Kappale 4.

Kappale 4 – Sanat ja sanomiset

Daniel
Jonin ja Taran suunnatessa kohti tupakkakoppia ja Larin sekä Illun päätyessä tuhlaamaan jälleen kallisarvoisia kolikoitaan pelikoneen syövereihin Daniel jäi kaksin Lillin kanssa. Saatuaan tarpeekseen epämiellyttävästä ilmapiiristä hän viimein huokaisi ja sanoi:
– Sori. Ei ollu tarkoitus huutaa aikaisemmin. 
Lilli katsoi hetken häntä suoraan silmiin ärtyneenä.
– Musta tuntuu, että sä huudat mulle nykyään aina, se tiuskaisi.
Sitten se veti syvään henkeä ja hieman lempeämmin jatkoi:
– Ehkä me ollaan ajauduttu vähän eri suuntiin, mutta haluisin silti, että voitais olla vielä ystäviä. Ihan niiku ennen vanhaa…
Palaten hiljaisuuteen Lilli otti kulauksen omenasiideristään ja katseli ympärilleen haikeasti hymyillen.
– Tiiäkkö välillä musta tuntuu, että vasta eilen vietettiin kaikki päivät yhessä, se muisteli nostalgisesti hymyillen. – Ei huumeita tai aikuisten draamaa… ja oltiin niin helvetin nuoria ja kelattiin, että maailma on meidän. Ainoot huolet liitty seuraavan viikonlopun dokausmestaan ja Taran seeprahousuihin. Jotenki mulle tulee aina niin lämmin ja hyvä fiilis, ku muistelen niitä kesiä ja iltoja.
Kohdaten Danielin katseen Lilli hivuttautui lähemmäs ja hipaisi sormellaan hänen käsivarttaan.
– Kaipaatsä ikinä niitä aikoja, se kysyi surullisesti hymyillen.
Tutkien noita kasvoja, jotka olivat joskus kauan sitten merkinneet enemmänkin kuin vain samojen piirien ystävyyttä, Daniel kumartui lähemmäs ja valehteli kuivasti:
– En. 
Sitten Daniel vetäytyi kauemmas ja kääntyi silmäilemään kadulla matkaavia hahmoja.
– Mutta ne oli kyllä helvetin hyviä aikoja, hän kuitenkin kuiskasi.
Lilli painoi päänsä sanomatta sen enempää ja Daniel tiesi sen loukkaantuneen syvästi. Joku oli kaivertanut pöydän kulmaan hakaristin. Likaista katukivetystä koristivat painovoiman asettelemat tyhjät tölkit, kuivuneen virtsan mosaiikki ja oksentava teinityttö, jonka tukkaa ei kukaan pidellyt.

Yllättäen joku vetäisi Danielia hihasta.
– Et ikinä arvaa kuka meni just röökikoppiin, Illu henkäisi.
– No kerro, Daniel kehotti kulmaansa kohottaen.
Lilli pyyhki vaivihkaa silmiään ja nojasi lähemmäs uteliaana.
– Vitun Juho Lind!
Jossakin takaraivonsa uumenissa Daniel oli osannut odottaa jotain tällaista, mutta oli silti toivonut vielä muutamaa rauhallista tuntia. Ilmeisesti historia tulisi kuitenkin toistamaan itseään vain viikon varoitusajalla. Aivan kuin varmistukseksi tästä hänen reidessään olevaa arpea alkoi vihlomaan. Puuhkaisten syvään Daniel nousi ja kehotti:
– Venatkaa te tässä.
Hänen suunnatessa kohti tupakkahuonetta Illu istuutui epävarman oloisena ja Lilli vaati kovaan ääneen tarkempia yksityiskohtia.

Määrätietoisesti harppoen Daniel saapui ihmistuhkakoppiin, joka oli kauniisti sanoen yhtä täynnä kuin lähiökerrostalon vikailmoituslomakkeet. Vaikka nykyään tupakointi olikin alkanut menettää viehätystään, Hoviin eksyvät tervanpalvojat olivat loistava esimerkki karsinogeenihimon säilyvästä voimasta. Ruuhkasta huolimatta Tara oli kuitenkin helppo löytää kasvottomien kuluttajien keskeltä huutamassa kurkku suorana Juho Lindille.
Jonin yritykset rauhoittaa tilannetta sanoilla eivät tuntuneet toimivan halutulla tavalla, sillä Taran naama muuttui raivosta punaisemmaksi hetki hetkeltä. Sitten kuvainnollisen kamelin selkä selkeästi sahattiin poikki ja pinoon, sillä kiroileva Juho Lind tarrasi Taraa rinnuksista ja puski sen rajusti vasten seinää tylpän kumahduksen saattelemana. Yleensä seuraava toimenpide olisi ollut järjestyksenvalvojan toimenkuvaan kuuluva, mutta sen ollessa tavanomaisen kiinnostumaton kapakan sisäisistä asioista Daniel naksautti sormiaan ja kiskaisi Juho Lindiä kaikella rakkaudella paidan selkämyksestä samalla kun Tara sylkäisi sitä suoraan silmien väliin tarkka-ampujan tarkkuudella. 

