Parilliset ja parittomat parisuhteet

Kerran aamuna aikaisena mun huonosti nukkuneen mielen valtasi ajatus siitä, että mulla voisi olla muutama sananen sanottavana parisuhteista ja parisuhdeihmisistä. Näin ollen seuraavaksi esiin nousevat mielipiteelliset tiedonjyväset perustuvat sekä omiin kokemuksiin että vuosia jatkuneeseen muiden tarkkailuun. Jälleen kerran en halua millään tavalla väittää, että mun näkemykset olisivat lopullinen totuus yhtään mistään; tämä on ehkäpä enemmänkin tapa jäsennellä mun omat ajatukset ihmissuhteiden syvistä syövereistä. Ehkä olet samaa mieltä, ehkä eri.

Tällä pohjustuksella tässä olisi nyt kuitenkin muutama syväluotaus ihmisistä, jotka ovat päättäneet viettää aikaa yhdessä romanttisessa mielessä.

1.
Mikäli parisuhteen takana lymyilee yksinäisyyden pelko, koko juttu on tuomittu jo alkumetreillä. Toisin sanoen liiankin usein ihmiset tuntuvat hakeutuvan kanssakulkijan seuraan puhtaasti sen tähden, että ajatus yksinolosta on aivan liian hirvittävä päivittäiseksi kokemukseksi. Totta kai sitä voi rakastaa toista, totta kai sitä voi nauttia toisen kanssa hengailuista. Mutta mun mielestä ihmisen tärkein tehtävä on kehittyä omana itsenään ja tämä vaatii useimmiten vuosiakin kestävän romanttisen erakoitumisen. Koska ainoastaan silloin, kun me kykenemme olemaan oman itsemme kanssa omillamme, voi suhde jonkun muun kanssa luonnistua ilman pelkoa hylkäämisestä tai heitteillejätöstä. Voisin kiteyttää tämän ajatuksen seuraavasti: Todellinen itsensä rakastaminen tarkoittaa yksinoloa ilman yksinäisyyttä ja vain itseään rakastamalla voi oppia todella rakastamaan itsensä ulkopuolelta.

2.
Ketään ei voi pelastaa… Uuu, tässäpä semmoinen pilleri, joka ainakin mun on täytynyt niellä turhankin monta kertaa. Käytännössä tässä on kyse siitä, että hyvin monella ihmisellä on tietynlainen pelastajakompleksi, joka sitten manifestoituu sellaisiksi parisuhteiksi, jossa vastapuoli nähdään jotenkin pelastettavana tai avuntarpeessa olevana. Koska vain ”minä” voin tuon toisen pelastaa. Olenhan ”minä” niin hyvä tyyppi? Onhan siinä tietenkin jotain jaloa – yrityksessä nostaa toinen ihminen pimeydestä takaisin valoon ja todistaa, että elämä on sittenkin elämisen arvoista. Valitettavasti ainoa, joka todella voi pelastaa yksittäisen ihmisen, on se sama yksittäinen ihminen. Sillä ilman tahtoa ja motivaatiota muuttaa oman elämänsä suuntaa, ei muiden sanoilla taikka teoilla ole pidemmän päälle tuohon kokonaisvaltaiseen muutokseen tarvittavaa pysyvyyttä. Kyllä sitä voi auttaa, tukea ja kuunnella, mutta todellinen pelastus lähtee vain ja ainoastaan omasta sisimmästään. Kokoavasti: Älä pelasta muita, vaan pelasta itsesi pelastamiselta.

3.
Ketään ei voi muuttaa. Tavallaan tämä kirpeä pilleri on hyvin lähellä yllä olevaa. ”Jos vain tää yksi asia olis eri tavalla, niin se olis täydellinen”, ”Vuoden päästä tilanne on varmasti täysin toinen”, ”Jos mä vaan annan tarpeeksi aikaa, niin varmasti sekin tajuaa, kuinka upea juttu tässä on kyseessä.” Oletuksia, jossittelua ja toiveita. Täysin ymmärrettäviä kaikki. Mutta jos sitä ollaan toisen kanssa sillä oletuksella, että on jotain muutettavaa, niin sitä ollaan ehkä sittenkin enemmän rakastuneita potentiaaliin kuin henkilöön itseensä. Ja tällaisen tunnemaailman potentiaalin piilevä ongelma on se, että se pohjautuu lähes aina omiin mielikuviimme jostain ideaalista, joka saattaa vuorostaan olla täysin toisen henkilön todellisuuden taikka omien arvojen vastainen. Näin ollen paras tapa nähdä, onko toinen tarkoitettu sinulle, on ottaa sellainen mielikuvituksellinen valokuva nykyhetkestä ja pohtia, onko siinä mitään mitä haluaisit muuttaa, ehostaa taikka viilata. Jos vastaus on kyllä, niin luultavasti tuo henkilö ei ole se oikea.

