi suostunut hetkeäkään epäröimättä. Tavallaan Tara oli myös pahastunut, ettei Nikoa näkynyt heidän kanssaan, sillä yhdessä illassa ei voinut olla liikaa hupia. Tai ehkä oli. Kyllähän ihmiset saavat jatkaa elämäänsä. Lauralla oli kaikki oikeus tapailla ja nussia ketä haluaa. Naista tai miestä, ei sen väliä. Saatanan biseksuaaliämmä…
Mutta silti… miksi sen piti tapahtua niin nopeasti? Tuntui kuin kaikki heidän yhteiset vuotensa olisivat olleen täysin merkityksettömiä, jos niistä kerran oli mahdollista noin nopeasti yli päästä. Luultavastihan kyseessä oli vain laastari… mutta ei se tuossa tilanteessa auttanut. Laastarinkin voi unohtaa haavan päälle niin pitkäksi aikaa, että sitä alkaa pitää osana ihoa. Silti Tara siristi silmiään ja kuumeisesti yritti hahmottaa sormuksen pientä kimalletta Lauran etusormessa, mutta se oli aivan liian kaukana. Ei hän olisi tarvinnut kuin pienen vahvistuksen. Pienen toivonkipinän.
Koska sitähän se sormus edusti. Viimeistä ohutta lankaa menneen ja nykyisen välillä. Viimeistä polttamatonta siltaa, jonka avulla entiseen olisi vielä mahdollista palata huolimatta siitä, kuinka paha olo siellä tulisi jo muutaman tunnin päästä olemaan.
Ruoho ja yhteiset Netflix-illat tuntuivat juuri tuolloin paljon vihreämmiltä verrattuna Taran nykyiseen krapulayksinäisyyden ja ajan kultaamien satumaamuistojen maailmaan.

Mutta eihän näihinkään helvetin tunteisiin voinut koskaan täysin luottaa tai edes palkata salapoliisia vahvistamaan henkilökohtaisen tunnepetoksen. Sillä olihan jo joku filosofikin sanonut joskus jossakin jonkin aikaa sitten, että entisen seurustelukumppanin kohtaaminen tuntuu aina samalta ihmisestä riippumatta – etenkin silloin kun haavat ja muistot ovat vielä verestäviä. Se on sekoitus kaipuuta, vihaa ja mustasukkaisuutta. Se tuntuu vähän samalta kuin valtameressä vaaniva valtava pyörre; sellainen, joka kiskoo pysäyttämättömällä voimalla kohti sen mustaa sydäntä. Tara tunsi tämän pyörteen liiankin hyvin; kuuli sen syvyyksistä kantautuvan laulun ja tiesi, että olisi vain ajan kysymys, kunnes virtaus veisi taas mennessään. Kävelkää nyt äkkiä vittuun, Tara hoputti mielessään ja katsoi. Katsoi, katsoi ja katsoi.