Otteensa irrottava siilipäinen antiauktoriteetti karjaisi inhosta ja pyyhki naamaltaan kyyneleiden tavalla valuvaa DNA:ta hoiperrellessaan pitkin haisevaa huonetta. Kyseinen reaktio sai seinää vasten iskeytyneen Taran repeämään nauruun hengenhaukkomisesta huolimatta, mikä viimeistään pakotti osan tupakoitsijoista kiinnostumaan kehittyvästä tilanteesta. Loput jatkoivat välinpitämättömän tottuneena tuhkan tuottamistaan.

Juhon saatua tasapainonsa viimein takaisin sen pienet silmät alkoivat kiilumaan verenhimosta.
– Vittu sä kuolet saatanan pirinisti, synnynnäinen syyllinen karjaisi.
Daniel ei ollut varma oliko uhkaus tarkoitettu hänelle vai Taralle.
– Hoipertele vittuun tai käy samanlailla kuin viime viikonloppuna, Daniel totesi rauhallisesti, mutta Juho kohotti nyrkkinsä.
Kuka tietää, miten tuokin tilanne olisi päättynyt, ellei huokaiseva järjestyksenvalvoja olisi viimein pakottanut itsensä liikkeelle ja hitaasti tömistellyt kohti tupakkakoppia.
– No niin, riita poikki tai lennätte kaikki ulos, kuului kiinteän jauhelihan varoitus. Hengityksensä viimein tasannut Tara nosti kätensä ilmaan virne naamallaan ja lähti kävelemään kohti oviaukkoa Jonin tukemana.
– Sun hengitys haisee muute ihan mun hammastahnalta, se huikkasi silmäänsä iskien.
Juho Lindin kiivas tuijotus seurasi sitä koko lyhyen matkan. Daniel lähti seuraavana ja lahjoitti vielä jäähyväislahjan nostetun keskisormen muodossa. Tilanteen raettua portsari palasi paikalleen ulko-oven läheisyyteen.

Taran, Danielin ja Jonin palatessa voitonriemuisina muut saivat kuulla sopivasti liioitellun version tapahtumien kulusta. Kaiken kruunasi vielä ikkunasta näkyvä Juho Lindin kompastuminen sen poistuessa naama punaisena Hovin riennoista kahden näennäisen ystävän kanssa.
– Siis mitä sä oikeen sanoit sille, Daniel kysyi virne naamallaan, kun he olivat istahtaneet takaisin paikoilleen.
Tara hymähti ja selitti:
– Noh, jotain siinä aluksi vittuiltiin, mutta sitten se heitti, että mee piikittää ittees vitun narkkari. Noh, mähä sitten tokasin siihen, että kuules nuori mies, ainoa piikki, jonka nään tällä hetkellä, oot sinä, ja se liittyy inselitilastoihin. Sen reaktio oli sitten äskeinen lopputulos, mut jos totta puhutaan, siinä meni kyl muutama hetki enne kuin sen aivot tajus mitä meinasin. Jos siis tajus ollenkaan!
Kulmapöydän räjähtäessä nauruun Illu kumartui Taran ja Danielin puoleen.
– Sori, etten tullu messii, se sanoi vaivautuneena.
Daniel heilautti kättään ja yritti lohduttaa:
– Äh, älä huoli. Mähän sanoin, että pysy täällä. Kyl me tiedetään, ettei susta oo tollasii juttuihi.
Tarakin taputti Illua olalle:
– Joo, no stress. Mä ja Dani kyl selvitää tollasista kusipäistä ilman apuakin.
Illu nyökkäsi hitaasti ja vetäytyi kauemmas. Daniel torjui Taran raivoisan rutistusyrityksen, mutta yhdessä he kohottivat tuoppinsa unettomille öille ja kusipäille.

