Kappale 10.

Kappale 10 – Vaistot, veitset ja vaarat

Daniel

Kun tuo narkkarirakkauden ilmentymä ryhtyi vaappumaan pitkin Aleksis Kiven katua kohti Alppilaa, kolmen hahmon varjostusoperaation alkoi niin salamyhkäisesti kuin siinä tilassa oli vain fyysisesti mahdollista. Jossain kohtaa Tara kompastui kovaäänisesti, minkä seurauksena Daniel läimäisi otsaansa turhautuneena. Heidän onnekseen Nisti, joka huusi puhelimessa, ja Nistitär, joka huusi ilman puhelinta, eivät kääntyneet edes vilkaisemaan.

Kuitenkin juuri ennen Dallapénpuiston päättymistä Nisti lopetti puhelunsa, riuhtaisi Nistitärtä ranteesta ja kiskoi tämän kadun toiselle puolelle perässään. Hetken päästä myös kolme varjostajaa ylittivät tien, piilotellen parkkeerattujen autojen takana. Dallapé itsessään oli vielä yllättävän täynnä karkelointia, mutta tavalliset puistoilijat olivat jo melkeinpä vaihtuneet keski-ikäisiin Kela-asiakkaisiin. Siitä huolimatta kolme nuorta yökulkijaa istuivat krematorion kiviportailla ja kuuntelivat puhelimen kaiuttimista jotain tasapaksua räppimusiikkia. Huomattuaan heidät Nistin askeleet ripeytyivät. Daniel, nahkahamettaan edelleen puhdistava Tara ja selkeästi jännittynyt Illu jäivät hyvän matkan päähän tupakoimaan.

– Vittu mä tapan ton munapään, Tara sihisi ilme mustana ja lukitsi katseensa Nistiin.
Daniel tuuppasi tätä kauemmas.
– Rauhotu nyt vitun pirimuija! Sillä voi olla vaikka mora tai pahimmassa tapauksessa ase munissaan.
Tarja tuijotti Danielia kiivaasti ja tiuskaisi:
– No mitä helvettiä sä haluut mun tekevän?! Näytänkö sille tissit, nii se pyörtyy järkytyksestä, vai mitä vittua!
Daniel haroi hiuksiaan kärsimättömästi ja tivasi:
– Tajuutko, mitä sillä on taskut täynnä? Huumeita! Soitetaan poliisit ja äijä heivataan helvettiin. Kosto saavutettu. Jos oisit baarissa käyny sen päälle, ni joko A se ois juossut pakoon tai sitten B tappanut sut, ääliö. Ei sitä voi ikinä helvetti tietää, miten tollaset nibarit reagoi.  
Tara tuijotti hetken Danielia kiivaasti, mutta nyökkäsi sitten hitaasti.

– Ei jumalauta, Illu huudahti kuitenkin yllättäen. – Toi on Jonne!
Daniel ja Tara katsoivat toisiaan kummastuneesti ja seurasivat sitten Illun sormea. Huppariin pukeutunut laihahko mies oli noussut tervehtimään Nistiä.
– Kuka vittu, Daniel tivasi.
Illu näytti aidosti hätääntyneeltä.
– Se on mun yks vanha Irti Huumeista -ryhmäläinen! Oli tuol baarissa äsken!
Daniel näytti hämmentyneeltä.
– No mitä vitun väliä sillä on, hän ärähti.
– No sillä on repussa 50 levyy bentsoja ja en halua, että se joutuu pulaan poliisien kanssa, Illu kivahti tukahdutetulla äänenvoimakkuudella.
Tara pudisteli päätään epäuskoisena.
– Hyvin menee saatana, Daniel kirosi.
Sitten hän otti esiin oman puhelimensa ja ilmoitti kylmästi:
– Mua ei kiinnosta joku sun nistikaveri, ku tässä on muutenkin iha hyvät mahikset, ettei se jää ees kiinni!
Daniel alkoi näppäillä puhelintaan, mutta Illu tarrasi häntä ranteesta.
– Mitä vittua sä teet, Daniel ähkäisi täydellisen epäuskon vallassa.
–Vittu, entä me, Illu parahti takaisin. – Ollaan koko ilta etitty naksui ja nyt niitä ois!
Ilmeisesti Illu tajusi puristavansa Danielin rannetta turhankin lujaa, sillä se päästi irti ja jatkoi hieman vaivautuneesti:
– Tai siis… jos kutsutaan poliisit, se on goodbye huumeille ja kun on koko illan puhuttu…
Illu tuntui vetäytyvän jokaisen sanan kohdalla kehoonsa kuin nolostunut kilpikonna ystäviensä ilmeen alla.

