Tänä päivänä tulee kuluneeksi mulla 29 kierrosta auringon ympäri. On siis varsin luonnollista (ainakin mun omassa pilvilinnassani), että oon pohtinut paljon omaa menneisyyttäni – siihen sisältyneitä kommelluksia, haasteita, onnen kyyneleitä sekä uskomattomia saippuakuplahetkiä. Mutta ennen kaikkea oon miettinyt kaikkea sitä, mitä tämä elämä ja sen myrskyisät tuulet ovat mulle opettaneet. Välillä oikein kivuliaan kantapään kautta ja välillä’ hellästi vain pienen dopamiinikrapulan kera.
Koska mulla on myös taipumus kokea tarvetta ja kiintymystä selkeää listausta kohtaan, niin päädyin lopulta kolmeen tärkeimpään oppituntiin. Oon kirjoittanut näistä aikaisemmin, mutta kertaus on hyvästä ja saatan jopa vaihtaa mielipidettäni tässä kahvipuntaroinnin lumoavassa idyllisyydessä.
Joten pidemmittä muisteloilta: tässä olisi kolme mun elämän tärkeintä opetusta. Taas kerran.
- Riitely on maailman turhin asia
Villistä ulkokuoresta huolimatta mä rakastan rauhaa. Sekä omassa elämässä että ympäröivässä sekulaarisessa ja globaalissa myrskynsilmässä. Jopa siinä määrin, että olin valmis aina puolustamaan mun rauhallisia mielipiteitäni riitaan asti.
Onneksi tässä on kuitenkin herännyt omaan ironiaa tihkuvaan tekopyhyyteen tuossa asiassa.
Toisin sanoen mun ei tarvitse enää aina olla oikeassa. Ja muiden ei tarvitse aina olla väärässä. Välillä on paljon järkevämpää antaa asian vain olla taikka lähettää se ensimmäinen anteeksipyyntöviesti. Koska tää elämä on aivan liian lyhyt siihen, että ylpeys ohjaa jokaista askelta tai monopoli-iltaa.
Joten mä haluan olla oikeassa siinä, että voin olla väärässä. Suomalainen ärripurri änkyräkänni Sokrates olisi varmasti ylpeä.
- Älä koskaan luovuta. Älä vittu ikinä
Niin monta kertaa mun omassa elämässä oon halunnut luovuttaa jonkun asian suhteen: rakkauden, menestyksen, onnellisuuden, itsekehityksen, unelmien, hengellisyyden, ystävyyden ja niin monen muun ihmiskunnan emotionaalisen arkkityyppi-itseisarvon.
Mutta mä en oo tehnyt sitä.
Koska uskokaa tai älkää – näin monen vuoden jälkeen, koskaan luovuttamatta, mä voin viimein sanoa, että…
Edelleenkin osa näistä on tavoittamatta.
Oon kuitenkin tajunnut tässä ikuisessa etsinnässäni jotain.
Se ei haittaa. Tämä monen asian tavoittamattomuus.
Koska mä yhä uskon, että joskus ne tulee toteutumaan.
Ja elämä on yksinkertaisesti paljon mukavampaa, kun uskoo johonkin.
Uskollisesti positiivinen siis aina ja ikuisesti.
Ja joskus siitä hyästä palkitaan – aivan varmasti.
- Ei ne isot hetket, vaan ne pikkuriikkiset plörinät
Sitä aina ajatellaan, että elämästä jää käteen vain ne niin sanotut ”suuret” hetket. Ja tottahan toki nämäkin ovat tärkeitä. Mutta ongelma on siinä, että tuollaisia valtavia mullistuksia ja kohokohtia on vain harvoin ja valituin ajoin.
Joten mä oon oppinut asettamaan paljon enemmän arvoa näille pienemmille kuiskauksille. Kahvikupposelle kahvilassa, vitsille, joka saa kaikki frendit nauramaan, eeppiselle sulkapallopelille, aivan vitun sulaville tanssiliikkeillä tahmealla tanssilattialla kaikkien edessä, tarjotulle aamutupakalle, kiihkeille baarifilosofisille keskusteluille, pestopizzalle, aikaisille aamuille, koiranpennuille ja kaikkien mahdollisten tuttujen, ystävien, läheisten, naapureiden, kassaneitien sekä paikallisten spurgujen hymyille.
Koska siinä se suola piilee. Näissä elämän hiljaisissa halauksissa.
Rutistukset tulevat sitten myöhemmin.
Joten kohti aurinkoa. Ja kolmekymppisiä. Vuosi aikaa oppia pari juttua lisää.
Taas.
Create Your Own Website With Webador