Tara
– Miksi te erositte, humaltunut Lilli kysyi ilman varoitusta tai hienotunteisuutta.
Värjättyjä kulmiaan rypistäen Tara huokaisi äänekkäästi ja risti kätensä alkoholin turvottamalle pöydälle.
– Eriävät mielipiteet, hän vastasi virnistäen.
Hipaisten alahuultaan etusormellaan Lilli tuntui mittailevan Taraa; katse liitäen pitkin hänen vaatteita ja rihkamakoruja.
– Kumpi pisti pelin poikki, se napsautti lopulta.
Hieman hätkähtäen Tara räpäytti silmiään terävästi.
– Yhteinen päätös, hän valehteli ja lisäsi hieman vaivautuneena:
– Mikäs ristikuulustelu tää nyt on?
Lilli hymyili tavalla, joka sai Taran niskavillat pystyyn.
– Kuulin vaan huhuja, että sä petit sitä, se totesi suorasanaisesti.
Tällä kertaa näkyvästi säpsähtäen Tara kavahti väkisinkin vasten selkänojaa.
– Mitä vittua? Kuka tollasta paskaa on levittänyt?
Edelleen hymyillen Lilli nojautui lähemmäs.
– Tsirp, tsirp, se sirkutti ja kikattaen lähti tanssahtelemaan kohti naistenhuonetta.
Matkalla se vilkaisi baaritiskillä jonkun tuntemattoman naisen kanssa juttelevaa Danielia.
– Joidenkin ei vaa pitäis juoda viinaa, Joni sanoi päätään pyöritellen ja kostutti rizzlapaperin liimapintaa.
Tara nyökkäsi sanomatta mitään.

Joskus tulevaisuudessa Lilli tulisi rakastumaan erääseen pikkurikolliseen, joka aluksi säkenöi ja humalluttaa kaikessa säännöistä piittaamattomuudessaan, mutta muutaman kuukauden jälkeen osoittautuukin täydeksi valheeksi ilman sitä turvallisuuden sekä vaaran ristiriitaista viehätystä. Pian yhteiset baari-illat eivät enää täyty kehuista, vaan epäluuloisista kysymyksistä, ja hitaasti tuon ennen niin huumaavan katseen takaa paljastuukin ihailevan ylpeyden sijaan omistuksen halu sekä tuon tunteen kanssa käsikädessä kulkeva väkivaltainen mustasukkaisuus. Lopulta Lilli tulee menettämään paloja itsestään. Jokainen nyrkinisku luo uusia sirpaleita, jokainen luottamuksen puute uusia itseaiheutettuja arpia käsivarsiin sekä sisäreisiin, ja lopulta jäljelle jää vain kylpyammeen tulikuuma vesi, unilääkkeiden ja rauhoittavien avatut purkit sekä kirje, jota ei ole osoitettu kenellekään.

Päätään ravistellen Tara irrotti katseen mielikuvituksessaan tuomitusta Lillistä ja kääntyi Jonin puoleen. Viereisessä pöydässä puoliksi naurava ja puoliksi itkevä valkoiseen napapaitaan ja mustiin suoriin housuihin pukeutunut punatukkainen nainen laski ääneen tunteja alkavaan työvuoroonsa. Kuunnellen puolikorvalla surkuhupaisaa selostusta Joni taltioi valmiin tupakan vihreään rasiaan ja aloitti seuraavan käärimisen.
– Vittu mä vihaan liukuhihnoja, se sanoi vinkaten päätään kohti vieruspöytää.
– Fuck you, Amazon, Tara naurahti juhlallisesti.
Heikosti hymähtäen Joni jatkoi:
– En kirjaimellisesti. Tarkotan kaikkia niitä, joiden duuni on tuottaa samaa skeidaa saman verran päivästä toiseen. Kuinka saatanan tylsää elämän pitää olla, jos kokee jonkun vitun kassaduunin tai tarjoilun palkitsevaks?
Ymmärrettävän puheen sijasta Tara matki vastaukseksi lampaan määkimistä.
– Aivan, Joni huudahti ja keskeytti käärimisensä. – Ne on vittu lampaita. Tää koko yhteiskunta perustuu siihen, että odotetaan perjantaita ja pelätään maanantaita, ja syy siihen on se, että suurin osa arjesta menee jonkin täysin merkityksettömän parissa. Venataan yhdessä vihreää valoa, vaikka autoja ei koskaan tulisi.
Kohauttaen olkapäitään Tara esitti oman näkemyksensä:
– Juuri ton takia mä haluan olla muusikko. Saa ite päättää omat duuninsa ja joka päivä saa luoda jotain uutta.
Tähän Joni kuitenkin pudisti päätään ja helisti etusormeaan.
– Hieno ajatus, mutta tuolloinkin sitä vaan luulee olevansa vapaa. Loppujen lopuksi sä teet silti sitä mitä sun odotetaa tekevän ja vaikka sun duunis olisikin lähtökohtaisesti luovaa, sä oot silti yhteiskunnan normien ja sääntöjen alainen. Erityisesti, jos haluat syödä vielä huomenna. Menestys ei ole vittu mitään muuta kuin muita hienoimman ympyrän piirtämistä. Ne diskataan heti, jotka ees uskaltaa ehdottaa neliötä.
Palaten jälleen käärimisen pariin Joni hiljentyi. Tara tutki sen kasvoja, eleitä ja ilmettä. Vaikutti se ainakin pintapuoleisesti uskovan sanoihinsa.
– Miten sitten kävellään punaisia päin, Tara pohdiskeli lopulta.
Pyöritellen käärittyä tupakkaa sormissaan Joni vastasi:
– Hajota ne valot. Älä alistu sääntöihin ja kävele. Kävele kunnes maailmassa ei oo enää käveltävää.
Sytyttäen sytkärinsä Joni piirteli ympyröitä ilmaan.
– Mun mielestä elämä on liian lyhyt jonotettavaksi, joten mä ohitan koko jonon senkin uhalla, että jotkut urpot iskee mut maahan. Jos se ei toimi, mä poltan koko jonon.
Pakotettuaan naamalleen hymyn Tara kohotti tuoppinsa ja huudahti:
– Liikennevaloille ja tuhopoltolle!
Katse kaukaisuudessa Joni kohotti oman maljansa.
– Värisokeudelle!