– Siis let me get this straight, Tara aloitti päätään pudistellen. – Sä haluut, että me kävellään tonne, sanotaan ”moi” tolle mulkulle, joka by the way melkeen tappo Enkelin, näytetään sille vähän seteliä ja ostetaan naksut, jotka se muutenkin pölli alunvitunperin, ja luotetaan, ettei se ensinnäkään ole ite jo vetäny tai myyny niitä? Ja kaiken tän sä haluut tehdä, vaikka et ite aijo mitään kiskoo?
Illu näytti epätoivoiselta, mutta se nyökkäsi hitaasti.
– Mä vaan haluun, että jokin tässä illassa onnistuu…
Tara katsoi sitä hetken.
Ja sitten räjähti nauruun.
– Ei saatana, se huusi äänellä, joka oli sekoitus ironiaa sekä itseinhoa, mutta myös hiljaista luovutusta. – Vittuakos tässä sitten. Tehään se!
Daniel hieroi ohimoitaan. Vittu mitä frendejä mullakin on, hän ajatteli.
– Eli me päästetään toi kusipää menemään tosta vaa, Daniel huokaisi.
– That's fucking right, Tara huudahti iloisesti ja nauroi lisää.
Illu kuitenkin iski väliin:
– Ostetaan eka huumeet, venataan, että Jonne häipyy ja sitte soitetaan poliisit.
Daniel katsoi vuoroin hymyilevää Taraa ja vuoroin ahdistunutta, mutta yllättävän vakavan oloista Illua, ja sillä hetkellä hän tunsi olevansa ainoa selväjärkinen henkilö koko maapallolla. Kuitenkin kuten se sanonta kuuluu, niin seura tekee kaltaisekseen.

– Joo vittuakos tässä sitten tosiaan, Daniel naurahti viimein. – Niillä on huumeita ja me halutaan huumeita, joten miksi ei! Kapitalismia täähän vain on!
Tara jatkoi epätasapainoista hihittämistään.
– Okei, no siis how are we gonna do this, compadres, se kysyi. – Ei varmaan viitti rynnistää tonne, ku frendis ja toi nibari tekee bisnestä, vai?
Daniel vilkaisi olkansa yli krematorion portaita. Siellä ne vielä näyttivät keskustelevan. Tai kiistelevän. Vaikea sanoa.
Illu kohautti olkiaan ja totesi:
– Ihan sama se on tässä vaiheessa. Kävellään vaan sinne ja toivotaan parasta.

Joku oli joskus kutsunut Danielia tuon kolmikon maanläheisimmäksi jäseneksi. Hän oli se looginen ja rationaalinen osa tuota pyhää kolminaisuutta. Ja tavallaan tottahan se oli; Daniel suosi asioiden ja tilanteiden rauhallista analysointia. Mutta samoin kuin kaikkien erilaisten persoonien kohdalla, niin tietyt poikkeukset vain vahvistavat sitä sääntöä, jota kutsutaan ihmisluonteeksi. Olkoonkin sitten äkkinäinen lyönti, päihteiden rakastaminen tai tiettyyn pisteeseen viety ihmisten ennakkoluuloton tuomitseminen, Daniel tiesi syvällä sisimmässään, että häntä ei kukaan ollut koskaan pakottanut tai manipuloinut. Siispä hän lähti ensimmäisenä kohti odottavaa synkkyyttä.

Tara

– Terve, Tara kailotti pirteästi.
Hän oli nopeasti ohittanut Danielin ja kiipesi ensimmäisenä krematorion kiviset portaat. Joku voisi kuvitella, että sellainen rakennus, jonka historia on hiiltyneiden ruumiiden ja lakaistujen tuhkien kokoelma, olisi jollakin melankolisella tavalla uhkaava, mutta Taralle Dallapén punatiilirakennus toi mieleen lähinnä nuorten miesten suosiman kusinurkan ja armottoman segistelyn. Sitä paitsi koko rakennus oli jo aikaa sitten uudelleenvaljastettu nuorisotaloksi, joten nykyään ainoa roihuun liittyvä asia siellä koostui teini-ikäisten nuorten hormoniliekkien katkusta. Tänä yönä krematorion portaat kuitenkin tuntuivat erilaiselta.

