Vaikka nyt onkin kesä, aurinko, lämpö ja kaikki muukin mahdollinen vaaleanpunainen sokerihattaranäkymä, niin mä oon silti viettänyt aika paljon aikaa yksinäni. En mä siis tosiaankaan ihmisiä välttele; oon vaan ambivertti, joka kallistuu ehkä hieman enemmän introverttiuden puolelle persoonallisuusvaa’alla. Toisin sanoen mä siis viihdyn hyvin yksinäni – omien ajatusten ja aatosten kanssa.
Tässä yksinolossa oon myös aika paljon pohtinut omaa itseäni; sukeltanut syvemmälle omaan sydämeen kuin vuosiin. Varmaankin syynä on lähestyvä kolmikymppisyys, mutta koen yhä tärkeämmäksi osata määritellä oman itseni (etenkin omalle itselleni). Tämän tutkimusmatkan seurauksena mulle on muodostunut nyt viimein suhteellisen realistinen kuva mun omista periaatteista; niistä käytösmalleista, joiden mukaan mä haluan ja vähintäänkin yritän elää.
Ja nyt haluan raamittaa nää periaatteet selkeään kirjalliseen muotoon, koska konkretisointi luo ainakin mun silmissä tiettyä varmuutta omien mielipiteittensä oikeaoppisuudesta.
Tässäpä siis kolme mun elämän marmoripilaria - perustuksia, joiden varassa kuljeskelen päivästä toiseen. Onhan niitä muitakin, mutta nämä ovat erityisen tanakaksi valettuja.
- En ole niin hyvä tyyppi, että voisin tuomita tai arvostella ketään muuta
Nykymaailmassa ihmisillä sitä tuntuu aina olevan jotain pahaa sanottavaa toisesta. Olkoon kyseessä sitten naapuri, työkaveri, yhteiskunnallinen järjestö, julkisuuden henkilö taikka kassatyöntekijä ruuhkaisena päivänä, niin negatiiviset sanat syntyvät omista äänihuulista kehuja tai ymmärrystä herkemmin. Etenkin, jos on ollut tavallista huonompi päivä. Ja totta kai välillä on niin, että henkilö ansaitsee kaiken sen ilkeilyn ja syyllisyyden. Pahuus on täysin totta tässä maailmassa.
Mutta siitä huolimatta mä haluan olla sellainen ihminen, joka ei tuomitse. Sillä tuomitseminen tarkoittaa automaattisesti sitä, että mä olisin jotenkin toisen yläpuolella. Ja mä koen oppineeni sen verran nöyryyttä, että koskaan en halua olla niin luulotautinen, että mun arvo tai olemus olisi jollain tavalla ”parempaa” tai ”tärkeämpää” kuin jonkun muun. Siispä ainoo asia mitä mä voin tehdä on hyväksyä se mikä on – kaikkena hyvyytenä ja pahuutena, jota tää elämä tuo tullessaan. Sillä tuomitseminen vaatii ennen kaikkea moraalista ylemmyyttä. Ja mä en ole niin hyvä tyyppi, että voisin tuomita tai arvostella ketään muuta.
- Positiivinen ja optimistinen negatiivisuudenkin jälkeen
Juu, maailmaan mahtuu aivan riittävästi ikäviä asioita. Sen oon huomannut sekä omassa elämässä että ihan vaan uutisia katsomalla. Ja niin olet varmasti sinäkin. Eihän sitä tarvitse kuin vilkaista pari kertaa vasemmalle tai oikealle, niin näkee joitain, joka saattaa madaltaa omaa mielialaansa, jotain, joka tuo mukanaan synkkien ajatusten matalapaineen, vaikka ilmapuntari kuinka haluaisi osoittaa jonnekkin aivan muualle.
Siitä huolimatta mä haluan aina uskoa parempaan, valoisaan nurkkaukseen pimeässä huoneessa, verhojen välistä siintävään aamuaurinkoon, muutamaan sanaan, jotka voivat muuttaa koko päivän kulun, ainokaiseen hymyyn, joka voi merkitä enemmän kuin voisi uskoa, aamukahviin, jota voi juoda kaikkine niiden Klarna-laskujenkin keskellä, hiljaiseen hetkeen kahvilassa ja pieneen koiranpentuun, joka tassuttelee iloisesti ohi kadulla.
Mä oon näet valinnut, että mä elän mieluummin uskossa aurinkoon kuin realistisen pahan maailman luomissa ennakko-oletuksissa. Totta kai se ei aina onnistu; on mullakin huonoja päiviä aivan samalla tavalla kuin kaikilla muillakin. Mut mä haluun mieluummin uskoa siihen, että vaikeiden aikojen jälkeen koittaa aina valoisa huominen kuin siihen, että hyviä hetkiä seuraa aina surulliset yksinäiset illat – joten mä oon positiivinen ja optimistinen negatiivisuudenkin jälkeen.
- En muuttais mitään
Kuten kaikilla muillakin, munkin omassa elämässä on tapahtunut niitä niin kutsuttuja ikäviä asioita. On ollut kuolemaa, sydänsurua, kipua, huolia ja suorapuheista paskaa. Oon myös itse mokaillut, tehnyt tyhmyyksiä ja varmasti onnistunut satuttamaan muita siinä sivussa – sekä tahallisesti että tahattomasti.
Mutta kaikesta huolimatta mä en muuttais mitään. Mä nimittäin uskon vakaasti siihen, että kaikesta voi oppia jotain; jopa pahimmistakin painajaisesta. Eli jos mä nyt pystyisin matkaamaan menneisyyteen ja tekemään jotain toisin, niin mä kieltäytyisin. Koska kaikki mitä mä nyt oon, kaikki mun kasvu, muutos ja halu pyrkiä parempaan on vain ja ainoastaan sen ansiosta, että oon joskus kokenut niitä ikäviä asioita. Totta kai hyvistäkin kommelluksista voi oppia jotain, mutta tehokkaimmat oppitunnit ovat aina sellaisia, jotka sattuvat. Sen kivun tarkoitus pitää vain ymmärtää; ja siksi mä en muuttais mitään.
Tosiaan nämä eivät ole mun ainoita periaatteellisia jääräpäisyyksiä. Saatan joskus jäsennellä ne loputkin tähän elektroniselle paperille.
Siihen asti mennään näillä.
Kohti aurinkoa!
Create Your Own Website With Webador