Nostalgia on mulle kuin huume; se piristää synkkyyden keskellä, turruttaa nykyhetken ja saa lämpimän tunteen valtaamaan rintakehän. Ensin sitä etsitään erilaisilta alustoilta - muistojen kultalaudalta. Sitten sitä maistetaan, ja tunnetaan se niin koukuttava autuas olo, joka on väritetty vaaleanpunaisella. Lopuksi sitä etsitään yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes menneisyys on ottanut vallan omista askelista ja jalat tuntuvat aina kaipaavan niille vanhoille kivisille huokauksille.
Etenkin musiikki saa mun tietoisuuden kääntymään kohti koettuja ikuisia sekunteja. Tietyt kappaleet tuovat mieleen erilaisia hetkiä – onnellisia sekä surullisia – ja voin melkein nähdä edessäni ne kaikki yksinäiset vaellukset täysikuun alla, yhteislaulut pehmeällä nurmikolla ja katulamppujen edessä vannotut verivalat ikuisesta ystävyydestä.
Samankaltaisesti muhun vaikuttaa myös tietyt näkymät; alitajuntaan piirretyt siluetit tärkeistä hetkistä ja pauhaavasta puheensorinasta. Oli olemassa aika, jolloin nuoruuden päivät vietettiin aina Ruttopuistossa viikonlopun pyörteistä nauttien. Sama takamuksista kulunut kohta viikosta toiseen; yhä mä hymyilen, jos käppäilen siellä päin. Niihin aikoihin kaikki tuntui niin jännittävältä – oli ensimmäisiä rakkauksia, ensimmäisiä rakkausriitoja, draamankaaren suunnattomia kiitoja ja yhdenillan poltettuja siltoja, jotka kuitenkin korjattiin heti seuraavana päivänä. Alkoholikin oli vielä jotain, jonka kanssa oli hauska pelleillä, ja huomaamattaan sitä löysi muista niitä piirteitä, joita itsessäänkin näki. Oltiin joukkio toiveikkaita aikuisalkuja, jota näkivät edessään ruuhkattomia valtateitä suoraan maineeseen ja mammonaan. Oltiin unettomia unelmoijia, jotka yhdessä piirsivät toinen toistaan kauniimpia tähtikuvioita tulevaisuuden yötaivaaseen. Siellä tietyssä paikassa, omassa kuplassa, vähät välittämättä muiden mielipiteistä, nuoruudessa kauniissa.
Toinen samankaltainen sydäntälämmittävä paikka löytyy Vaasankadusta ja sen ympäristöstä. Ei helvetti, mitä kaikkea hauskaa ja ei-niin-hauskaa noillakin kulmilla on tultu koettua. Elämäni vilkkaimmat vuodet ängettynä yhteen pieneen pisteeseen ikuisuutta, jossa oksentavat ihmiset koristavat katukivetyksiä, pahanmakuinen bisse virtaa kämmeneltä kämmenelle laskettujen hilujen tahdissa, vanhat samat naamat edelleenkin niissä samoissa tuoleissaan, tupakankatkuinen hengitys vasten tyhjää tuoppia, säihkyviä silmiä, märkiä huulia ja käärmeen tavoin suussa matkaavia kieliä.
Erityisesti Kalliohovi on mulla aina ykkösenä omien muistojen lukituilla ullakoilla. Sinne porukka aina päätyi; kenenkään ei tarvinnut edes kysellä. Jokin ratamagneetti siinä baarissa oli noina aikoina, sillä talviset illat ja syksyiset yöt oli usein omistettu tuon valtakunnan tarjoamiin pirskeihin, joista jäi aina tietyllä tavalla morkkis, mutta jonne halusi silti aina heti palata nauttimaan lisää.
Siellä koettiin syvimpiä keskusteluja särkyneistä sydämistä ja unohdetuista huomisista. Siellä naurettiin yhdessä tavanomaisuudelle ja sellaisille ihmisille, jotka sitä tavoittelivat. Siellä oltiin yön ja aamuauringon kuninkaita ja kuningattaria, joille kaikki portit olivat yhä avoinna. Kaikki oli niin selkeää tuolloin, kaikki oli niin helppoa silloin; yksinkertainen oli monimutkaista ja monimutkainen yksinkertaista. Huolettomia silmäniskuja, alkoholin kuorruttamia lupauksia kunniasta ja kunniattomuudesta. Selostuksia kivisistä poluista, jotka jälkikäteen ajatellen tuntuvat mitättöman ihanilta, stressittömiä oletuksia seuraavan viikon rahatilanteesta ja onnea vain pelkästään olemisen tähden.
Mutta joskus asioista pitää päästää irti ja unohtaa. On vain kasvettava ja siirryttävä eteenpäin. Silti mä tuun aina muistamaan lämmöllä noita aikoja. Ne ovat osa mun sielua ja ilman niitä en olisi se, mikä nyt olen.
Joten vedetään nokat täyteen nostalgiaa silloin tällöin, mutta koitetaan muistaa, että mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes unelmat, jotka elettiin eilispäivän pistävissä ruusutarhoissa.
Kohti aurinkoa – sinne missä nostalgia ei ehkä enää asu menneisyydeen vieroituksessa.
Create Your Own Website With Webador