– Painu ämmä vittuun, Nisti mylväisi saapuvalle Taralle.
Miten se koskaan onnistui saamaan ääneensä niin paljon uhkaa ihmetytti Taraa vielä useiden vuosienkin jälkeen.
– Wow, wow, Tara rauhoitteli käsivartensa kohottaen. – Tuttujahan tässä ollaan.
Nisti otti uhkaavan askeleen eteenpäin, mutta sitten yksi nuoremmista miehistä huusi:
– Illu? Mitä vittua sä täällä teet?
Nisti pysähtyi hämmentyneenä. Nistitär näytti olevan aivan toisessa ulottuvuudessa.
– Sattumalta, Illu vastasi ja pysähtyi Taran viereen.
Sillä oli oudon itsevarma olemus ja elekieli. Aivan kuin se olisi valmistellut huumekauppoja ennenkin. Daniel jättäytyi hieman taemmas Taran vasemmalle puolelle kädet puuskassa.
 – No ihan hyvä sattuma taas, Jonne nauroi.
Se ei huomannut Nistin vimmastunutta ilmettä.
Illu nyökkäsi ja ilmoitti nopeasti:
 – No sanopa muuta.
Kumartuen hieman lähemmäs se jatkoi:
– Et sattuis tietää, mistä sais karkkei?
Ennen kuin Jonne ehti edes suutaan avata, Nisti karjaisi ja läimäisi Jonnea takaraivoon nopeudella, joka yllätti Taran jälleen perinpohjaisesti.
– On epäkohteliasta sivuuttaa toisen henkilön olemassaolo, Nisti kirkui. 
Nistitär säpsähti ja katsoi jonnekin taivaalle. Daniel otti vaistomaisesti vankemman asennon. Jonnen kaksi ystävää huusivat jotain tunnistamatonta. Tara puristi kätensä nyrkkiin, vaikka olikin hämmentynyt Nistin sanavalinnoista. Ainoastaan Illu pysyi aloillaan ilme värähtämättä.
– Vittu anteeks, Jonne uikutti yhteen puristettujen hampaiden välistä ja kavahti kauemmas takaraivoaan pidellen.
– Etkö sä imbesilli ymmärrä, että ollaan molemmat kusessa, jos ei saada tän yön aikana maksettuu takas niitä vitun rahoja, Nisti huusi.  
– No tossa on suoraan kolme ostajaa, Jonne rääkyi takaisin ja osoitti Illua.
Nisti käänsi hitaasti katseensa ja Tara tunsi inhonväristyksiä tuon elottoman tuijotuksen alla. Pienet pupillit ja käsivarsien sekä sormien alituinen liike saivat koko äijän vaikuttamaan täysin arvaamattomalta.
– Mitä vittua te haluutte, Nisti irvisti lopulta.
Illu astui askeleen eteenpäin ja yksinkertaisesti muotoili:
– Ekstaasia.

Tuo itsevarmuus sai Taran kohottamaan kulmaansa. Huumekauppa tuntui olevan Illulle melkein jopa huolestuttavan luonnollista. Kauan sitten se oli kiskonut aivan liikaa happoa tai jotain myrkkytutkaria, jonka seurauksena Illu oli marssinut lähi-Alepaan päällään vain pelkät silkkibokserit. Oli siinä ollut myyjällä ihmeteltävää, kun langanlaiha nuori aikuinen oli pitänyt puheen ensin varjoissa piileskelevistä hahmoista, sitten kidnappauksista Eduskuntatalon takapihapuutarhassa ja viimein sokerin kammottavista sivuvaikutuksista ikuisten painajaisten orpokodissa. Loppujen lopuksi se oli halunnut ostaa jonkun helvetin munakoison syystä, joka ei ollut koskaan selvinnyt.
Toki se kauppareissu oli hieman tästä eronnut, mutta ehkä tää uskomattoman typerä idea saattoi sittenkin onnistua…

Hetken Nisti vain tuijotti ja se näytti jopa laskelmoivalta. Nistitär puhui itsekseen. Jonne uikutti edelleen päätään ja sen ystävät olivat lakananvalkoisia. Äkkiä Niistin olemus kuitenkin muuttui täysin ja lämmin hymy valtasi sen kasvot.
– 20 euroa per kappale, se sanoi. – Palautetta saa antaa mun lautatililleni. Nimimerkki on Valontuoja82.
– Otetaan neljä, Daniel totesi ja kaivoi lompakostaan seteleitä.
Tara lähes hihkaisi voitonhuumassaan. Kaikki meni juuri niin kuin piti. Saataisiin sekä huumeet että sweet, sweet revenge! Toivottavasti poliisit hakkaisivat ton vitun iljettävän mulkun paskaks ja leikkaisivat sen pallit ja juottaisivat sille sen omaa kusta ja....

