Haaveilija, joka hyppäsi

Mikään tässä elämässä ei ole mun mielestä yhtä epämiellyttävää kuin tuntemattoman kohtaaminen. Tähän on varmasti lukuisia syitä, mutta ennen kaikkea uskon tuntemattoman pelossa olevan kyseessä oman mukavuusalueen hylkäämisestä syntyvä ahdistus. Me ihmiset saamme nimittäin turvaa siitä, että voimme kutakuinkin ennustaa tietyn teon, sanan tai päätöksen lopputuloksen sekä seuraukset. Tuttua ja turvallista on esimerkiksi työpaikka, jossa tiedämme miten toimia, kuinka paljon saamme palkkaa kuukaudessa ja kenet joudumme työssämme kohtaamaan. Tai sitten parisuhde, jossa tunnemme toisen tarpeet, voimme olla melko varmoja siitä, että tuo kyseinen henkilö on paikalla vielä seuraavana aamuna ja jossa meillä on ainakin edes joku, jonka kanssa voi sohvalla katsella sitä uutta fantasiasarjaa. Ja ehkäpä myös ajattelumalli, jonka mukaan on parempi olla hiljaa ja noudattaa ohjeita kuin olla äänekäs ja seurata omaa suuntaansa.

Omakohtainen tavoitteeni on jo pitkään ollut mun omien pelkojeni kohtaaminen, ja rehellisyyden nimissä tällä itsereflektion ja itsetutkiskelun matkallani mikään ei ole ollut yhtä karmivaa, raskasta ja kannattavaa kuin sukeltaminen sinne, missä en ole aikaisemmin ollut. Astua alas siltä kielekkeeltä, jonka pohjaa ei voi edes erottaa.

Se on helvetin vaikeaa.
Se on helvetin kuormittavaa.
Se on suoraan sanoen täysin perseestä.

Se on myös jotain, jonka tekemistä en ole koskaan katunut sekuntiakaan.

Lukuisten öisten pohdintojen päätteeksi voin nyt suht varmin mielin todeta, että mulla itselläni on kolme selkeää hetkeä, jolloin mä olen tuon tuntemattoman rotkon kohdannut. Luonnollisesti niistä ensimmäinen liittyy suhteellisen pitkän parisuhteen päätökseen – mihin muuhunkaan?

Ihan alkuun haluan sanoa, että älkää nyt käsittäkö väärin, sillä kyseessä oli kaiken kaikkiaan rauhallinen, onnellinen ja draamaton parisuhde. Erosta on jo aikaa ja haavat on parantuneet, mutta sen voima esimerkkinä on edelleen vahva, minkä tähden sitä tässä nyt availen. Suunnilleen viisi vuotta kerittiin olla yhdessä. Hauskaa oli, opittiin paljon ja oltiin hyvä tiimi. Tylsiä sunnuntaipäiviä ja krapularuoaksi itsetehtyä currymössöä. Kaikki oli siis pintapuoleisesti hyvin.
Paitsi, että me oltiin täysin väärät ihmiset toisillemme.
Eri arvot, eri harrastukset, eri toiveet ja eri tulevaisuudensuunnitelmat. Näin jälkeenpäin katsottuna kyllähän sen tietenkin itse tiesi jo pitkään ennen sitä varsinaista ”meidän pitää puhua”-hetkeä, mutta päällimmäisenä esteenä oli luonnollisesti se lähes väistämätön universaali vakio: asian itselleen myöntäminen.

Mutta oliko kyseessä tahallinen itsevalehtelu vai jotain muuta? Tämä kirjoitelman teemaan sopivasti, mun oma teesini on se, että asioiden oikean laidan myöntämistä vältellään juurikin sen tähden, että tuon kriittisen tilannekohtaisen hyväksynnän seurauksena joutuu jättämään jälkeensä sen niin tuudittavan uskomuksen siitä, että asiat kyllä paranevat ajan kanssa. Joutuu ajatella seuraavia askelia, pitää alkaa pohtimaan mahdollista muuttoa, tulee keskustella yhteisten huonekalujen jakamisesta ja nostaa esiin kysymyksiä esimerkiksi siitä, kumpi saa itselleen lemmikkieläimet. Kaikki nämä pakottavat meidät kohtaamaan täysin uusia asioita – sen tuntemattoman.

Ja helvetti, miten pelottavaa se oli.
Ja hitto, kuinka ylpeä olen siitä, että me tehtiin se päätös.
Joskus todellinen rakkaus on sitä, että päästää toisesta irti.

