Kappale 9.

Kappale 9 – Ihmiset, ihmiset ja ihmiset

Daniel
– Vitun kusipää, oli viimeinen asia, jonka Daniel kuuli ennen äkkinäistä polttavaa tunnetta poskessaan, kirkkaita tähtivälähdyksiä ja matalaa huminaa.
Osittain alkoholista, osittain amfetamiinista ja osittain ehkä hämmennyksestä johtuen Danielin mieli tuntui harhailevan tavallista kauemmin, ja kiivaasta silmien räpyttelystä huolimatta tuo niin kutsuttu fokus karkaili huonokäytöksisen lapsen tavoin. Resoluution kuitenkin viimein kohennuttua sekamelskan seasta alkoi erottua erilaisia voimasanoja kuten ”runkku”, ”mulkku”, ja varsin epätavallinen ”vanhentununutkusipunkku”.

Huminasta ja värinästä huolimatta Daniel ehti kerätä ajatuksensa juuri oikeaan aikaan ja väistää seuraavan läimäyksen. Torstaiyö jatkoi huutoaan ja solvausten luettelemista, mutta kehonhallintansa palauttanut ja tilanteen ymmärtänyt Daniel ryhtyi vain hymyilemään kylmästi. Kyllä hänen teki mieli huutaa takaisin, teki mieli niin helvetisti! Mutta ei täällä, missä kaikki kuulisivat. Niskaa kuumentavat lukuisat uteliaat katseet saivat hänet vain entistä vihaisemmaksi, mutta Daniel pakotti itsensä keskittymään välinpitämättömästi hymyilemiseen.

– Rauhoitu nyt, hän viimein ärähti, kun huudolle ja solvauksille ei tuntunut näkyvän taikka kuuluvan minkäänlaista loppua.
Ihme kyllä tämä toimi ja selvästi humaltunut Torstaiyö lopetti raivoamisensa, mutta korvasi sen tuimalla tuijotuksella.
– Nolaat ittes, Daniel sähähti kuivasti.
Torstaiyö katsoi häntä hetken verisesti ja sitten sanaakaan sanomatta kiiruhti omaan pöytäänsä. Anteeksi, Daniel ehkä ajatteli jossain mielensä sopukoissa, mutta huokaisten hän vain tarttui tuoppiin, joka oli odottanut uskollisesti tiskillä, sopersi hämmentyneelle baarimikolle hiljaisen anteeksipyynnön ja yritti olla välittämättä tuijottavista katseista palatessaan pöytäseurueeseensa. Onneksi samankaltaiset näytökset olivat näillä kulmilla tavallisia, ja kun ihmiset huomasivat teatteriesityksen päättyneen, he palasivat takaisin omiin kosteisiin esiriputtomiin kupliinsa.

– Mitä vittua just tapahtu, Tara kysyi nauraen ja tuuppasi Danielia kylkeen.
– Kaisaniemi, Daniel vastasi huokaisten syvään.
Kaksoset silmäilivät häntä kulmat koholla, Joni tiesi paremmin ja pysyi hiljaa, Lari sekä Illu olivat kadonneet jonnekin, Eerika katsoi lattiaa ja CEO kuiskutteli jotain sen ympärillä oleville lampaille. Onneksi SO oli jo lähtenyt.
– Toi oli se kenen kanssa olin säätänyt muutaman kuukauden, Daniel selitti. – Tänä aamulla sanoin kuiteski, etten halua mitään vakavampaa ja lähdin menee. Tossa näky selkeästi, mitä mieltä se oli mun päätöksestä.
Tara huokaisi ja läimäisi ystäväänsä selkään.
– Vittu sinä olet mulkku ja tyhmä, se muistutti pehmeällä äänellä.
Huokaisten jälleen syvään Daniel otti ison kulauksen juomastaan. Jostain syystä hän vilkaisi vielä pöytään, jonne Torstaiyö oli juossut. Joku näytti hänelle keskisormea.

