Kappale 7.

Kappale 7 – Tekemättömät teot ja niiden voivottelu

Daniel

Palattuaan takaisin sisälle Daniel huomasi Taran juttelevan SO:n ja Jirin kanssa. Kaipa se puukonisku täytyy taas kestää, hän ajatteli haikean masokistisesti ja istui vapaalle penkille.
– Mihin sä Tuplat jätit, Tara tiedusteli vienosti hymyillen.
Nyökättyään nopean tervehdyksen Jirille Daniel vastasi:
– Menivät vessaan. Menee kuulemma kaks kertaa kauemmin. 
2/3 naurahti huonolle vitsille ja SO näytti aina samalta kuin ennen. Samoja syksyn lehtiä ja kaulaliinoja.
– Mitä kuuluu, Dani, se kysyi lempeästi hymyillen.
Daniel kohautti olkapäitään ja vastasi lähes automaattisesti:
– Samaa vanhaa. Kesäkursseja yliopistolla. Dokaamista ja välillä masennusta.
SO hymyili edelleen, mutta Jiri huusi humaltuneena:
– Mä en oo kyllä mitään koskaan oppinut koulusta. Lukionkin lopetin kesken ja en oo katunu hetkeäkään!
Daniel silmäili laihaa ja pitkää tatuoijaa. Huhujen mukaan sillä oli oma liike jossain Vuosaaressa. Ihan kiva kaverihan se oli, mutta mauttomat Pain- ja Gain-rystystatuoinnit ja aivan helvetin naurettavat jalkapallon kokoiset korvavenytykset saivat Danielin rypistämään nenäänsä. Jotenkin se oli kuitenkin SO:n hurmannut.
– Mikä muute Illua vaivaa, Tara pohti äkisti. – Äsken melkee juoksi mun ohi ja sillä oli aika outo ilme naamalla.
Naksautellen niskojaan Daniel vastasi:
– Jaa-a, kuka sen ongelmissa oikein pysyy perässä. Tuolla ulkona se jotain jubas Eerikan kaa hetken ja sitte ryntäs sisään. Tiedä sitten mitä siinäkin taas kävi.
Tara kohotti kulmaansa ja silmäili merkitsevästi vessojen suuntaan.
– Eikös se oo ollu kuivilla jo pitkään, SO kysyi väliin.
Tara ryhtyi rummuttamaan pöytää ja vastasi ylpeänä:
– Kyl! Jo kolme kuukautta ja risat!
Daniel nyökkäsi kerran ja joi juomaansa.
– Ihana kuulla, SO totesi hymyillen. – Tollasessa tilanteessa tarvii tukee ihan helvetisti. Eikä olla missään tekemisissä huumeiden kanssa!
Tara ja Daniel vilkaisivat toisiaan hieman vaivautuneena.
– Lähteekö kukaan tupakalle, Jiri huudahti äkisti ja tarjosi sinistä LM:n askia pöydän yli.
– Hells to the yes, omat tupakkansa jo kauan sitten polttanut Tara vastasi, nappasi yhden ja pomppasi jaloilleen.
Daniel kieltäytyi kohteliaasti.
– Nähdään kohta, Jiri sanoi SO:lle ja suuteli tätä kevyesti.
Sitten se käveli ulos yhdessä Taran kanssa.

Se oli tietyllä tavalla runollisen kivuliasta. Istua sen ihmisen kanssa, joka oli kliseisesti kaikkea sitä, mitä toinen haluaa, mutta silti tavoittamattomissa. Siinä oli jotain samaa kuin lapsuuden tähtien kurottelussa, kauniin unen muistossa tai helvetti siinä Tylypahkan kirjeessä, joka ei koskaan tullut. Välillä todellisuus vain sattui kaihoisan sahan lailla, ja jokainen rosoinen viilto oli uusi repivä muistutus omasta kyvyttömyydestä sekä siitä yhdestä anteeksipyynnöstä, joka olisi vain pitänyt esittää. Tämän lisäksi Daniel oli myös humalassa ja nopeissa, jotka yhdessä vain vahvistivat näitä tunteita. Kuka tietää, onko se silloin todellista vai ei? En minä ainakaan. Etkä myöskään sinä. Senkin arvostelija.