– Noi oli siellä puistossa, Nistitär kiljaisi.
Tara tunsi sydämensä sykkeen pysähtyvän. Edessä siintänyt voitto vaikutti yhtäkkiä erittäin kaukaiselta.
– Mitä vittua sä tyhmä muija selität, Nisti huusi ja tuijotti olkansa yli.
Se oli ollut juuri kaivamassa taskujaan.
– Aikaisemmin yöllä, Nistitär jatkoi kiljumistaan.
Se osoitti Taraa, Danielia ja Illua paniikissa ja perääntyi muutaman askeleen kauemmas.
 – Siellä puistossa, sen jälkeen kun… tavattiin se yks!
Nisti käänsi nopeasti katseensa. Äkkinäinen muistikuva sai sen silmät värähtämään ja Tara tajusi asioiden muuttuneen aivan vitun paljon hankalimmiksi. Hetken aikaa tunnelma muistutti avaruuden tyhjiötä. Happi, aika ja ennakko-odotukset katosivat negatiivisen energian luoman paineen alla. Värit liukenivat ja jäljelle jäi vain heijastuksia tai varjoja viimeisestä hetkestä ennen äkkinäistä pudotusta. Ehkä se oli särkyvää lasia, ehkä se oli läpäisemätöntä ruostetta. Taralle se oli lähes polttava halu toimia, mutta tuon painostuksen alla kaikki liike tuntui lähes mahdottomalta.

– Odottakaas nuoriso ihan pieni hetki, Nisti sanoi kylmästi. – Miten te siis tänne päädytte?
Jokainen sekunti tuntui pitkältä kuin ikuisuus, joka pahoinpiteli kaikki kodittomat nuoret ajattaret.

1.
Tara halusi hyökätä. Lyödä. Repiä. Vahingoittaa. Satuttaa.

2.
Jonne ja sen kaverit näyttivät paikalleen kivettyneiltä. Aaveilta, jotka olivat aloillaan ainaisuudessa.

3.
Daniel tekisi toivottavasti jotain järkevää. Aina se teki. Joka kerta!
4.
Illu iski Nistiä päähän sillä tyhjällä lasisella pullolla, jonka se oli luvannut palauttaa huomenna kauppaan.
5.
Ja kaikki tunsivat hiljaisuuden öljyisen kerroksen ihoillaan.

Yössä kajahti särkyvän lasin kirkaisu ja universumi ryhtyi valmistautumaan tuleviin asenne- ja olosuhdemuutoksiin. Jossain takaraivonsa syövereissä Tara valmistautui Nistin huutoon ja vihaan, mutta se päästi vain pienen pihahduksen ja hoiperteli muutaman askeleen eteenpäin Illun rintamusta tavoitellen. Verta valui pitkin sen otsaa, ohittaen neulankokoiset pupillit, poikki irvistävän suun. Nistitär alkoi kiljua ja heiluttaa käsiään. Jonne ja sen kaverit kykenivät vain katsomaan hölmistyneinä.
Illu päästi hiljaisen vinkaisun, kääntyi ja katosi kaukaisuuteen maantiekiitäjän tavoin.
Tara ja Daniel tuijottivat suu ammollaan kaikkoavan pölypilven perään. 

Daniel

Daniel tunsi sen tutun kylmyyden. Sen, joka täytti suonet, huulet, jänteet ja lihakset. Sen ihanan tunteen, joka sai hänet täysin turtumaan. Täysin tunnottomaksi. Tätä hän kaipasi. Jotakin uutta. Jotakin, joka tuntui joltakin. Jotakin, jonka hän ei halunnut loppuvan, vaikka Nisti näytti viimein palautuneen omaksi huumeiseksi itsekseen. Kuolleet silmät lukittuivat Danieliin ja hän oli varma, että sillä oli murha mielessä. Tuo hetki kuitenkin rikkoutui Taran repiessä Danielia hihasta. Sen silmät rukoilivat. Anelivat. Ja hitaasti Daniel nyökkäsi. Sitten he lähtivät yhdessä juoksemaan kaukaisen Illun perään. Nistin huudoista päätellen se jahtasi heitä vesikauhuisen koiran tavoin, ja kimeästä kiljunnasta päätellen Nistitär seurasi perässä niin nopeasti kuin sen luisevat ja mustelmia täynnä olevat jalat kantoivat.

