Jos mä kuolen nuorena

Krapula. Mikä ihana ystävä sä oletkaan. Viharakkaussuhde parhaasta mahdollisesta päästä. Eilen tuli istuttua Alppipuistossa ja ne kuuluisat ”muutamat” venyivät sitten muutamaan lisänestesuupalaan. Ei siinä, tällainen lievä alkoholimyrkytyksen jälkeinen loppuhuuma on aina saanut mun luovuuden kukkimaan. Varsinaiset aiheet ovat kuitenkin tässä mielentilassa mulla aina hieman synkemmästä päästä. En siis ole kankkusessa mitenkään erityisen surullinen tai melankolian uudestisyntynyt holistiritari, mutta jotenkin mun luovat tuntosarvet kaipaavat näin hetkinä aina enemmän sellaisiin syvällisiin ja hieman synkempiin vesiin. Nähtävästi mun sisäinen darragootti herää kostean yön jälkeen – kaikessa mustassa silmävärissä, röyhelöpaidoissa ja tiukoissa nahkahousuissa.

Siispä mä haluan tänään kirjoittaa kuolemasta. Omastani ja muiden. Etenkin, jos tuo lopullinen seikkailu sattuu kohdalle nuorempana kuin ehkä olisi soveliasta tässä aikamääreitä solvaavassa maailmassa.

Jotenkin nimittäin tuntuu, että tässä lähiaikoina nuoret kuolemat ovat lisääntyneet – sekä sellaiset, joista uutisoidaan, että sellaiset, joista tietävät vain omaiset sydämissään. Siinä on jotain niin uskomattoman traagista: kaikki se tulevaisuuden potentiaali poissa kuin kaunis tähdenlento; jättäen jälkeensä useimmiten vain kysymyksiä, särkyneitä perheitä ja sosiaalisen median täyttämiä suruvalitteluja. Kaiketi kaikki nämä ennenaikaiset päätökset kuvaavat nykymaailman tilaa synkän inhorealistisesti. Paineet, odotukset, vihaiset sanat ja keksityt syytökset; jokainen näistä yksi askel lähemmäs sitä epätoivoa, josta ei vain pysty paeta, vaikka kuinka yrittäisi ja vaikka kuinka muut yrittäisivät auttaa. Se on yksinäistä, se on tyhjyyttä, se on menetettyä toivoa, jonka menetettyään elämä on toivotonta, ja toiveet paremmasta liikaa yhden selkärangan kannettavaksi.

Joten mä toivon, että ehkä kaikki nämä surulliset sielut, jotka joutuivat kestämään niin paljon liikaa epäreiluutta, ovat viimein löytäneet rauhan. Kaiken tämän jälkeen – kaikkeudessa, jossa voi katsoa itseään ilman inhoa, jossa voi nukkua sängyssä ilman pelkoa, jossa voi kävellä kadulla ilman huolta ja jossa voi kuulla ne sanat, joihin voi uskoa.

Jaksa sinäkin siis vielä. Maailma olisi paljon synkempi ilman sinua. Sillä se on jo tarpeeksi synkkä ilman monia muita; noita onnensa kadottaneita; heitä haikeita varjoja, jotka olisivat ansainneet tulla nähdyksi.

Kaiken tämän kuoleman keskellä sitä luonnollisesti alkaa pohtimaan myös oman elämänsä päättymistä. Kuolema ei sinänsä ole koskaan ollut mulle sellainen kauhistuttava asia, vaan jokin, joka on omalla tavallaan pyhää. Se silta, jota pitkin jokaisen täytyy joskus kulkea.

Kuoleman hyväksynnästä huolimatta en voi silti olla ajattelematta sitä, mitä musta jälkeen jäisi; varsinkin, jos oma matkani päättyisi ennen vanhuuden harmaita vuosia.

Joten, jos mä kuolen nuorena, mä haluan, että mut muistetaan:

Sellaisena, joka oli muiden tukena.
Sellaisena, joka osasi kuunnella.
Sellaisena, joka pystyi muuttumaan.
Sellaisena, joka pystyi auttamaan.
Sellaisena, joka pystyi sanomaan ei.
Sellaisena, joka pystyi opettamaan muita sanomaan ei.
Sellaisena, joka näki valoa myös sateessa.
Sellaisena, joka uskoi parempaan.
Sellaisena, joka uskoi muihin.
Ja sellaisena, joka eli elämää itsensä tähden.

Jos nämä määritelmät toteutuisivat, niin voisin sanoa onnistuneeni; tällä matkallani lyhyellä tässä maailmassa sievässä. Ikuisesti positiivisena myös kuolemassa mustassa – muistoissa muiden aina ja ikuisesti keskikesäisellä rannalla istuen.

Kohti aurinkoa kaikesta huolimatta, rakkaani viikatteen kanssa!
Ei luovuteta - me, jotka etsivät sitä syytä lopettaa etsiminen. 

Tämä teksti on omistettu heille, jotka ovat jo lähteneet. Heille, joita kaipaamme katse menneisyyden takkatulissa.
Levätkää rauhassa. Me tulemme vielä näkemään.