Kappale 6.

Kappale 6 – Stereotypiat ja oletetut olemukset

Daniel

Daniel astui ensimmäisenä Aleksis Kiveen Illun ja Taran jäädessä juttelemaan tutun pelikoneille jähmettyneen Tenu-Iisakin kanssa. Tara ryhtyi referoimaan illan aiempia tapahtumia sillä ylienergisellä tavalla, johon vain sen päihtyneet aivot kykenivät, ja Illun rooli oli toimia tarinan välimerkkeinä nyökkäilemällä olennaisissa kohdissa. Kuulemma Tara olisi saanut pupillikaksikon kiinni, jos olisi ollut vain ”just a little bit” vikkelämpi. Daniel taas asteli suoraan tiskille ja tilasi Jägermeister-shotin sekä tuopin. Aasialainen baarimikko hymyili tuttavallisesti ja Daniel nyökkäsi kiitokseksi

A. Kivi oli mielenkiintoinen sekoitus vanhan kansan juoppoja ja nuoria underground-kulttuurin vihreä- ja purppurahiuksisia edustajia. Tietynlainen punkkareiden viimeinen keidas suomiräpin ja kuramusiikin tunteettomassa massamaisuudessa ennen droppia ja paskoja viboja. Sellainen irokeesin puhkaisema kuvaus elämän ja varsinkin nykyaikaisten musiikkisuuntausten ehdottomasta huonommuudesta. Anarkiaa ja niittivöitä.

Hovin kätkettyyn rappioon verrattuna A. Kivi oli hämärästi valaistu luolamainen mustaakin mustempi takakujaräkälä. Ei esittämistä, ei valheita. Ja huomattavasti vähemmän nistejä. Kyseinen märkälaitos oli myös se toinen temppeli, johon Danielin ja seuralaisten ei koskaan tarvinnut tulla viettämään iltaa seuratta.

– Dani, kajahti karhea huuto kuin jumalallinen merkki taivaan ja helvetin rajakylästä.  
Daniel kohotti tuoppinsa tervehdykseksi, joi shottinsa ja lähti kävelemään kohti Suomimiestä, joka tömisteli rutistamaan häntä posket punaisena. Daniel pidättäytyi tarjotusta halauksesta vaivautuneella naurahduksella ja käden nostolla, sillä hän muisti vielä liiankin selvästi kaikki joskus läikkyneet oluet. Kokonaisuudessaan Suomimies oli pyöreäkasvoinen harmaita t-paitoja rakastava ainainen peruskoululainen, joka edusti kaikkea sitä arkista tavanomaisuutta, jota nuori milleniaali tuntui paheksuvan. Vuodesta toiseen ikuisilla mustilla silmänalusilla kirottu Suomimies taisteli itsensä läpi 8-tuntisen työpäivän, kunnes viimein viikonlopun koittaessa turrutti neuroninsa alkoholin tuomalla suoloisella unohduksella. Huomisen krapulan tavoittelu oli kuitenkin selkeästi vasta suhteellisen aluilla, joten Suomimies ei ollut vielä vaipunut täysin siihen omaan yksinäisyytensä – vaiheeseen, joka vallitsi aina jossain kohtaa yötä; silloin kun se arkisen kosmisuuden tuoma paniikkikohtaus iski hylättyjen velvollisuuksien voimalla.

– Mitä mies, Daniel tervehti.
Vaikka hän tuntikin osittain vahvaa eksistentiaalista ristiriitaisuutta Suomimiehen edustamaa arkista taistelua kohtaan, tämä kyseinen kaveri oli henkilökohtaisella tasolla varsin miellyttävä.
– Viinaa tietenkin, Suomimies vastasi hörähtäen punottavien poskien värjätessä kalpeita kasvoja ja väsyneitä silmiä.
– Mitä muutakaan, Daniel hymähti ja vilkaisi Suomimiehen olan yli.
Tunnistettuaan tutut kasvot ja muutamat tuntemattomat hän lisäsi:
– Missä Lari? Sen piti olla täällä.
Suomimies vain kohautti olkiaan ja joi tuoppinsa tyhjäksi röyhtäyksen kera.
– Jonnekin vessaan päin katos, se sanoi ja hymyillen tökki Danielia
kylkeen kyynärpäällään. – Varmaan oli kyllä muut asiat mielessä kuin paskantamminen ja kuseminen.
Yllättynyttä esittäen Daniel kohotti kulmiaan ja huudahti:
– Älä nyt, ihanko huumeita meinaat.
Suomimies vain myhäili itsekseen ja kaivoi tupakka-askin taskustaan.
– Maistuuko, se kysyi ojentaen Chesterfieldin punaista.
Päätään pudistellen Daniel vastasi:
– Ei kiitti, poltin just.
Sulkien askinsa Suomimies lähti talsimaan kohti ulko-ovea.
– Älä polta niin paljon, se huikkasi vielä olkansa yli.
Peukalonsa nostaen Daniel huomasi vapaan tuolin ystäviensä pöydässä ja oli juuri istuutumassa, kun....

