Menestys on mielipide

Menestys on aina ollut minulle ristiriitaisia tuntemuksia herättävä käsite, sillä mielipiteeni sen suhteen on vaihtunut vuosien mittaan varsin radikaalisti. Muistan nimittäin hyvinkin selkeästi, että esimerkiksi lapsuusiässä suurin unelmani koostui käytännössä vain yhdestä asiasta: rikastumisesta. Ihan sama mistä tuo maallinen mammona käsiini nousisi. Tärkeintä oli vain, että rahaa olisi ja niin paljon kuin mahdollista. Menestys oli siis näin jälkikäteen tarkasteltuna hyvinkin konkreettista; tilillä olevien nollien määrää ja lompakossa olevan setelinipun paksuutta.

Teini-iän koittaessa aloin vuorostaan kallistumaan lähestulkoon vastakkaiseen suuntaan, sillä yhtäkkisesti vapaus olikin kaikesta tärkein asia koko universumissa. Haavemaailmani estradilla esiintyi sekoitus rokkitähteyttä ja äkkirikastumista. Millään muulla ei ollut väliä kuin massasta erottautumisella mahdollisimman mahtipontisella tavalla, joka sotisi jo pelkällä olemassaolollaan yhteiskunnan tylppiä normeja vastaan. Jälleen näin jälkikäteen tarkasteltuna kyseessä taisi ehkä sittenkin olla vain halu viettää kaikki aika kamujen kanssa sekä ryypätä ja bilettää mahdollisimman paljon, koska oltiinhan silloin nyt helvetti nuoria ja vapaita! Menestys oli siis joukosta erottumista, kapinaa sosiaalisia sopimuksia vastaan sekä loputtomia iltoja Ruttopuiston kirkon portailla.

Varhaisaikuisuudessa huomasinkin, että menestys oli jälleen palannut hieman lähemmäs maanpintaa, sillä nyt koin onnistuneen tulevaisuuden muodostuvan korkeakoulutuksen myötä löytyneestä hyväpalkkaisesta duunista, jossa ei nyt ehkä rikastuisi, mutta jonka puitteissa sitä voisi silti elää ilman rahahuolia taikka selviytymispaineita. Menestys olikin siis lähtökohtaisesti jotain turvallista ja tasapainoista, johon mahtuisi hyvin se onnellinen avioliitto, vähintään yksi lapsi, ainakin kaksi koiraa ja omakotitalo jostain suhteellisen laadukkaalta alueelta.

Tämä kyseinen menestyksen määritelmä oli se, jota tavoittelin ja jonka mukaisesti elelin hyvinkin kauan. Tällaisen menestyksen turvin minullahan ei olisi äkkinäisiä muutoksia, ei sen suurempaa köyhyyttä eikä mitään ylitsepääsemätöntä stressiä. Tällaista menestystä se yhteiskuntakin kannustaa ja ruokkii.

Ainoa ongelma oli, että mitä enemmän mä tavoittelin tuollaista elämää, sen onnettomammaksi mä muutuin.

Aluksi se oli vain pieni kuiskaus takaraivossa, tunne siitä, että jokin oli nyt pielessä. Mutta mitä enemmän mä sivuutin tuon kuiskauksen, sen voimakkaammaksi se muuttui, kunnes lopulta se huusi ja karjui. Monta kertaa mä ajattelin, että olin vain laiska ja saamaton ihminen, koska en enää halunnut sitä normaalia ja vakaata elämää. Monta kertaa mä ajattelin, että mussa oli jotain pielessä, kun pelkkä ajatus päivittäisestä tavanomaisesta olemassaolosta sai mut ahdistumaan.

Painetta, painetta, ja painetta.
Kieltämistä, vastaväitteitä ja selittelyä.

Kunnes mä viimein hyväksyin asian.
Ja silloin kuin salamana taivaalta mun oli helpompi olla.
Ja nyt viimein ymmärsin, mitä menestys oli mulle.

Se oli mun omassa autenttisuudessa elämistä. Rohkeutta olla minä senkin uhalla, että muut saattaisivat katsoa mua väärin. Ja tällä hetkellä autenttinen elämä on mulle sellaista, jossa teen tavallista työtä juuri sen verran, että pärjään ja loput ajasta käytän mun luovuuden harjoittamiseen. Tämän tarpeen tiedostaminen on viimein tuonut mulle täyttymyksen. En siis tarvi rikkauksia, en liiallista turvallisuutta enkä muista erottumista. Mä kaipaan vaan mua. Ja viimein musta tuntuu, että oon itteni löytänyt.

Mulle menestys on siis loppujen lopuksi mielipide. Mitä mieltä sä oot? Nähään joskus ja keskustellaan tästä vaikka kera kahvikupillisen :)