Tara

– Hei, kyllä mä uskotaan, että suuri rokkitähteys siintää sun edessä, Marko härnäsi ilkeästi hymyillen. – Kaikkihan ne on lopettanu koulun ja alottanu työttöminä…
– Ja mä lupaan, että kyllä sä joskus vielä pääset sihteerin duunista pesemään pomosi palleja, Tara vastasi samalla mitalla.
Taran lyöttäytyminen ulko-ovien vierustassa sijainneeseen tupakkaseurueeseen oli nopeasti päätynyt siihen, että Marko oli ripeästi huomannut asemansa uhatuksi seuralaistensa edessä ja tästä kiivastuneena aloittanut nenäkkään solvaamisen. Siinä oli kolme gimmaa; yks oli ainakin Annika, toinen taisi olla Marja ja kolmannen nimi alkoi kait I:llä.
– Aaa, perinteinen porvarit vastaan muusikot siis, Marko nauroi. – Toisaalta eikös muusikoksikin valmistuta? Sähä oot periaatteessa taidoton katusoittaja?
Tara iski silmää yhdelle tuntemattomista naisista, jolla oli nätit letit. Totta kai hän oli tiennyt mihin tämä juttutuokio tulisi päätymään. Tässä kohtaa iltaa ja päihteitä ei vaan enää oikeen kiinnostanut. Ja ehkä hän jollain tavalla halusikin vähän riidellä. Lauran pohtiminen oli saanut hänet vaivautuneeksi ja jotenkin Tara halusi nuo tunteet ulos sisältään.
– Yksityiskohtia, ystävä hyvä, hän virnisteli. – Katusoittajakin pääsee kuitenkin näyttämään kykynsä. Mä en pysty ees kuvitella, miltä tuntuu keittää päivästä toiseen sitä samaa paskaa kahvia herroille ja rouville.
Marko poltti savukettaan määrätietoisesti ja tokaisi:
– Hetken kärsimys vastaan ikuinen saamattomuus. Toisessa tapauksessa asialle ei voi tehdä mitään. Mitä mä kuulin, että puhuitte Illun kaa äsken? Jotkut on vaan syntynyt häviämään? Mieti mitä faijaskin mahtais aatella?
Taran silmissä leimahti.
Joskus Markonkin piti antaa voittaa. Väittelyssä. Mutta se loppuu pian.

– Mitäs täällä kiukutellaan, Daniel huusi teatraalisen iloisesti juuri kun Tara oli nostamassa nyrkkiään.
Se oli saapunut tupakoimaan Illun kanssa ilmeisen otollisella hetkellä.
– Ilmapiiri on yhtä painostava kuin sukujuhlissa, Daniel jatkoi ja hymyili vuoron perään jokaiselle Markon seuralaisista.
Illu tuli yllättävän lähelle tilanteen keskiötä.
– Pidettiin vain vähän hauskaa, Tara sanoi vakavana, mutta hymy jälleen kasvoillaan.
Marko silmäili Danielia.
Sitten se sanoi välinpitämättömästi:
– Verrattiin vain meidän lähtökohtii. Lopputulos kävi selväksi. Jos teiät kaks lasketaan mukaan, niin se menee about nisti, humanisti ja paska pianisti.
Hetken Daniel näytti punnitsevan vaihtoehtojaan. Sitten se vilkaisi kysyvästi Taraa, joka vain nyökkäsi. Se riitti. Olkapäitään kohauttaen Tara sekä Daniel ottivat askeleen lähemmäs Markoa ja upottivat synkronoidusti nyrkkinsä sen naamaan. Tara vannoi vielä vuosienkin päästä kuulleensa Markon päästävän vinkaisun, joka kuulosti aivan palohälyttimeltä.       