Illu

Illu oli usein kuullut kehon ulkopuolisista kokemuksista, mutta oli aina pitänyt niitä vain satuina tai kuolemanpelon tuomina hallusinaatioina - jonakin aivojen viimeisenä keinona rauhoittaa panikoivaa mieltä. Tuo skeptisyys oli kuitenkin nopeasti kaikonnut, kun hän nyt havaitsi leijailevansa katonrajassa; tuijottaen omaa sairaalavuoteessa makaavaa kehoaan. Luisevat kasvot liikahtelivat hengityskoneen tahdissa ja riutuneet kädet lepäsivät voimattomina sängyn sivuilla. Huokaisten Illu häpesi sairauden runtelemaa ruumistaan, mutta hyvän ja pitkän elämän eläneenä väistämätön kuolema tuntui hänelle enemmänkin armahdukselta kuin tuomiolta.

Viisi hahmoa ympäröi Illun vuodetta. Hän tunnisti heistä jokaisen, ja vaikka kuolema on aina yksinäinen polku, Illun tyttären ja tämän perheen läheisyys tuntui rauhoittavalta väistämättömän edessä. Jannan kasvot olivat kauniit kyynelistä huolimatta. Mikko lohdutti tämän syliin turvautuneita kaksosia. Läheiseksi tullut lääkäri seisoi hieman kauempana kunnioittavasti.
– Kiitos, isä, Illu kuuli tyttärensä kuiskaavan. – Kiitos, kun veit muut aamuisin kouluun. Kiitos, kun luit mulle iltasatuja. Kiitos, kun lohdutit mua, kun äiti kuoli. Kiitos, kun autoit mua aina sähkölamppujen vaihdossa. Kiitos, kun teit meille ruokaa, vaikka et osannut. Kiitos kaikesta. Rakastan sua.
Tavoitellen kädellään viimeistä kosketusta Illu tunsi jonkin näkymättömän voiman pitelevän häntä, hitaasti kohottaen yhä ylemmäs, kutsuen jonnekin kauas.

Pahalaatuinen paksusuolensyöpä oli ollut ahne pyöveli. Ummetukseksi diagnosoitu oire oli muutamassa viikossa kehittynyt kouristuksiksi, laihtumiseksi ja ruokahaluttomuudeksi. Muutama viikko myöhemmin alkanut verinen uloste oli saattanut Illun viimein sairaalaan. Siellä suoritettu pikainen tähystys oli paljastanut asioiden todellisen luonteen: sairaus ilman parannuskeinoa ja muutama kuukausi elinaikaa. Vanhana miehenä Illu oli ottanut huonot uutiset vastaan paljon paremmin kuin muu perhe, mutta oli hän silti aina toivonut menehtyvänsä johonkin äkkinäiseen salamaniskuun tai rekan törmäykseen. Ei hän tosiaan ollut uskonut viettävänsä viimeisiä hetkiään koomassa. Kaipa kukaan ei sitä lippua voi ostaa ennakkoon…