4.
Parhaat suhteet ovat sellasia, jossa eletään omaa elämää yhdessä, koska elämää ei eletä kenenkään muun tähden kuin oman itsensä. Tästä esimerkkinä oon huomannut, että ne suhteet, jossa kaksi ihmistä ei muunnu yhdeksi rakkauspalleroksi, vaan kumpikin säilyttää omat harrastuksensa, mieltymyksensä ja taipumuksensa tuntuvat kestävän rajuimmatkin myrskyt. Tämä ei tietenkään pois sulje sitä, etteikö yhdessä voisi ja pitäisi tehdä asioita, mutta lähtökohtaisesti omaa itsenäisyyttä ei pidä alistaa kenenkään tähden – ei edes sen suuren rakkauden. Paras analogia, jonka olen koskaan kuullut tästä asiasta, on tämä: On olemassa kolme erilaista parisuhdetta. Ensimmäisessä parivaljakko menee yhdessä katsomaan tähtiä, mutta tähtien sijaan he katsovat vain toisiaan. Toisessa parivaljakko menee yhdessä katsomaan tähtiä, mutta toinen katsoo tähtien sijaan vain toista. Ja kolmannessa parivaljakko menee katsomaan tähtiä, kohottavat katseensa korkeuksiin ja myöhemmin keskustelevat siitä mitä näkivät. Ei ole varmasti vaikea arvata, mikä vaihtoehto mun mielestä on se kaikista parhain.

5.
Vastakohdat viehättävät, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Tällä tarkoitan sitä, että moni näkee erilaisuuden ja vastakohtaisuuden hyvänä asiana suhteessa kuin suhteessa, ja olen itseasiassa samaa mieltä tästä – mutta rajansa kaikella. Voisin havainnollistaa asian näin: Kaksi palapelipalasta tosiaankin vahvistaa toisiaan; korostetaan vahvuuksia ja täydennetään heikkouksia, esitetään uusia näkökulmia ja tuodaan toisenlaisia mielipiteitä. Ongelma kuitenkin piilee tilanteessa, jossa nuo kaksi eri palapelipalasta kuuluvatkin täysin eri palapeleihin. Silloin sitä voi yrittää kaikin voimin sopia yhteen – liimautua, takertua ja pakottaa. Mutta kyseessähän on kuitenkin loppujen lopuksi täysin mahdoton tehtävä. Ja vasta sen hyväksyttyään voi löytää oikeat palaset.

6.
Ja sitten ehkä se kaikista raskain huomio, jonka oon sisäitänyt. Tää saattaapi olla hieman henkilökohtaisempi, mutta uskon sen sisältävän myös universaaleja totuudensiemeniä.
Mulle kaikista parhain parisuhde on sellainen, jossa toinen pystyy olemaan täysin yhtä onnellinen ilman mua. Koska jälleen kerran onni ja onnellisuus ei asu muissa ihmisissä, vaan omassa sydämessä. Näin ollen mulle ihminen, joka ei tarvitse mua tai ketään muutakaan luomaan omaa onnellisuuttaan, on eheä ja kokonainen. Sellainen, jonka kanssa onni jaetaan; sellainen, jonka kanssa ollaan onnesta eikä onnen tähden.

Tällaisia asioita oon omalla matkallani huomannut. Jokaisen olen myös joutunut oppimaan ja kokemaan kantapään kautta. En kuitenkaan usko, että maailmassa on sinänsä ”vääriä” parisuhteita. Suurin osa niistä on vain tarkoitettu paljastamaan sen, mitä oikeasta haluamme ja sen, mitä emme halua. Ja näiden oppien jälkeen voi viimein löytää sen, kenet ansaitsee; parillisten ja parittomien jälkeen saapuvan ikuisuuden, jonka odottaminen on kaiken koetun arvoista.

Kohti aurinkoa ja uusia suhteellisia pareja!