Hän oli luvannut Danielille, ettei tänä iltana puhuisi tuolle syöjättärelle. Samaan aikaan hän kuitenkin halusi Lauran huomaavan hänet. Halusi, että se vittu näkisi, kuinka rikki hän nyt oli. Halusi, että mukamas niin vitun viaton Laura tietäisi olevansa syypää kaikkeen Taran suruun ja kurjuuteen, joka ei missään tapauksessa ollut itseaiheutettua. Kato nyt vittu tänne, niin pääsen huutamaan ja...
Laura ja sen ystävät kaikkosivat näkyvistä. Tara tuijotti vielä hetken. Sitten hän käänsi katseensa.
Huomenna… huomenna hän soittaisi.
… 
Ja tulevaisuuden unelmissa:
– Voit suudella morsianta, Jim Hendriksiksi pukeutunut pappi tulisi lausumaan möreällä äänellä, joka kaikui valtavassa kirkossa. Kaapaten Lisan syliinsä Tara tulisi toteuttamaan tuon kirkollisen kehotuksen intohimoisesti hurraahuutojen ja aplodien keskellä. Satapäisestä vierasjoukosta kantautuvien äänten humina sai jalokivillä koristellun Jeesus-lasiteoksen solisemaan kauniin alttarin yllä. Journeyn Don't Stop Believing -kappaleen alkaessa soimaan uruille sovitettuna Tara ja Lisa lähtivät käsikädessä kohti kirkon ovia ja niiden takana odottavaa valkoista limusiinia. Hymyillen vilkuttaville ja ilakoiville kasvoille he kulkivat läpi vihellysten ja onnentoivotusten myräkän. Läheisten, ystävien, sukulaisten, tuttujen ja muutaman tuntemattoman naamat vilahtelivat siellä täällä. Jotkut toivoivat pieniä ja rauhallisia häitä, mutta ei Tara. Ei, hän halusi koko maailman kuulevan ja tietävän. Lisa oli aluksi ollut ehkä hieman epäileväinen valtavan vierasmäärän tähden, mutta Taran loputtomat suostuttelut ja myötäilyt olisivat lopulta kääntäneet kenen tahansa pään.

Ohittaen takarivissä silmäänsä iskevän ja punaiseen mekkoon pukeutuneen Cherryn Tara ja Lisa astuivat raikkaaseen talvisäähän ja kävelivät varovaisesti pitkin hiekoitettuja portaita. Hyvin istuvaan pukuun sonnustautunut vanhahko kuski odotti heitä ryhdikkäästi kädet selän taakse aseteltuina. Limusiini kimmelsi marraskuun auringossa ja ympäröivä lumi kimalteli yhdessä Lisan kristallisen häämekon kanssa. Nyökäten kuskille Tara auttoi tuoreen vaimonsa avatusta ovesta sisään ja vilkutettuaan vielä viimeisen kerran kirkon ovista pursuavalle hääjoukolle hän seurasi perässä. Nahkapenkeillä varustettu sisätila oli verhoiltu valkoiseksi ja pienelle pöydälle oli asteltu punaisia ruusunlehtiä sekä valkoviinisanko. Istuttuaan Lisan viereen Tara lukitsi turvavyönsä ja viittasi merkiksi kuskille, joka päätään kumartaen sulki oven heidän perässään. Käynnistyvä moottori sai ajoneuvon tärisemään, ja he hymyilivät yhdessä kaikkoaville häävieraille, jotka hitaasti lähtivät matkaamaan kohti kolmea tilabussia.

Suudeltuaan Lisaa hellästi Tara puuskaisi vapautuneesti.
– Luulin, et vaan syntiset feel hot in a church, hän sanoi huojentuneena ja jatkoi:
– Kivat pirskeet, mut onneksi saadaan viimein olla kahden, love.
Lisa kikatti.
– Älä valehtele, se sanoi ja nyökkäsi kohti etupenkillä istuvaa kuskia.
– Ei Frankkia lasketa, Tara huudahti ja poimi kaksi viinilasia pöydän alla olevasta säilytystilasta.
– Frank, Tara kysyi vinosti hymyillen.
Se osasi edelleenkin hurmata tuolla samalla ilmeellä
– Yeah, that's right, Tara vastasi hymyillen.
 Hän avasi ripeästi viinipullon ja ryhtyi täyttämään laseja.
– Limusiinikuskit on aina Frankkeja.
Lisa kikatti jälleen ja leikkisästi tuuppasi tuoretta vaimoaan.
– Hei, watch out, Tara nauroi. – This shit is expensive!
Nojaten lähemmäs Lisa otti kristallisen lasin sormiensa väliin, tuijotti viettelevästi ja sanoi.
– Tiedätkö, mikä muu on kallista?
Tara joi lasinsa tyhjäksi silmiään räpäyttämättä.
– Elämän pienet ilot, hän vastasi, suuteli kiihkeästi tuota ennen niin viatonta ja kilttiä naista ja kaivoi taskustaan puolillaan olevan kokaiinipussin.