Tara

Tara rämähti vapaalle tuolille kimeän ”eeeeeoooo” huudon tahdittamana. Tuttujen ihmisten tervehdysten ja tuntemattomien kysyvien katseiden lomassa hän vannoi kuulleensa Danielin kiroilua jostain kaukaisuudesta. Leveästi hymyillen Tara silmäili estradiaan. Vasemmalla kaksoset joivat jallushotteja kädet ristissä ja nyökkäsivät tervehdykseksi täydellisessä harmoniassa. Oikealla Bellan ja Jirin vastarakastunut kiihkoilu katkesi innostuneina kädenheilautustervehdyksinä, mutta jatkui taas pian suuteluna ja säihkyvinä katseina. Vastapäätä Lilli puhui tuntemattomalla partamiehelle, joka vaikutti muutaman vuoden liian vanhalta tähän joukkoon, ja silmäänsä iskettyään seinää vasten nojaava Joni kääntyi takaisin Eerikan puoleen, joka kuunteli jälleen se sama haltioitunut ilme kasvoillaan jostain ruoansulatusta parantavasta yrtistä.

Taran sisääntulosta huolimatta suurin osa huomiosta oli kuitenkin keskittynyt viereiseen pöytään ja siellä istuvaan heleä-ääniseen Marko Blombergiin. Kyseinen kauppakorkeakoululainen onnistui aina vangitsemaan kuulijat syistä, joita Tara ei ollut koskaan ymmärtänyt. Se oli aina ollut sellainen rasittava supliikki naistennaurattaja, joka keräsi miehiltä sekä kateutta että tuhahduksia, naisilta sekä kyyneleitä että ihastuksia, ja siinä missä tavallinen henkilö saattoi tyytyä rakentavaan keskusteluun yhden osapuolen kanssa, Markon täytyi aina jostain oudosta syystä kerätä ympärilleen suuryleisö elämää suuremmilla tarinoilla ja liioittelulla. Vuosien vieriessä Tara oli päätynyt luonnehtimaan näitä kertomuksia niin kutsutuksi kuorrutetuksi paskanastaproosaksi. Kaiken kaikkiaan hän vihasi koko jätkää.

Ehkä kyseessä oli jokin universaali jännite, mikä heidän välillään vallitsi, mutta huomatessaan Taran Markon kasvoille nousi ilkikurinen hymy ja se huusikin:
– Tara! Siinä puhe mistä puute! Puhuttiin nimittäin just susta ja viime viikonlopusta täällä!
Katseiden kääntyessä häneen Tara suoristi selkänsä ja vastasi haasteeseen:
– Ahaa, mä kelasinkin, miten sun crowd on niin suuri, mut totta kai, jos mä olin kyseessä.  
Marko jatkoi hymyilyään ja sanoi:
– Aivan! Ihmiset vaan jonkun takia rakastaa erotarinoita ja nyrkkitappeluita. Hitto miten surkealta sä näytit illan päätteeks. Kyyneleet liannu koko sun uniikisti meikatun nätin naaman.
Tahtomattaankin Tara tunsi verisuonen kiristyvän otsassaan, mutta kuplinnasta huolimatta hän vain kohotti tuoppiaan.
– Helvetin hyvin sä muistat koko tilanteen ottaen huomioon, että rohkeana maskuliinisena miehenä sä vain istuit on your ass. Eikös miesten kuuluisi auttaa naisia hädässä eikä vaan tuijottaa suu auki kuin joku aivoton testosteronimakrilli?  
Muutamat kuuntelijat tuntuivat vaistoavan kiristyneen ilmapiirin ja silmäilivät toisiaan lievästi vaivautuneena.
– Pikku yksityiskohtia, Marko huomautti ja nauroi. – Luonnollisesti oisin pelastanut sut, jos tilanne ois niin vaatinut. Sä ja Daniel tunnuitte kuitenkin ottavan turpaanne täysin onnistuneesti ilman mun apuakin.  
Nousten seisomaan Tara levitti kätensä.
– Jaloa puhetta, oi urhea ruosteinen ritari, hän julisti. – Luonnollisesti mäkin oisin pelastanut sut, kun tilanne ois sitä varmasti vaatinut. Enhän mä nyt ois voinu antaa sun kauniin naaman rumeta enempää!
Katkonainen nauru kantautui koko baariin ja…