Illu

Illu harkitsi jo kolmannen kerran Jonnen perään soittamista. Äskeinen nyrkkitappelu Markon, Danielin ja Taran välillä oli lyhyydessäänkin saanut Illun tunteet myrskyämään. Hän pystyi jo melkein maistamaan sen valkoisen koukun, joka pelastaisi hänet.
– Mitä sä selaat, kaksoset kysyivät.
Illu säpsähti ja nosti katseensa. Punaiseen toppiin pukeutunut Siri hymyili ja valkoisen topin valinnut Sari vilkuili Illun puhelinta.
– Tää on vaa Lauta, hän vastasi ja sulki puhelimensa näppäinlukon. – Sellanen myyntialusta kaikelle jännälle.
Tara ja Daniel nauroivat pelikoneilla, kun Lari mylväisi jälleen kerran hävittyään.
Siri räpytteli ripsiään ja tiedusteli uteliaana:
– Mitä siellä myydään?
Sari siemaisi värikästä drinkkiään, jonka nimeä Illu ei tiennyt. Sen huulet ympäröivät söpösti purppuran pillin.
Hieman kierrellen Illu vastasi:
–No vähän kaikkea...
Näistä asioista oli aina jotenkin vaikea puhua. Paitsi, jos oli tarpeeksi sekaisin; silloin kaikki oli mahdollista.
– Kerro nyt, Sari hihkaisi.
Huomatessaan, ettei apua ollut tulossa Taran ja Danielin suunnalta Illu myönsi viimein:
– No siis huumeita…
Kaksoset vilkaisivat toisiaan.
– Ai niinku pilveä, Siri ihmetteli.
– Just sitä, Illu vastasi nopeasti ja rapsutti takaraivoaan.
– Me ei olla koskaan kokeiltu, Sari pohti mietteliään oloisena.
Se taputteli alahuultaan etusormellaan.
– Oho, Illu hämmästeli. – Kuis ny sillee?
Kaksoset nauroivat ja vastasivat samanaikaisesti:
– No sehän on laitonta!
Illu nyökkäsi hitaasti. Pelikoneilla Lari karjaisi jälleen ja huusi haluavansa lisää piiskaa.

– Ooks sä koskaan kokeillu jotain muuta huumetta, Sari kysyi muutaman hiljaisen sekunnin jälkeen ja nojautui lähemmäs.
Jälleen hieman epäröiden Illu vastasi:
– No onhan sitä tultu vähän sitä sun tätä maisteltuu...
Vilkaistuaan jälleen toisiaan kaksoset hämmästelivät:
– Niinku mitä?
Montakohan vuotta tekin ootte tässä poppoossa pyöriny, Illu huomasi miettivänsä, mutta tavallaan hän myös nautti tästä huomiosta. Kyllä hän oli ennenkin kaksosten kanssa jutellut, mutta ei aivan näin intiimisti. Huumeet olivat kuitenkin se yksi asia, josta hän ehkä tiesikin jotain.
– No kaikkee mahollista, Illu naurahti ja rentoutui.
– Piriä, Sari kuiskasi.
– Ekstaasia, Siri ehdotti. – Meille yritettiin myydä sitä joskus yhellä klubilla, mutta ei me uskallettu ostaa…
Illu nyökkäsi kaksi kertaa.
– Juu on sitä kumpaakin tullu kokeiltuu, hän selitti ehkä hieman jopa ylpeänä.
Sirillä oli kaunis vaalea iho ja Sarin lyhyt paita paljasti vatsanseutua juuri sopivasti. Sen täytyi olla sekoitus adrenaliinia sekä jo turhankin suurat humalatilaa, koska jossain päänsä sisällä Illu koki seuraavan puheenaiheen hyväksi ideaksi.
– Naksut ja svimba on kyl jees, mut kokeilkaapa joskus heroiinia! Siinä on jotain ihan muuta!
Tällä kertaa kaksoset eivät naurahtaneet tai hymyilleet, vaan ahdistava hiljaisuus täytti ympäröivän tilan. Sitten Sari siirsi huomionsa vastapäätä istuvaan Joniin ja Siri seurasi perässä. Illu istui hetken hiljaa, tuijotti jonnekin kaukaisuuteen, mutta ryhtyi sitten selaamaan jälleen puhelintaan.       