– Mä kuulin Taralta, että teillä on ollu aika tapahtumarikas ilta, SO sanoi ja tuijotti. Daniel otti ison kulauksen juomastaan ja vastasi:
– Lievästi sanoen.
Pyyhkien suupieliään hän jatkoi:
– Tällä snadilla planeetalla on vain yksinkertaisesti liikaa mulkkuja.
SO iski silmäänsä.
– Sä mukaan lukien?
Daniel hymähti.
– Luota muhun, vaikka mulkku olenkin, ni mä en oo mitään joihinkin tyyppeihin verrattuna.
SO pyöritteli hiuksiaan sormensa ympärillä.
– Jotenkin mä epäilen, se sanoi hitaasti ja nauroi.
Hetkellisen sanattomuuden vallassa Daniel vaihtoi puheenaihetta hieman vaivalloisesti:
– No mites sulla ja Jirillä? Meneekö hyvin?
SO hymyili, mutta pieni varaus laskeutui sen ääneen.
– Hyvin meillä menee. He’s a keeper…
Daniel nyökkäsi ja kuurouttava hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Lopulta hän kuitenkin naurahti ja hymyillen totesi:
– Anteeksi, mä hämmennän sua. Hyvä, että menee hyvin!
Ottaen pienen kulauksen juomastaan SO katseli häntä merkitsevästi hetken.
– Entäs itse. Onko sulla joku tähtäimessä?
Kumartuen lähemmäs Daniel sanoi täysin vakavana:
– Vain sinä.
Sitten hän nauroi taas ja vetäytyi.
– Sori, oli pakko.
SO hihitti myös.
– Et oo kyllä säkään yhtään muuttunut…
Kohottaen tuoppiaan Daniel vastasi:
–Mikään tässä maailmassa ei koskaan muutu.
Hetken SO katsoi ympärilleen pohtivana ja huokaisten totesi:
– Mä muutuin…
Jotenkin nuo sanat tuntuivat Danielista pahemmalta kuin yksikään Jirille suotu suudelma tai hymy. Vittu mä tarviin lisää huumeita, hän ajatteli jälleen. Kaksoset palasivat pian yhteiseltä vessamatkaltaan, mutta huomatessaan, ettei Daniel antanut heille enää sen suurempaa kontaktia, he istuivat takaisin muiden seuraan.

Tara

– Hyi vittu, Tara kiroili inhosta ja liiskasi tupakan kantapäällään. – Miten sä voit polttaa tällästa tervanikotiinipaskaa?
Hieman huojuva Jiri hekotti ja kysyi:
– No miks sä sitte halusit sen?
Sillä oli tyhmä ilme kasvoilla. Tara kietoi kätensä niskansa taakse, katsoi taivaisiin ja totesi tylsästi:
– Sen takii, että Daniel vois viedä sun muijan.
Hetken Jiri näytti tasaisesti hölmistyneemmältä ja outo hiljaisuus vallitsi. Lopulta se kuitenkin räjähti nauruun.
– Hetken mä jo kelasin, et olit tosissas!
Tara vain hymyili ja kohautti olkiaan.
– Ikuinen funny girl.

Jiri oli kyllä ihan mukava heppu, mutta ei se jumalauta kuulunut tähän jengiin. Siinä oli jotain ärsyttävää tavallisuutta, tietynlaista tylsyyttä, joka joi kiltisti vain kaljaa ja lähti valomerkin jälkeen himaansa. Tavallaan se oli kuin lyijykynä, joka ei teroituksesta huolimatta koskaan tuntunut tarpeeksi terävältä. Se yksi penaalin liittyvä sanonta tähän kai myös sopisi, mutta se olisi jo ehkä liioittelua.   

Sisälle palattuaan Jiri melkein kaatui Bellan syliin, ja he päättivät demokraattisesti kotiinlähdön olevan oikea vaihtoehto. Tai no tässä tapauksessa se selväpäisempi päätti ja toinen nyökkäili silmät ristissä.
Taluttaen Jiriä hellästi ranteesta Bella huikkasi vielä olkansa yli:
– Nähdään taas!
Tara vilkutti tälle myötätuntoisesti, Daniel nyökkäsi sumeasti. Sitten he katosivat ovesta jättäen jälkensä hiljaisen parivaljakon.