Illu

Illu käänsi päätään. Tara joi seisten tuoppiaan ja oli onnistunut jotenkin taas keräämään kaiken huomion itseensä. Ei hän vain ymmärtänyt, miten toi muija siihen pystyi. Daniel seisoi vessojen lähellä ja jutteli vaappuvan Larin kanssa. Mikään ei näköjään koskaan muutu, Illu ajatteli ja kääntyi takaisin Tenu-Iisakin puoleen. Jossain 60-vuoden paikkeilla taiteileva ikijuoppo oli tuttu näky näillä kulmilla ja sillä tuntui olevan aina uusi mielipide nykyajan menosta.
– Mua vituttaa se, miten herrat ja rouvat aina mollaa tätä teiän sukupolvea, se tarinoi posket punaisena, mutta artikulaatio edelleen selvänä.
Illu odotti kohteliaasti Tenu-Iisakin ottaessa suuren huikan punaviinistään.
– Aina sanotaan, kuinka ennen oli paremmin ja silviissiin… mutta annas kun mä kerron totuuden. Ennen ei ollu paremmin. Oli saatanasti huonommin. Ei mitään nykyajan mukavuuksia, ei englanninkielentaitoa, ei yhtään mitään, mitä teillä nassikoilla nyt on. Ja sen takia, koska teillä on nyt enemmän, vanhat korput ajattelee teidän olevan vähemmän. Pelkkää herrojen ja rouvien kateutta sanon minä!
Hymyillen leveästi Illu taputti Tenu-Iisakkia olalle.
– Kiitos. Harvoin kuulee, että joku vanhempi on meiän nuorempien puolella.
Vastaten lyhyellä murahduksella Tenu-Iisakki kallisteli päätään kohti tiskiä.
– Jos oot pentu kiitollinen, ni voit ostaa mulle lisää juotavaa.
Päätään pudistellen Illu taputti vielä kerran baarimaskotin roolin ominutta vanhusta selkämykseen ja talsi tiskille.
– Punaviinilasi, hän huikkasi myyjälle, mutta kaivaessaan pankkikorttia lompakostaan tökkäisy olkapäähän sai Illun kääntämään päätään. 

–Ei helvetti, hän huusi ilahtuneena tunnistaessaan tutut kasvot. – Mitä sä täällä teet?

Vihreään huppariin ja ruskeisiin housuihin pukeutunut kiharatukkainen Jonne hymyili lempeästi.
– Mitäs tässä. Hengaillaan muutaman frendin kaa.
Hymyillen Illu vinkkasi oikealle ystäviensä pöytää kohden, josta kantautui edelleen huutoa ja naurua.
– Samoilla linjoilla mennään sitten, hän naurahti.
Hilpeästi virnistäen Jonne raapi poskeaan ja keinui jalalta toiselle. Iloisesta olemuksesta huolimatta se näytti väsyneeltä, ja Illu ei voinut olla huomaamatta pudonnutta painoa ja tummia silmänalusia.
– Mites muuten? Ootko käyny vielä IH-tapaamisissa, hän kysyi varovasti, vaikka arvasikin jo vastauksen.
Jonne pudisti päätään hitaasti ja katsoi jonnekin Illun taakse.
– En mä oo pitkään aikaan… ei ollu enää oikeen motivaatiota käydä, kun säkin lähit.
Nyökäten ymmärtäväisesti Illu taputti ystäväänsä olalle.
– Kyl mä ymmärrän. Kaikki tollaset tukiryhmät ja päihdekerhot on aina niin helvetin puuduttavia.
Jonne hymyili, mutta ei silmillään.
– Entä sä? Ootko pysyny kuivilla, se vaihtoi nopeasti puheenaihetta.
Henkäisten syvään Illu vastasi:
– Kyllä mä oon, usko tai älä. Ei napin nappia tai viivan viivaa, ja voin paremmin kuin koskaan.
Nyt oli Jonnen vuoro taputtaa Illua olalle.
– Mahtavaa! Oon ylpeä susta.
Sitten se vilkuili hetken ympärilleen ja kumartui lähemmäs.
– Jos mieles muuttuu, niin mulla ois kyl myytäv...