Toinen selkeä esimerkki siitä, milloin tuntemattoman pelko oli ihan lamaannuttavan suuri, liittyi siihen, kun päätin lähteä reilaamaan Italiaan ja Kreikkaan yksinäni. Se oli kyllä kokemus, jota en tuu koskaa unohtamaan. Mut jumankauta sitä piti kyllä valmistella kauan, sillä ikinä aikaisemmin en ollut ryhtynyt tuollaiseen seikkailuun. Silti tuun varmasti muistamaan koko mun loppuiän sen hetken, kun viimein saavun Bergamon lentokentälle. Kello oli suunnilleen kolme yöllä ja aattelin sitten nukkua aamuun asti jollain aivan helvetin epämukavilla lentokenttäsohvilla. Muutaman tunnin päästä mun unet katkaisi sitten sellainen kaljamahainen italialainen lentokenttävartija kovaan ääneen huutaen ja herätti kaikki muutkin kanssanukkujat. Aattelin siinä, että nyt oli selkeästi loistava aika lähteä dallailemaan kohti jotain täysin tavanomaisesta poikkeavaa. En ollut siis astunut jalallanikaan ulos lentokentän ovista aikasemmin tuon yön aikana, mut nyt mä tein sen.Mun edessä oli täysin uusi maa, nouseva aurinko ja rankkasade. Katoin hetken ympärilleni, näin kaukaisuudessa siintävät kukkulat ja lähdin kävelemään niitä kohti.

Olin yksin, reppu selässä, läpimärkänä ja onnellisempi kuin pitkään aikaan.
Hitto mä rakastin sitä reissua. Isä oli eläessään ollut samanlainen matkustajaluonne, ja mun mielessä oli vain yksi ajatus: ”Faija, mä tein sen!”. Koskaan sen jälkeen en oo kokenut samanlaista autuaan vapauden hurmosta. Ehkä sitten seuraavassa reissussa. Toivon mukaan jonkun toisen seikkailijan kanssa.

Oli miten oli, niin jälleen kerran tuntemattoman kohtaaminen oli ollut parhain mahdollinen päätös mun oman kehityksen tähden.

Kolmas ja itseasiassa järjestyksessä viimeisin hyppy tuntemattomaan oli mun päätös hakeutua kaikkien näiden vuosien jälkeen terapeutin puheille. Oon tosiaan luonteeltani sellainen, että yksin selviytyminen on ollu mulle lähes pakkomielle. En osaa oikein ottaa apua vastaan ja haluan kantaa kaiken omilla harteillani. Kuka tietää, mistä tuokin pinttymä on mulle muodostunut, mutta ehkä siihenkin alkaa nyt saamaan vastauksia, kun nyt olen viimein ottanut askeleen kohti haavoittuvuutta ja ihmisten luottamista. Toisaalta jälkeenpäin aateltuna tääkin askel ois varmasti kannattanut ottaa jo kauan sitten, mutta itse kyllä haluan myös uskoa siihen, että asiat tapahtuu silloin kun niiden oikea aika on. Divine Timing, kuten eräs hengellinen termi kuuluu. 

Ja toden totta, nyt mä mä voin koko mun sydämellä todeta, että ne terapiaistunnot teki mulle niin helkatin hyvää. Jälleen kerran voin vaa olla ylpeä ittestäni siksi, että uskalsin jättää taakse sen kaiken vanhan ja astua kohti tulevaisuutta.

Sillä loppujen lopuksi juuri sitähän se tuntematon on. Tulevaisuutta. Asioita, jotka tapahtuvat silloin kun me päätetään jättää hyvästit eiliselle.

Mutta miten ihmeessä voi oikein löytää rohkeuden tehdä se, minkä tietää olevan oikein, mutta jonka tekeminen pelottaa enemmän kuin mikään muu?

En väitä, että mun vastaukseni olisi oikea, mutta itteäni on auttanut tämä ajatus: Mikä on se yksi asia, joka on vielä sitä tuntematonta pelottavampi? Mulle tähän on selkeä vastaus – nimittäin epätietoisuus. Mä haluan aina mieluummin tietää kuin vain pohtia. Olkoon kyseessä sitten se eronjälkeinen maailma, uuden työpaikan tuomat muutokset taikka uuden ajattelumallin kommellukset. Mä en yksinkertaisesti halua elää mun elämää siten, että joutuisin päivittäin miettiä sitä, että oisko pitänyt tehä sitä, sanoa tota ja kokea tätä. Mun korviin se kuulostaa paljon pelottavammalta kuin tuntematon.
Toisin sanoen mulle huominen on aina pelottava asia, mutta vielä enemmän mä kauhistun siitä, että olisin ikuisesti vangittuna samaan tämänpäiväiseen.    

Mä toivon, että säkin löydät sun huomisen. Hypätäänkö yhdessä kohti tuntematonta ja nauretaan kuin hullut samalla kun pudotaan kohti ikuisuutta?

Kohti aurinkoa. Sitä, mikä meitä odottaa tulevaisuudessa.