– Hei sinä murjottava mies, Tara aloitti hetken päästä, kun ei enää kestänyt vallitsevaa hiljaisuutta. – Haluutko puhua?
Huokaisten Daniel pudisti päätään ja vastasi:
– Kyllä mä pärjään. Nää on näitä niin kutsuttuja naisjuttuja. Tiiäks? Niitä, joita sä et ymmärrä.
Tara taputti ystäväänsä olalle.
– Voi teitä helvetin miesparkoja, hän lohdutti lempeästi hymyillen. Tietäisitpä vaan, kuinka hyvin mä sua ymmärrän…
Äkkinäinen yksinäisyyden pistos sydämessä sai Taran kaivamaan puhelimen esiin.
– Hitto mä soitan sille Lauralle, hän totesi päättäväisyyden liekki rinnassaan hetkellisesti roihahtaen.  
Kuitenkin ennen kuin Tara ehti painaa ensimmäistäkään kuvaketta, Daniel ponnahti jaloilleen.
– Älä, se huudahti.
Päätään kallistaen Tara tunsi olevansa hämillään ystävänsä epätavallisesta reaktiosta. Hieman nolona Daniel jatkoi:
– Tai siis… ei tänään. Usko mua, tyhmin asia mitä voit tehä eksän kanssa, on kello 12 jälkeinen kännipiripuhelu.
Tara tutki Danielin kasvoja hetken, mutta lopulta vain nyökkäsi hitaasti:
– Allright, oot oikeassa... mut ooks nyt iha varma, että sul on kaikki hyvin?
Hetkeen Daniel ei saanut sanaa suustaan. Taran silmät olivat kysyvät ja joka sekunnin kohdalla sen katse muuttui yhä kireämmäksi.
– Juu, on. Älä huoli musta, Daniel vakuutteli lopulta.

Sitten he olivat taas hiljaa. Jossain kulmapöydässä nuorista miehistä koostuva joukkio ihasteli pöytään tuotua shottitarjotinta. Yhdellä miehistä oli musta silmä ja toisella revenneet rystyset. Toisessa kulmapöydässä silmälasipäinen nuori tyttö itki ja valitti raskasta työviikkoaan Picnicissä. Tämän uskottu - saatananpalvojaa muistuttava goottimainen ja metallia uhkuva pitkätukkainen mies - kuunteli kärsivällisesti ja latoi tarkoin aikavälein totuuksia markkinatalouteen perustuvan yhteiskunnan ongelmista, joiden oli ilmeisesti tarkoitus jotenkin liittyä kahvinkeittämiseen. Eräässä pyöreässä pöydässä kolme rasittavan oloista 18–19-vuotiasta nuorta aikuisenalkua keskustelivat totisin ilmein siitä, kuinka Kallion tulisi olla vain alle 27-vuotiaille tarkoitettu alue, kuinka lihansyöjät ovat täysin moraalittomia Mansikin tappajia, kuinka Flow on helposti maailman progressiivisin festari ja kuinka soija on täysin väärinymmärretty vihanneskasvijokuvitunlihakorvike.

Illu

Tuijottaen puhelimensa tummaa ruutua Illu hahmotti selkeästi omat laihat kasvonpiirteensä ja väsyneet silmänsä. Lukuisista yrityksistä huolimatta Lauta oli osoittautunut juurikin niin turhaksi kuin Daniel oli epäillytkin. Huokaisten syvään Illu valmistautui nousemaan suljetun vessanpöntön kannelta, mutta valtava paino rinnassa sai hänet jähmettymään. Illu huomasi ajattelevansa, kuinka helvetin helpolla tämänkin huonon olon saisi pois, kuinka rentouttavaa olisi vain luovuttaa ja unohtaa edes hetkeksi taisteleminen. Edes yhdeksi illaksi. Edes yhdeksi vitun sekunniksi…
Ei! Se ei johda mihinkään! Menneisyys oli monta kertaa todistanut tuon kynnyksen julmuuden. Sitä paitsi Tara ja Daniel eivät koskaan suostuisi siihen. Eiväthän…

Hieroen niskaansa Illu puski itsensä ajattelemaan jotain muuta. Ystävyyttä, hyviä muotoja, äitiä, krapuloita, isää… suljettuja ovia. Samanlaisia kuin Kurvittaressa aikoja sitten. Sielläkin ovi oli ollut kiinni, mutta jostain kumman syystä joku kundi oli silti onnistunut tunkeutumaan sisään pieneen vessakoppiin juuri kun Illu oli valmiina seteli nenässään. Hetken tuo tuntematon jätkä oli vain tuijottanut vaivautuneesti, mutta sitten se oli varovasti ilmoittanut kärsivänsä kusihädästä ja siihen perään heti tiedustellut, oliko kyseessä ylistä vai alista, ja lopulta suoraan kysynyt riittäisikö sillekin. Olkiaan kohauttaen Illu oli vain nyökännyt. Vittuakos siinä, kun oltiin kerran jo pöntöllä asti.