Daniel

Daniel venytteli selkäänsä istuuduttuaan viereisestä pöydästä napatulle tuolille. CEO ja Tara taistelivat nähtävästi jälleen huomionkeskipisteestä. Illu oli kadonnut johonkin toiseen seurueeseen. Lari ja Joni keskustelivat kitaroista. Eerika näytti mustasukkaiselta. SO oli yhtä kaunis kuin aina ennenkin, mutta Jiriä pitäis vetää turpaan saatana. Vitut Lillistä ja sen uudesta partamiehestä.

– Moi, Dani, kaksoset tervehtivät.
Hymyillen Daniel nyökkäsi kummallekin. Siri ja Sari olivat kasvoiltaan identtiset, mutta onneksi ne oli jo kauan sitten päättäneet pukeutua erivärisiin vaatteisiin.
– Miten menee, Siri kysyi.
– Näytät vähän kireältä, Sari totesi.
SO ja Jiri suutelivat keskenään.
Mä tarviin lisää huumeita, Daniel huomasi ajattelevansa.
– Raskas ilta, Daniel totesi Sarille ja näpäytti tätä käsivarteen. – Että onneks tulitte piristää mua, hän hymyili Sirille ja iski tälle silmää.
Kaksoset nauroivat ja Daniel tunsi alkavaa rauhattomuutta. Se oli yksi pirin parhaita ja vittumaisimpia puolia. Kiihtyviin ajatuksiin riittää vain pieni katse tai kosketus. Ongelmia syntyi silloin kun asioille ei voi tehdä mitään. Tervetuloa turhautuminen ja väkivaltaisuus.
SO suuteli edelleen Jiriä ja Daniel puri huultaan.
– Mitäs te ootte puuhannu tänää, hän jatkoi säihkyvä tekohymy kasvoillaan.
…
Ja menneisyyden muistoissa:
Vielä muutama vuosi sitten DD ei ollut koskaan tuntenut itseään yksinäiseksi lelujensa keskellä. Ritari Alverts oli aina valmis taistelemaan yhdessä hänen kanssaan ilkeää kuningas Martinia vastaan. Lohikäärme Anton lennätti häntä yli Styrioksen vuorten. Velho Bretrix opetti hänelle muinaisen maailman saloja. Huutaen ja kiljuen DD kohtasi kauniita kuningattaria, henkeäsalpaavia näkymiä, sankarillisia sotia, legendoja ja myyttejä. Tuntien vieriessä DD pelasti maailman kymmeniä kertoja, suri kaatuneiden puolesta ja iloitsi sankareiden voitosta. Mutta kuten aina, mielikuvituksen jatkuvassa laukassa pienen 10-vuotiaan pojan mahaa alkoi kurnia ja huokaisten hän joutui keskeyttämään leikkinsä välipalan toivossa.

Poistuen huoneestaan DD kuvitteli lattialla lojuvat vaatteet ja tölkit polttavan kuumiksi. Palauttaen mieleensä ninjamestari Zaon opit hän hyppi ja pomppi näiden vaarallisten esteiden yli ketterästi. Keittiöön saavuttuaan DD:n voitokas ilme vaihtui kuitenkin irvistykseen tiskialtaasta syntyvän löyhkän tähden ja hän joutui kävelemään jääkaapille nenäänsä pidellen. Siirtäen sivuun ison lasisen taikajuomapullon, johon oli kirjoitettu riimuilla kirouksia ja jonka sisältö tuntui aina polttavan aikuisten suuta kiivaasti, DD nappasi mukaansa avatun juustopaketin. Palkintoaan mutustellen hän oli juuri palaamassa ystäviensä luo, kun outo voihkinta pysäytti hänet. Kävellen olohuoneeseen DD löysi sohvalla makaavan Äitinsä, joka unissaan yritti pelastua ikkunasta tulvivalta auringonvalolta. Sohvapöytää ja lattiaa koristivat samankaltaiset taikajuomapullot kuin keittiötäkin.