Daniel

– Moi Dani, kuului jostain vasemmalta.
Torstaiyön läimäisystä ja CEO:n yllättävän terävästä nyrkistä varautuneena Daniel jännitti kehonsa automaattisesti ja valmistautui uuteen kipukokemukseen, mutta huomatessaan ettei mitään epämiellyttävää tapahtunutkaan, hän käänsi päätään ihmeissään.
– Ei helvetti, Daniel huusikin ilahtuneena. – Mitä sä täällä teet!
Olkapäille yltävät vaaleat hiukset omaava ja mustaan pitkähihaiseen sonnustautunut Remag oli täydellinen sanakirjakuvaus nykyaikaisesta pelinörtistä. Videopelejä rakastava ja hieman sosiaalisesti sulkeutunut nimimerkki oli jo ensikohtaamisesta lähtien muuttunut yhdeksi Danielin parhaimmista ystävistä.
Flegmaattisesti Remag vastasi:
– Yhen wowikiltalaisen syndet on tänään. Aloteltiin eka Idässä, mut sitten kaveri haluskin lähtee Kallioon. Tossa äsken näin sut ikkunasta, ku käveltiin ohi.
Daniel nousi penkiltään ja vastasi aidosti iloisena:
– No onneks huomasit. Vitun tylsä ilta ollu!
Remag tutki hymyillen Danielin ruhjoutunutta ja verestävää ylähuulta.
– Siltä näyttää.

Kun Daniel oli aloittanut yliopistolla, hän oli kuumeisesti etsinyt sitä yhtä henkilöä, jota kouluskeemaan tutustunut voisi luonnehtia kuvauksella ”se kenen kanssa eniten hengataan”. Odottamattomasti tämä oli tapahtunut erään tylsältä vaikuttavan ”Akateemiset taidot”-kurssin ensimmäisellä tunnilla, joka oli jo alkumetreillä saanut Danielin vakavasti harkitsemaan nopeaa ja kivutonta itsemurhaa. Opettaja oli nimittäin keskitysleirimäisesti julistanut itsensä epäviralliseksi Saatanaksi ja kaikessa suomalaisessa viisaudessaan määrännyt henkilökohtaisen esittelykierroksen jokaiselle oppilaalle. Seisten! Kyseinen piina oli kuitenkin osoittautunut odotettua hauskemmaksi, sillä Danielin vieressä istunut ujon oloinen Remag oli vuorollaan täysin varauksetta ilmoittanut olevansa videopelinarkomaani, ja tämä tunnustus oli silkassa rehellisyydessään saanut Danielin nauramaan holtittomasti. Lopputunnin he olivat viettäneet videopeleistä keskustellen muun tylsän maailman jäädessä ulkopuolelle.

– Tuu istumaan meiän kanssa, Daniel ehdotti, mutta Remag pudisti päätään.
– Sori, mut koti kutsuu. Herra synttärisankari päätti menomatkalla humaltua jo siinä määrin, ettei se pysy enää pystyssä. Dösärille päin tässä suunnistetaan. Äijä ite makaa tossa pihalla ja koittaa pidätellä oksennusta.
Daniel nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi, mutta sanoi sitten muka loukkaantuneena:
– No kiva, että tulit sanomaan edes moi...
Remag hymähti.
– Kyl me viel joskus dokataa yhessä. Täs on vaa aika paljon ollut juttuja. Videopelejä ja kaikkia muita hetkiä, joista mun pitäis tajuta ilmottaa sulle vähän aikaisemmin.
Daniel matki sormellaan pientä silmäkulmasta valuvaa kyyneltä.
– Oonko mä noin helposti unohdettava?
Remag nauroi kimeästi.
– Äläs ny iso mies, kyllä sä selviit. Sitä paitsi mun pitää herätä huomenna aikasin muutenkin, ku on vähä perhejuttuja.
Vaikka videopelitkin olivatkin elämä, Remag oli yllättävän velvollisuudentuntoinen tiettyjä asioita kohtaan ja tämä sekä raivostutti että herätti kunnioitusta Danielissa.
– Noh, se on sitten hyvästi, Daniel luovutti.