Suudellen isänsä hiuksetonta päälakea Janna kuivasi silmänsä, kääntyi hitaasti kohti hengityskoneen vieressä seisovaa lääkäriä ja nyökkäsi hitaasti.
– Hyvä tyttö, Illu hymyili rakastavasti ja huomasi näkevänsä värikkäitä välähdyksiä elämästään.
Valmistuminen ylioppilaaksi.
Lääkäri laski kätensä Jannan olalle ja kääntyi hengityskoneen puoleen.
Liljan ensitapaaminen kahvilassa, jossa oli tuoksunut kardemumma ja kaneli.
Muutama napin painallus ja hiljainen humina lakkasi.
Jannan ensimmäinen syntymäpäivä.
Illu tunsi lämmön ja rauhan täyttävän hänet.
Jannan saattaminen alttarille.
Hän alkoi kohota. Korviin kantautui kaukainen jyskytys.
Kaksosten syntyminen.
Tuttu käsi odotti häntä. Illu tarttui siihen hymyillen. Jyskytys voimistui hetki hetkeltä ja
lakkasi sitten.
…

– Vauhtia saatana, kuului ulkopuolelta nyrkkien kolahtaessa vasten valkoista puuovea.
Illu avasi silmänsä ja nousi ripeästi jaloilleen. Enemmänkin tavasta kuin tarpeesta hän veti vessanpöntön, hieroi naamaansa ja painoi kahvan alas. Humaltunut parrakas mies ei edes vaivautunut riitelemään, vaan vaivattomasti tönäisi Illun sivuun ja sulki oven perässään pamahtaen. Olkiaan kohauttaen Illu käveli takaisin ystäviensä kansoittamaan nurkkaukseen, jossa Daniel ja Tara olivat kiivaalta vaikuttavan keskustelun pauloissa.

– Ei siinä ole jumalauta mitään pointtia, Daniel huudahti. – Ei kivessyöpää Movembereilla paranneta!
– Kyllä se näkyvyys on ihan yhtä tärkeää, Tara huusi takaisin. – Asioista pitää ensin tietää, että ne voidaan parantaa.

Daniel hieroi kulmiaan ja väitti vastaan turhautuneena:
– Joo tietenkinkin asioista ensin pitää tietää… nimittäin lääkäreiden. Tiiäks? Niiden urologien, jotka oikeesti parantaa taudit. Mitä vittua tavallinen ihminen voi tehä?
Tara läimäisi kämmenen otsaansa ja yritti selittää:
– Ei tässä nyt puhutakaan mistään kirurgisen operaation suorittamisesta, vaan siitä fucking näkyvyydestä! Ennaltaehkäisystä ja vaaramerkkien tunnistamisesta. Millä helvetin tavalla se on nyt typerää?
Sylkeä lensi Danielin suusta:
– Ei siinä olekaan mitään typerää, mutta koko Movemberin idea on hautautunu jonkun konsumerismin alle kauan aikaa sitten. Nyt se on vaan jonkun helvetin Gilletten iskulause. Mä en saatana tuu koskaa kasvattaa viiksiä ihan vaan vittuillakseni sulle. Missäs nyt tuntuu? Varmaan siellä sun olemattomissa kiveksissä! Vittuakos kivessyöpä muutenkaan sun elämään millään vitun tavalla vaikuttaa, ku sulla on helvetti munasarjat ja reikä tatin tilalla!

      Illu ei jaksanut kuunnella enempää. Kokemuksesta hän tiesi, että Tara ja Daniel pystyisivät jatkamaan väittelyään aamuun asti, jos tilanne vain sen salli. Se oli nähty kerta toisensa jälkeen. Ikuinen nalkutuksen kierre, joka ei ikinä johtanut mihinkään muuhun kuin maksimissaan tunnin mykkäkouluun, jonka jälkeen ollaan taas kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Onneksi Illu oli oppinut jo kauan sitten ratadiplomatian janoisen taidon. 

– Se vastas, Illu keskeytti määrätietoisella äänellä. – Puoli tuntia ja se on Karhupuistossa, hän jatkoi ja heilutti puhelintaan.
– Kuka, Tara kysyi ymmärtämättä.
Huokaisten Illu muistutti:
– No kukakohan? Enkeli! Halusitte niitä naksuja?
Tara hihkaisi. Daniel huokaili hetken, mutta näytti kuitenkin tyytyväiseltä.
– Lähetään heti, Illu komensi.
Sitten hän asetti kädet taskuunsa ja hymyili väsyneesti. Tara upotti hetkessä loput oluestaan ja iski tuopin viereiselle tyhjälle pöydälle. Daniel huikkasi muille heidän käväisevän ulkona ja iski tupakan huuliensa väliin. Kolmen ystävän astuessa Kalliohovista kadulle rahvaan ratakansan sekaan yö oli vielä hetken lämmin ja roskainen.