DD oli aina ihmetellyt, kuinka paljon Äiti muistutti Lörtsiä, örkkien ilkeää kuningatarta, jonka pään ritari Alverts oli katkaissut pitkän taistelun päätteeksi. Lihavat käsivarret röhnöttäen ja tukka takkuuntuneena Äiti käänsi kylkeään unissaan.
Ehkä Äidinkin pää pian katkeaa, DD ajatteli ja tuijotti. Hetken päästä hän kuitenkin huokaisi, kumartui aivan Äidin ylle, näytti tälle kieltään ja käveli parempaan maailmaan.

Tara

Tara silmäili Danielia, kun se nousi kaksosten kanssa ja käveli kohti ulko-ovea. Sari vasemmassa kainalossa ja Siri oikeassa. Tilanteen absurdiutta ja hauskuutta lisäsi se, ettei yltäkylläinen päihteiden käyttö näyttänyt pysäyttävän Danielin hurmoja edes kahden vastuksen edessä. Vastaus siihen, miten Daniel teki sen – löysi aina ne oikeat sanat lumotakseen naiset, ystävät sekä tuntemattomat – oli jälleen Taran mielikuvituksen tuolla puolen. Ei siinä, kyllähän Tarakin pystyi myöntämään Danielin olevan varsin charmikas ja komea mies, vaikkei itse ollut kyllä koskaan kokenut mitään ystävyyttä syvempää kiinnostusta. Siitä huolimatta se oli outoa; kuin jokin helvetin rakkausaurinko, jonka vetovoima repii kaikki syliinsä…

– Hei, rokkifriidu! Mitä sulle kuuluu, suloinen ääni kysyi yllättäen.
Tara kääntyi kohtaamaan Bellan hymyn. Virnistäen hän vilkuili puolelta toiselle etsivä ilme kasvoillaan ja vastasi:
– Hei, tää menee nyt väärin! Et sä voi puhuu mulle! Sun pitäis olla suu Jirin suussa!
Hän hymyili leveästi kiusoittelunsa päätteeksi.
– Bitch, Bella huudahti ja löi Taraa lempeästi olkaan.
Sillä oli aina ollut hyvä huumorintaju huonosta miesmausta huolimatta.
– Aih, Tara kiljaisi teatraalisesti ja hieroi olkaansa. – Muija lyö kovaa.
Soittaen ilmapianoa kaiuttimista kaikuvan Blondien Ave Marian tahdissa hän palasi vastaamaan alkuperäiseen kysymykseen:
– Mut joo, mitäs tässä. Velkoja, työttömyyttä ja rappiollista onnellisuutta. Samaa kuin aina ennenkin siis, if ya get my drift.
Bella hymyili valloittavasti, mutta ripaus sääliä oli myös selkeästi näkyvillä.
– Rock ´n´ Roll forever, se kysyikin tavalla, joka sai Taran hetkellisesti sanattomaksi. Nahkatakkiin pukeutuva ja kätensä täyteen erilaisia symboleja tatuoinut Bella oli värjännyt hiuksensa ruusunpunaiseksi ja sen sinisenharmaat silmät loistivat kirkkaina.
– Aina ja ikuisesti, Tara virnisti lopulta.
Bella jatkoi hymyilyään ja totesi hellästi:
– Sä et kyllä koskaan muutu… muistan vielki niin selvästi sen, kun tulit meijä luokalle ekan kerran ja olit niin toisesta maailmasta saapunut ilmestys.
Tara nauroi:
– Joo no enemmän siitä oli vaan harmia siihen aikaa. Nelosluokka… good times!
Bella näytti hetken vakavalta.
–Lapset osaa kyllä olla niin vitun julmia, se muisteli.
Olkiaan kohauttaen Tara jatkoi:
– No joo, mut minkäs teet. Omahan valinta se oli. En mä mitään muuttais… varsinkin, koska sillon ei oltais koskaan tutustuttu Danin kaa.
Bella kikatti äkilllisen muiston vallassa.
– Ei helvetti mä muistan sen päivän vielki. Sinä ja Dani tappelette jotain kymmentä B-luokan mulkkua vastaa. Olitte pelkkää mustelmaa koko parivaljakko, mut silti vaa nauroitte.
Tara hymähti ja totesi tuoppinsa kohottaen:
– On sitä tylsempiäkin tapoja tulla frendeiks!
Nyökäten hitaasti Bella katsoi hetken Taraa suoraan silmiin. Ähkäisten hän keräsi ajatuksensa ja vaihtoi puheenaihetta:
– Mut mites sinä? Kuulin, että pääsit kouluun!
Bella katse liiteli kohti sen lasia ja rauhallisesti se vastasi:
– Juu pääsin. Voiks uskoa? Minä biologina!
Tara vain keinutteli päätään.
– Joo no, anteeksi rehellisyyteni, mutta itse asiassa voin! Kohta sulla on likinäkö, likaset hiukset ja käyrä selkä!
Bella kiljahti mukamas järkyttyneenä.
– Bitch, se huusi jälleen ja hymyili silmät kimmeltäen.
Tara vain katsoi. Sitten Jiri palasi kahden tuopin kanssa ja tilanne oli ohi.
– Mitä rokkigimma, se huudahti hilpeästi Taralle.