Yhteisen päihdekäytön jälkeen he olivat erkaantuneet herrasmiesmäisesti toivottamalla toisilleen miellyttävät illanjatkot. Ihan kunnolliselta kaverilta se oli vaikuttanut. Toisaalta noin puolituntia myöhemmin Illu oli törmännyt siihen röökikopissa, jossa se riiteli sen uuden gimmafrendin kanssa. Ilmeisesti tyttöystävä ei ollut maininnut, että kaksi niiden seurueessa istuvista miehistä oli sen entisiä poikaystäviä, ja tämä oli sitten saanut uuden poikaystävän mustasukkaisuudesta siniseksi. Kuka tietää oliko Illun pirillä ollut tekemistä asian kanssa, mutta lopulta ”mahdollisesti uusi ex-poikaystävä” oli kylmästi käskenyt tyttöystäväänsä painumaan vittuun. Ja vittuunhan se oli juossut. Raivosta kihisten. Ja yksinhän poikaystävä oli jäänyt. Polttaen hiljaisuudessa.   

Vessasta palattuaan Illu oli suunnannut automaattisesti tiskille. Siellä hän törmäsi hyvää vauhtia humaltuvaan Anttiin, joka tervehti häntä hyväntuulisesti.
Muutaman vaihdetun sanan jälkeen Antti sitten yllättäen kysyi:
– Hei, pääsitkö sä koskaan sinne varastoon töihin?
Illu hätkähti hieman.
– Aaa, se... en mä koskaan sitten ees hakenut, hän myönsi ja tyhjensi kiivaasti tuoppiaan.
– Harmi, Antti totesi ja nojasi vasten baaritiskiä. – Se ois sopinu sulle.
Märät läiskät sen harmaan t-paidan rinnuksilla kertoivat kuin kellotaulu, missä vaiheessa iltaa nyt vaaputtiin, ja jälleen kerran Illun ymmärsi, miksi Daniel oli joskus aikoinaan lempinimennyt Antin Suomimieheksi.
Yllättyneenä Illu kallisti päätään ja tiedusteli:
– Aijaa, kui?
Kyllä se olisi varmaan ihan mukavaa ollut, mutta sitten taas yksi huumeinen ilta oli vienyt nekin aikeet…
– Sähä oot ilmetty varastomies, Antti vastasi hymyillen. – Pitkä ja vikkelä.
Kulmiaan rypistäen Illu mietti, oliko ”ilmetty varastomies” hyvä vai huono asia.
Valiten diplomatian hän jatkoi:
– No kiitos. Eipä oo kukaan koskaan sanonu musta noin kauniisti.
Antti taputti häntä olalle.
– Ole hyvä vaa. Loppujen lopuks se on iha sama, mitä tekee. Kuhan on vaa jossai töissä, eikä ole loppuikää mikään yhteiskunnan sossupummirotta.
Jälleen Illu ei tiennyt pitikö hänen loukkaantua vai ei.
– No siis kyl mä ainakin oon mieluummin työtön, ku teen sellasta työtä, mikä saa vaa masentumaan ja kyyniseks.
Antti nauroi. Se kuulosti jättiläiseltä, jota oli lyöty nuijalla päähän turhan monta kertaa.
– Tottahan tuo, mutta silloin pitäis olla koulut käytynä. Eks säki oo valmistunut vaa peruskoulusta?
Nyt Illu loukkaantui.
– Joo, näin on… mutta sähän oot ihan samalainen tapaus.
Jälleen Antti nauroi.
– Aivan! Ja sen takii meijä pitää tehä paskaduunii, kunnes kuollaan.
Sitten se hymyillen kääntyi kannoillaan ja talsi kohti ihmistäytettä odottavia pöytiä. Illu jäi miettimään suu avonaisena, mitä ihmettä äsken oli juuri tapahtunut.