Lyhyt mutta iloinen kohtaaminen päättyi mieshalaukseen, jonka jälkeen Remagin tietokoneruudun edessä koukistunut selkä katosi ulko-ovesta. Daniel tunsi tahtomattaankin yksinäisyyden pistoksen, vaikka hän olikin lukuisten viikonloppututtujen ympäröimä. Kuinka hyvältä välillä tuntuisikaan vain jäädä kotiin ja uppoutua videopeleihin tai mihin tahansa, johon ei liittynyt päihteitä tai ahdistunutta seuraavaa päivää. Kuinka mukavaa olisi herätä edes kerran sunnuntaihin, joka ei ollut krapulan pilaama. Fomo on kuitenkin armoton rakastaja, joka ei mustasukkaisuudessaan koskaan unohda mainita kaikkea sitä hauskaa, joka voisi tapahtua…

Hitaasti Daniel istahti takaisin penkilleen. Tara oli juuri selostamassa seurakunnalleen CEO:n kanssa käytyä suurta taistoa. Illu tuijotti tyhjin katsein puhelintaan. Örinää ja kilinää kantautui halki hämärän tilan. Tavallaan Daniel toivoi, että CEO olisi sittenkin palannut toiselle erälle. Ei hän kokenut tietenkään olevansa mitenkään erityisen väkivaltainen ihminen, mutta välillä itsepuolustus nyt vain sattui tarkoittamaan vittupäiden ennaltaehkäisevää lahtaamista.

Muuten Ilta jatkui tavallisen jatkumon mukaisesti. Jossain joku kompastui yhteen lattian sokkelomaisesti asetetuista tuoleista ja kaatoi opiskelijapainajaisen loppuhuipennuksena oluensa syyttömänä syntyneen mutta syyllisyyden synnyttäneen naisen selkään. Toisaalla humalainen ja ilmeisesti Suuren Kehän ulkopuolelta matkannut muukalainen yritti kaikella puuhalon tuoksuisella karismallaan iskeä viehättävää nuorta naista, jota oli vahingossa tuupannut.
– Mää tarjoan kaikille nää seuravahat, se kuulutti kovaan ääneen.
Yksi raivosi puhelimessa taajuudella, joka kohosi yli musiikin ja puheensorinan myrskyn. Toinen nuokkui silmät ristissä vasten ystävänsä leveää olkapäätä. Daniel sulki silmänsä ja ajatteli jotain aivan muuta.

Tara
– Mä soitan sulle huomenna, Tara lupasi Larille.
Se nyökkäili innostuneesti. Yksi kesän ehdottomasti parhaista puolista oli iltojen viileä lämpötila, joka sopi täydellisesti rauhoittamaan amfetamiinin kiihdyttämää kehoa, mutta oli silti tarpeeksi lämmin välttämään liiallista hytinää.
– Soita nyt sitte oikeesti tällä kertaa, Lari aneli. – Musta tuntuu, että ollaan jauhettu tästä bändihommasta jo vittu vuosia.
Tara nosti sormensa huuliensa eteen.
– Shhh, kuuleks ton äänen? It's the fucking future! Se sanoo, että toteuttakaa tää teiän juttu viimein. Tara, upea ja helvetin kuuma rokkijumalatar koskettimia soittamassa, ja Lari, mitä parhain ratamestari kitaraa sormettamassa kliimaxiin asti!  Do it, motherfuckers!
Lari lähti leikkiin mukaan ja höristi korviaan.
– Aaa joo, mä kuulen sen! Tiiäks, mitä muuta se sanoo? Tara, oot iha vitun piripäinen muija ja noissa viboissa ei nunnankaan lupaus Jumalalle oo minkään arvonen!
Tara nauroi tahtomattaankin.
– Minä ja mun siveys ollaan onneksi niin kaukana nunnasta, että helvettikin ehtii jäätyä seitsemällä eri tasolla seitsemällä eri vuokrasopimuksella.
Sitten hän kääntyi kohti siintävää taivasta ja kajautti ilmoille:

– Hey fuckure, ya listen to me, mate! Musta tulee vielä suuri! Eikä kukaan voi sille mitään! Et sinä, ei muiden odotukset, ei paska rahatilanne, ei varsinkaan Kela, ei todellakaan muinaiset setämiehet eikä edes huominen darra ja svimbalaskut!
Tara päätti julistuksensa vielä melodiseen kiljaisuun, joka sai muut tupakoitsijat nostamaan kulmiaan ja kääntämään päitään. Nauraen Larikin osoitti taivaalle karvaan karjaisun, ja he löivät nyrkkinsä yhteen sanattoman sopimuksen sinetöimisen merkiksi.

Sisälle palattuaan Tara suuntasi kohti Illua, joka kyyhötti yksin puhelimeensa uppoutuneena muiden nauraessa sen ympärillä. Daniel jutteli jonkun uuden gimman kanssa, joten hän päätti jättää sen omiin oloihinsa. Kesken katkan hän kuitenkin muutti mieltään, sillä vaikka amfetamiini olikin hänen mielestään viihdekäyttönä suhteellisen turvallinen virkistystuote, senkin kanssa esiintyi silti aina omat sivuvaikutuksensa. Tässä tapauksessa hän oli jälleen tuntenut sen tutun tyhjän ja kylmän ahdistusta muistuttavan pistoksen rinnassaan, kun juopunut mieli muistutti viime viivakerrasta olevan jo turhan kauan. Siispä Tara päättikin antaa Illun olla vielä hetken omillaan ja suuntasi päättäväisesti kohti vessoja.

Jokin pysäytti hänet.

Ihmismielen ehkä yksi ristiriitaisimmista ominaisuuksista on sen tunnelmaherkkyys. Toisin sanoen usein tarvitaan vain yksi pieni hetki, yksi pieni tilanmuutos muuttamaan ympäristön ja siinä vallitseva energiat. Etenkin, jos kyseessä oli negatiivinen muutos. Sen vaistosi. Se pieni tunne kurkussa tai mahanpohjassa, joka kielii jonkin olevan pielessä. Tämän tunteen vallassa Tara päästi hiljaisen kirosanan ja jähmettynein katsein kääntyi kohti ulko-ovea, josta astui sisään pääkallonaamainen mies. Tätä seurasi huojuva nainen.
Katsoen puolelta toiselle ärsyyntyneen oloisena Nisti tuntui etsivän jotain. Nistitär tuijotti tylsästi eteensä.

Tara oli jo sinkoutumassa rynnäkköön venäläisen ohjuksen tavoin, mutta Daniel tarrasi häntä ranteesta viime hetkellä.
– Paikka, se sähisi hiljaisella äänellä.
Illu katsoi heitä hetken hämmentyneenä, mutta ponkaisi itsekin jaloilleen huomatessaan ystäviensä muuttuneen käytöksen syyn. Riuhtaisten itsensä vapaaksi Tara vain ravisteli päätään kysyvästi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes kuulla Danielin selitystä, kun Nisti mylväisi:
–Vittu ei ne täällä enää ole!
Sitten se ryntäsi ovesta Nistitär mukanaan.