Illu

– Tässä on mun uusi numero, ni laittele vaan sitte viestii, jos mieles muuttuu, Jonne sanoi ja ojensi Illun puhelimen takaisin. – Mulla on tänään vähä myyntihommia siellä sun täällä, ni pitää vähä pyöriä ympäri Kalliota, mut nähdään taas!
Illu nyökkäsi.
– Jep, hyvää illanjatkoa.
Vinkaten kahdelle ystävälleen, joiden nimiä Illu ei muistanut, Jonne tallasi tupakan ja lähti ylittämään katua. Illu seurasi tuota kulkua muutaman sekunnin. Se siitä vierotuksesta, hän ajatteli ja muisteli kaikkia Jonnen lupauksia ja väitteitä päihteettömästä elämästä. Huokaisten Illu tumppasi oman tupakkansa tuhkakuppiin. Hetken hän oli liittymässä Danielin seuraan, joka nauratti vähän matkan päässä kaksosia. Synnynnäinen ujous ja selkeytyvä mieli saivat kuitenkin aikaan epäröintiä ja pienen ahdistuspistoksen iskiessä hän huomasi tarvitsevansa lisää alkoholin tuomaa itsetuntoa. Tai jotain, helvetti.

Kuitenkin ennen kuin Illu ehti edes astua takaisin sisälle, Eerika ryntäsi ovista ja törmäsi häntä rinnuksille. Illu hoiperteli hieman, mutta säilytti tasapainosa.
– Hei, mihis sulla on noin kiire, hän huudahti hämillään.
– Sori, Eerika vastasi hiljaa ja käveli alakuloisen oloisena nojaamaan vasten betoniseinää muutaman metrin päähän.
Jokin koko tilanteessa sai Illun erittäin vaivautuneeksi, mutta ahdistuksesta huolimatta hän käveli surullisesti maata tuijottavan tytön luo ja kysyi:
– Hei, onks kaikki hyvin?
Eerikan vastaus oli ponnahtaa kohtaamaan Illun kysyvä katse ja kiljaista:
– No ei! Joni käyttäytyy kuin mua ei ois olemassa! Sitä ei kiinnosta vittuakaan!
Ei saatana taas, Illu ajatteli ja katui hetkessä päätöstään olla empaattinen.
Tätä toistuvaa rumbaa oli jatkunut jo vuosia. Aina sama kaava: Joni on Suomessa ja Eerikaa ei kiinnosta, Joni lähtee ja Eerika alkaa ikävöidä, Joni palaa ja koko juttu alusta!
– Tota pitäisikö sun puhuu tästä Jonin kanssa ja…, Illu yritti aloittaa, mutta Eerika keskeytti hänet.
– Se vaan katsoo mun läpi! Mite joku voi olla niin vitun kylmä! Saatanan kusipää!
Jossakin syvällä mielessään Illu tiesi, että liiallinen kiltteys oli lähes aina virhe, ja etenkin tässä tilanteessa suora puhe olisi luultavasti voinut toimia paremmin kuin lohdutus, mutta tästä huolimatta hän koitti lohduttaa viisailla sanoilla:
– Ehkä sun pitäis löytää joku parempi? Ansaitset kummiski sellaisen, joka arvostaa sua.
Jokin välähti Eerikan silmissä.
–Mitä vittua sä mistään tiiät, se kiljaisi ja sen äänensävy oli täynnä kalkkarokäärmeen myrkkyä. – Oot vaa joku ihmisroskanarkkari, jolla ei oo mitään tulevaisuutta!
Hetken Illu vain tuijotti äänettä. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään kohti sisätiloja. Eerika sopersi anteeksipyyntöjä Illun perään, mutta hän ei enää kuunnellut. Sisälle tultuaan Illu ei välittänyt Taran kutsuvista huudoista, vaan suuntasi suoraan vessassa odottavaan yksinäisyyteen.