Illu

Illu rynnisti B12:sta ja oksensi antaumuksella sekä lähestulkoon ammattimaisesti suoraan ulko-oven vieressä sijaitsevaan tupakkatorniin. Lähistöllä ihmiset sekä hurrasivat että rypistivät otsiaan. Joku onnitteli vahvalla pohjanmaanmurteella ja joku yökkäsi itsekin. Haju oli mahahappoisen imelä.
– Asiaa, Tara huusi nauraen. – Tää on se ainoa oikea valomerkki!
Sitten se läimäisi Illua selkään kannustavasti, mikä sai oksennuksen virtaamaan alati vuolaammin.
– Haista... vittu, Illu sai sanotuksi litinän ja lätinän lomassa.
Tara hymähti ja pisti kännykästään soimaan Billy Idolin Flesh For Fantasyn.
Seksikäs bassoriffi toimi surrealistisena kontrastina sekamehupurkauksen ääniin.

Tuntiessaan viimein, että hänen sisuksensa olivat todellakin antaneet kaikkensa Illu kohotti varovasti päänsä ja hoiperteli istumaan läheiselle kivimuurille, joka reunusti pientä kerrostalopihanurmea. Hänen hupparinsa ja kenkänsä olivat vaalean ja myrkyllisen punaisen nesteen likaamat, ja syy-seuraus-suhteen aikaansaama löyhkä sai koteihinsa kulkevat ihmiset kiertämään näkyvästi kauempaa. Tara tanssahteli hänen viereensä. Sitä ei tuntunut koskaan hetkauttavan mikään ällöttävä tai pahanhajuinen.
– Want some, Tara kysyi ja heilutti kädessään muurille unohdettua puolitäyttä oluttölkkiä.
– Hyi vittu ei, Illu sopersi hiljaa ja piteli päätään.
Pelkkä ajatuskin sai hänen vatsansa kääntymään 360 astetta.
– Suit yourself, Tara totesi olkiaan kohauttaen ja siirsi unohdetun aarteen parempiin nieluihin.

– Missähän Dani viipyy, se kysyi hetken päästä ja vilkuili ympärilleen.
Illu ravisteli päätään ja mumisi:
– Viimeks näin sen matkalla vessaan. Varmaan vieläkin siellä.
Äskeinen polttavan lagman purkaus oli saanut hänen äänensä käheäksi.
– Helvetin laattasankarit, Tara huokaisi päätään pyöritellen. – You have become weak.
Illu pyyhki suupieliään hihaansa ja vastasi totisena:
– Vittu vanhoja meistä on tullut.
Sylkäisten Tara kääntyi nojaamaan muuria vasten ja sytytti tupakan.
– Mä en ymmärrä tota teiän asennetta. Sure, keho vanhenee päivittäin, mutta ei se oo riittävä syy muuttamaan koko sun elämää. Mä ainaki haluun tuntea itteni ikuisesti nuoreks. Haluun seikkailla näillä samoilla kulmilla ja kokee kaiken mahollisen. Eiks sua hirvitä ajatus, että joku päivä vaa heräät ja tajuut, ettet vaa enää jaksa tehä samoi juttui?
Illu rykäisi kerran ja lähti yrittämään jaloilleen nousua hitaasti. Kuin ihmeen kaupalla hän onnistui ja kätensä Taran olalle asettaen sanoi:
– Ainoo asia, mikä mua hirvittää tällä hetkellä on tää vitun oksentaminen.
Ja sen sanottuaan Illu päästi hirvityksensä suoraan Taran punaisille nilkkureille todistaen jälleen kerran sanojen haisevan voiman ja universumin humoristisen vittumaisuuden. Kiroilevan ja huutavan Taran tuupattua Illun kauemmaksi hän sylki suustaan kummittelemaan jääneitä vatsahapporippeitä ja lupasi itselleen, ettei joisi enää koskaan. Raitistuisi lopullisesti. Oksentelu saisi riittää. Huomenna mä lopetan kaiken, Illu ajatteli.

