Se kaikista tärkein

Kun kesä kuolee ja syksy lähestyy, mä tuppaan aina pohtimaan niitä seikkoja, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Ehkä tässä on kyse tietyllä tavalla syksyn symbolisesta merkityksestä – luonnon kuihtumisesta, jota tietenkin vaaditaan uuden kauneuden syntyyn, mutta joka opettaa myös todella arvostamaan sitä hetki sitten vielä elänyttä energiaa, kun se nyt alkaa väistymään kohti ollutta ja mennyttä.

Toisin sanoen elämän merkityksen pohtiminen sopii siis loistavasti siihen vuodenaikaan, jolloin elämä kuolee, jotta se voisi syntyä uudestaan Oi, kuinka runollisen kaunista kauheutta ja kaipuuta.

Mikä siis on elämän mielekkyyden tärkein salainen suola-ainesosa?
Ennen vanhaan saatoin vastata tähän kliseisesti: ”Onnellisuus”.

Lähiaikoina mä oon kuitenkin alkanut kyseenalaistamaan tätä oletettua olettamusta. Onnellisuus on nimittäin loppujen lopuksi hyvinkin hassu tunne, sillä oon huomannut, että siihen kasvaa mielenkiintoisella tavalla ajan myötä varsin suurehko toleranssi. Eri sanoilla ilmaistuna onni ja onnellisuus alkavat mun mielestä menettämään merkitystään, mitä kauemmin tuossa kyseisessä onnionnellisuudessa marinoituu. Se on itseasiassa yllättävän raskasta istua siellä kultaisen pilven reunalla päivästä toiseen nauraen ja ilakoiden. Sitä alkaa olla olemassa vain ja ainoastaan jossakin positiivisen manian mahdottomassa maanisuudessa.
Ja mä en usko, että kukaan voi elää tuollaisessa mielentilassa loputtomiin.

No miten niin, joku varmasti tiuskaisee kysyvästi ja heiluttelee onnellisuudella bodattua nyrkkiään, kun nyt niin maan vietävästi pahoitti onnellisen mielensä näistä antionnen sanoista.

Noh, annahan minä selitän, mä vastaan kädet pystyssä ja ryhdyn esittämään mun kantani omakohtaisen kantapääkokemusten kautta.

Uskoakseni tässä on kyse pohjimmiltaan todellisuuden dualismista; kaksijakoisuudesta ja sen kriittisestä tärkeydestä ylläpitää kultaista keskitietä erilaisten ääripäiden johdattamana.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan siis:
Jos olisi aina onnellinen, ei voisi olla koskaan surullinen. Ja jos ei koskaan olisi surullinen, niin ei voisi olla onnellinen.

Allright, siinpä oli mun onnellisuutta koskeva teesini. Voit tietenkin olla eri mieltä asiasta. Jatkan kuitenkin tätä kynäilypohdintaa siinä presuppositiossa, että aikaisemmin sanomani pitäisi paikkansa vähintään tämän kirjoitelman kontekstissa.

Näinpä siis seuraava kysymys onkin loogisesti seuraava: Jos kerta onnellisuus ei ole se kaikista merkityksellisin vakio elämän mielekkyydessä, niin mikä sitten?

Oma vastaukseni syntyy yhdestä käsitteestä, joka on täyttymys.

Mikäs ihmeen yleispätevä merkitystermi tuo sitten mukamas on, joku jälleen varmasti kysäisee murahtaen.

Noh, annahan minä selitän, mä vastaan omalle jatkuvuuskerronnallisuudelleni naurahtaen ja vienosti hymähtäen.

Täyttymys on nimittäin varsin omalaatuinen olotila siinä mielessä, että sitä voi potea ja tuntea silloinkin, kun muuten vituttaa, ärsyttää, kismittää, ketuttaa, ahdistaa tai huolestuttaa. Samaa ei voi sanoa onnellisuudesta, sillä se ja äskeiset tunteet kumoavat toisensa. Näin ei kuitenkaan ole täyttymyksen tapauksessa, sillä se on mielestäni jollakin erittäin merkityksellisellä tavalla ylempänä fiilispohjahierarkiassa kuin onni, suru, kyrpiintyminen tai puhdas alakulo.

Kuinka täyttymyksen tunne voi sitten olla niinkin väkevä? Mä sanoisin, että se perustuu siihen, mistä todellinen täyttymys syntyy. Nimittäin oman elämäntarkoituksensa löytämisestä ja sen elämisestä. Esimerkiksi mun tarkoitus on kirjoittaa ja höpistä omiani; oon tiennyt sen aina. Mulla on aina ”täyttynyt” olo kun harrastan tätä. Kirjoittaessani voin kuitenkin olla onnellinen, surullinen, masentunut, ahdistunut, vihainen, raivoisa, savuava, zen, punainen kun parsakaali, sininen kuin vesimeloni tai ristiriitainen kuin suomalaisten politiikkojen vaalilupaukset (saatana…).

Väittäisin, että huomaat itsekin sen saman, jos mietit niitä asioita, jotka saavat sinulle aikaan täyttymyksen tunteen; sitä täyttymystä synnyttävää asiaahan voit tehdä täysin päinvastaisissakin fiiliksissä.

Voipi siis hyvinkin olla, että ”täyttymyksen tunne” on jo itsessään harhaanjohtava sana. Ehkä parempi tapa olisi puhua täyttymyksen tilasta. Silloin asiat alkavat käydä enemmän järkeen suomenkielitasolla.

Täyttymys on siis olemassaolon tila, jossa erilaiset tunteet voivat hengailla, mutta tila pysyy samana noista erilaista tunteista huolimatta. Tässä siis syy, miksi mielestäni se on täyttymys, eikä onnellisuus, joka johtaa merkityksellisesti merkittävään ja mielekkääseen maailmankaikkeuteen individualistisella olemassaolon tasolla.

Joten kohti aurinkoa; mahat täynnä täyttymystä tai jotain sinne päin.