Illu juoksi katoavana pisteenä läpi pienen Kinaporin puiston ja lähes lensi yli kivisten portaiden. Kinaporinkadulla muutamat ihmiset katsoivat kummissaan heidän silmiensä edessä tapahtuvaa kilpajuoksua.
– Villi ilta, Tara huikkasi yhdelle tuijottajalle.
Nistin huudot kuuluivat vielä, mutta vaimeampina. Takaisin Vaasankadulle päästyään Daniel ja Tara seurasivat Illua kohti Piritoria. Kunto kaunis, koita kestää, Daniel ajatteli ja tunsi piston kyljessään. Piripäissään juokseminen ei ollut koskaan sydämen kannalta paras mahdollinen idea, ja tykytys tuntui täyttävän hänen kallonsa. Tara huohotti kuuluvasti Danielin vieressä. Juostuaan S-marketin edestä ja käännyttyään Hesarille Illu katosi kulman taakse ja Danielilta ryöppysi kirosanojen tulva. Kahden heikkokuntoisen kehon onni oli kuitenkin, että he löysivät henkeään haukkovan Illun Lepakkomiehen vierestä. Sieltä täältä satoi kysyviä katseita, kun se rintaansa pidellen nojasi kiviseinustaa vasten ja valui maahan raajat voimattomina. Tara pysähtyi huohottaen muutaman metrin päähän, mutta Daniel jatkoi kuin liian lyhyelle kiitoradalle laskeutunut lentokone ja hätäjarrutti itsensä suoraan Illun ruhoon. Lennonjohdosta kuului lausahduksia kuten ”vitun runkkari” ja ”mulkkuidiootti”.

Seurattuaan Illun selkäsaunaa muutaman tyydyttävän hetken Tara huokaisi viimein ja kiskoi raivoavan Danielin anteeksipyytelevän Illun kurkusta. Nisti oli onneksi ilmeisesti
kadottanut heidät, sillä luurankomaista varjoa ei näkynyt missään. Silmäiltyään hetken maassa vaikeroivaa Illua ja pyöritellen päätään Tara henkäisi:
– Sehän meni hyvin!   
Daniel nosti kätensä ilmaan ja huusi jotain tunnistamatonta. Jossain joku nauroi heille. Ehkä joku oli ottanut videotakin. Illu kömpi takaisin pakaroilleen, painoi pään polviensa
väliin ja hautasi itsensä itsesäälin ja voivotukseen.

Sillä hetkellä Daniel todella vihasi ystäväänsä. Sen heikkoutta. Kuinka monet kerrat sekin oli ollut lopettamassa huumeet ja kaikki muutkin sekoilut. Kuinka monesti se oli pian sen jälkeen retkahtanut taas jostain määrittelemättömästä tekosyystä.
Ja kuinka monta kertaa Daniel oli ollut itse mukana vetämässä huumeita tuon retkahduksen aikana…
– Anteeksi, Illu kuiskasi polviensa välistä.
– Miks vitussa sä noin teit helvetin idiootti, Daniel puuskutti.
Illu kohautti olkapäitään. Huokaisten Tara sytytti tupakan ja Daniel seurasi tuimakatseisena perässä. Turha sille oli raivota, kun ei se apina mitään tajunnut kuitenkaan!
Jossain kaukana kaunis laululintu yritti nukahtaa häkissään.
Daniel, Tara ja Illu olivat vaiti.

Hiljaisten minuuttien kuluessa ja yöllisten huutojen kaikuessa kivisissä rakennuksissa sekä tunteettomilla kaduilla Danielin suuttumus kuitenkin vaihtui siihen niin tuttuun sääliin ja ehkä hieman katumukseenkin. Hän ryhtyi pohtimaan erilaisia sanoja: lohduttavia, sovittelevia, ratkaisevia, mutta lopulta vaivihkainen tuijotus oli kaikki mihin hän pystyi.
Ja samalla Daniel huomasi, kuinka tämäkin ilta oli lopulta päätynyt juuri siihen pisteeseen, mihin hän oli tiennytkin sen päätyvän.
Hetkeen, jolloin hiljaisuus puhui kovempaa kuin yksikään oluen kuorruttama vitsi, huumeisten leukojen rasittama keskustelu tai vitutuksen synkkä apaattisuus.
Ympärillä kaikui vain epätoivon ja riippuvuuden virsiä, ja omia ystäviään haikeasti silmäillen Daniel tiesi, ettei oikeita sanoja koskaan löytyisi.
Taran väsynyt selkä, Illun kumara siluetti, hänen oma vääristynyt heijastuksensa parkkeeratun auton tummissa ikkunoissa ja mielessä ajatus, että nyt jos koskaan olisi aika mennä kotiin nukkumaan.
– B12 olisi vielä auki, Daniel ilmoitti huokaisten.