Daniel

Danielilla ei mennyt montakaan hetkeä löytää kahta ystäväänsä nojailemasta jo niin tutuksi tullutta pihamuuria vasten. Heiluttaen kättään flegmaattisesti tervehdykseksi hän sytytti tupakan.
– Oliks tekee ystävyttää vessanpöntön kaa, Tara vinoili.
Daniel pudisti päätään. Laskuhumala oli tuonut mukanaan päänsäryn ja Taran energinen persoona oli tällä hetkellä aivan liikaa. Naurahtaen huolettomasti Taran alkoi hymistä ja tanssahdella Europen Rock the Nightin tahtiin. Illu selasi puhelintaan hiljaisuudessa. Se oli jotenkin huonovointisen oloinen.

Yöpuulle asettuvan kadun äänet olivat samanaikaisesti ontot ja eloisat. Edes rappio ei jaksanut pitää maailmaa hereillä loputtomiin. Hiljaisuudessa Daniel jälleen pohti, kuinka tämäkin ilta oli ollut hänelle yksi iso henkilökohtaisen tietoisuuden ja intuition voitto, sillä tälläkin kertaa yksi kostea ja nenäkalvoja polttava yö oli tosiaankin päätynyt siihen samaan pisteeseen kuin aina ennenkin. Lopputulokseen, jossa kolme ystävää seisoskelivat Vaasankadulla valmiina kohtaamaan yksinäiset unet. Yksi heistä ahdistuneena sekä hiljaisena, toinen heistä aina positiivisena mutta muuttumattomana ja kolmas liiankin itsetietoisena ja syyllisyyttä potevana.
Noina hetkinä, kun huumeet ja alkoholi olivat lopussa, rappioromantiikka menetti viehätyksensä kynsiään pureskelevien ja pimeyttä pelkäävän mielisairaalapotilaan tavoin. Näinä hetkinä erilaiset luonteet etsivät apua vain huomisesta ja sen tuomasta syyttävästä lohdusta.

Mutta sitten tuttu ääni sai Danielin nostamaan katseensa kohti vastakkaista katua. Kiira käveli kahden ystävättärensä kanssa pizzalaatikoita kantaen.
– Säihkysilmä, se huudahti lievästi humaltuneena.
Olisi kiva nähdä uudestaan, Daniel ajatteli.
– Mihin matka, Daniel huusi takaisin.
Kiira pysähtyi ja he katsoivat toisiaan likaisen kadun yli.
– Mun kämpille Alppilassa.
Selkeä ehdotus oli käsin kosketeltava. Daniel vilkaisi ystäviään. Tara oli niin omassa musiikkikeskiöisessä maailmassaan, ettei se ollut edes huomannut alkanutta keskustelua. Illu selaili puhelintaan tutkimaton ja haikea ilme kasvoillaan.
Daniel käänsi katseensa takaisin odottavaan syksyyn ja toivotti heikosti:
– Hyvää yötä!
Kiira näytti hetken kummastuneelta, mutta virnisti sitten, vastasi kohteliaasti ja jatkoi matkaansa. Jälleen Daniel katseli tämän loittonevaa siluettia. Loittonevaa pilkettä kesäyön valaisemassa maailmassa, jossa sydänten äänet eivät kuuluneet. Maailmassa, joka oli vielä muutama vuosi sitten edustanut Danielille sitä suurta romanttista seikkailua, joka tarjosi jotain uutta ja jännittävää jokaisena päivänä ja vuodenaikana.
Nyt hän tunsi vain Raivoa, valheellista Dramatiikkaa ja Menneisyyden vihreämpää ruohoa.