Kerro, kerro kuvastin

Ah, ulkonäkö. Tuo jokaisen ihmisen henkilökohtainen heijastus ympäröivään todellisuuteen. Miten jokin asia voikaan olla samaan aikaan niin vapauttavaa ja vangitsevaa? Miten jokin asia voikaan olla samaan niin kaunista ja kauhistuttavaa. Ja miten jokin asia voikin olla niin katsojan silmistä riippuvaista – etenkin niistä omista.

Teini-iässä mulla todettiin anoreksia. Oli osastolla ja pakkoruokinnalla uhkailua sun muuta mukavaa. Kaikki samassa tilanteessa olleet voivat varmasti samaistua. Onneksi kuitenkin terapian ja kuuntelevien korvien avulla onnistuin tuon sairauden selättämään. Täysin eheänä en kuitenkaan tuosta koettelemuksesta selvinnyt. Mulle jäi nimittäin jokapäiväiseksi ystäväksi suhteellisen pahalaatuinen kehonkuvan vääristymä. Tästä kärsin edelleen tänäkin päivänä.

Niille, joille kyseinen oireyhtymä ei ole täysin tuttu, niin kehonkuvan vääristymässä omasta ulkonäöstään löytää lähes aina jotain negatiivista ja ”parannettavaa”. Pohjimmiltaan kyseessä on siis jollain tavalla vaurioitunut itsetunto, joka ilmenee tyytymättömyytenä tai pahimmillaan suoranaisena inhona omaa fyysistä olomuotoaan kohtaan. Omalla kohdalla näiden oireiden vahvuus vaihtelee lähes päivittäin. On sellaisia aamuja, jolloin herään ilman sen suurempia ongelmia omaa ulkomuotoani kohtaan, mutta sitten on tietenkin myös niitä aamuja, jolloin oma pelikuva ei vois olla kauheampi ja rumempi.

Mun tapauksessa tää kehonkuvan vääristymä on johtanut siihen, että olen erittäin tarkka omasta ruokavaliosta ja kuntoilusta. Käytännössä tämä ilmenee kaloreiden seuraamisena, lähes päivittäisenä urheiluna sekä rehellisesti mahdottoman ulkonäköihanteen tavoitteluna. Kaupanpäälle tulee myös sitten niitä perjantai-iltoja, jolloin alituinen kalorivaje viimein päättyy pahemman luokan mässäilyyn, jonka jälkeen ollaan sitten erittäin pettyneitä itseensä.

Älä kuitenkaan käsitä väärin; sääli tai myötätunnon tavoittelu ei ole tämän kirjoituksen tarkoitus. Totta kai tässä on kyseessä tietoisuuden lisääminen tärkeästä asiasta, mutta lähtökohtaisesti mä haluan itseasiassa antaa ja luoda toivoa teille muille, jotka saatatte kärsiä samaisesta vaivasta.

En tiedä vastausta siihen, voiko syömishäiriöstä ja sen seurauksista koskaan täysin parantua, mutta sen tiedän, että niiden kanssa voi oppia elämään. Todiste tästä löytyy niinkin läheltä kuin mun omasta elämästä. Vielä muutama vuosi sitten mun kehonkuvan vääristymä oli näet paljon pahempi kuin nykyisin. Silloin en voinut edes vilkaista itseäni ilman inhonväristyksiä taikka solvauksia omaa saamattomuuttani kohtaan.

Nyt tilanne on kuitenkin täysin toisin. Mä voin esimerkiksi hyvinä päivinä sanoa, että olen ylpeä mun kehosta, olen tyytyväinen mun ulkonäköön, arvostan itseäni ja olen täysin riittävä. Ennen tällaiset toteamukset eivät olisi tulleet kuuloonkaan. Totta kai se mun takaraivossa asuva tuomitseva ääni on edelleen aina läsnä, mutta vuosien mittaan olen oppinut tiettyinä hetkinä jättämään sen omaan arvoonsa ja sivuuttamaan sen kommentit hölynpölynä. Toisin sanoen tuon äänen voima ei ole enää läheskään niin suuri kuin ennen. Ja uskon myös vakaasti siihen, että tulevaisuudessa tulen olemaan vielä paremmassa suhteessa kehoni kanssa. Mutta se vaatii aikaa ja hitautta. Kiirehtiminen johtaa tässä tapauksessa ainoastaan äkkijarrutukseen.

Toivoa mä en kuitenkaan koskaan menetä. Koska pohjimmiltani mä oon ikuisesti se positiivinen ja optimistinen leijona. Ja sen takia mä uskon koko mun sydämestä, että myös sinä voit oppia elämään demoniesi kanssa ja ehkäpä joskus jopa hyväksymään ne. Sillä todellinen itsensä rakastaminen vaatii aina oman varjonsa kohtaamista. Ja useimmiten tuo varjo asuu omassa peilikuvassamme.

Joten siis kerro, kerro kuvastin, ken on tässä maassa kaunehin?
No sinä tietenkin, toiveikas taistelija ikuinen.

Kohti aurinkoa!