Jahas, suoraan altaan syvää päätyyn siis, mä ajattelin, kun tän päivän tarotkortti paljasti tämän kahvituokion teeman. Ylipapitar kantaa mukanaan nimittäin ehkä oman elämämme suurinta vastuuta - itsekehitystä. Halua, pyrkimystä ja kykyä tutustua itseensä paremmin ja oppia olemaan jotain eheämpää kuin aiemmin. Tämä energia on vastuunkantamista, itsensä hyväksyntää, myötätuntoa omia virheitään kohtaan ja oman peilikuvansa rakastamista. Hän on se ääni, joka toruu lempeästi ja tarpeen tulle myös komentaa tiukasti. Äidillistä rakkautta ja itsenäistä voimaa.
Ylipapitar kuiskaa ne asiat, jotka meitä opettavat, niin hyvät sekä pahat. Kaikessa rehellisyydessään.
Heti alkuun koen tärkeäksi sanoa sen, että jokainen ihminen oppii eri asioita elämässään. Meillä on meidän omat luonteemme sekä sielumme, ja jokainen näkee maailman omien silmiensä kehyksen kautta. Näin ollen mä en todellakaan väitä, että se minkä mä oon oppinu tässä mun suhteellisen lyhyen elämän aikana olisi millään tavalla jokin virallinen itsekehityksen universaali opetussuunnitelma, mutta ehkäpä sieltä löytyy jotain samaistuttavaa kuitenkin.
Pidemmittä puheitta siis tässä olisi kaksi oppia, joiden avulla mä koen kehittyneeni hurjasti omalla matkallani.
- Katkeruus on myrkkyä
Epäreilu totuus on se, että tässä maailmassa hyville ihmisille tapahtuu ikäviä asioita. Välillä kaikesta yrityksestä huolimatta epäonnistuu, välillä hyviä tekoja ei palkita ja välillä sitä kohtaa pahuutta täysin ansaitsemattaan. Kuinka helppoa sitä silloin onkaan alkaa uskomaan, että elämällä olisi jokin henkilökohtainen vihasuhde sua kohtaan. Mun ainakin oli. Vuodesta toiseen ja ikävästä kokemuksesta seuraavaan. Vajoten yhä syvemmälle siihen itsesäälin ja voivottelun kierteeseen.
Mutta sitten jotain tapahtui.
Ensin mun pitkäaikainen parisuhde päättyi ja sitten mun isä menehtyi syöpään.
Ja näin mun maailma kääntyi päälaelleen.
Hetkessä asioiden päättyminen ja kuolema eivät enää olleet jotain kaukaisia abstrakteja pelotteita, vaan ne iskivät vasten mun todellisuutta koko voimallaan. Ja silloin mä halusin niin paljon kirota koko maailman syvimpään helvettiin. Huutaa ja raviota kunnes mun äänihuulet hajoisivat ja vetäytyä yksin pois kaikesta jonnekkin, jossa mun ei tarvitsisi kohdata enää yhtäkään sydänsurua.
Näin ei kuitenkaan tapahtunu. Mä päätinkin tehdä toisin; olla surullinen totta kai, mutta myös onnellinen. Onnellinen niistä hyvistä hetkistä, kiitollinen yhteisistä aamuista, koetuista suruista, sanoituista sekä sanomattomista sanoista ja hiljaisista saunailloista. Mä päätin, että kaikesta huolimatta uhriutuminen ei ole enää se tapa, jolla mä haluan elää, ja mä päätin kohdata tulevaisuuden selkä suorana uskoen vakaasti siihen, että myös hyviä asioita tapahtuisi - vaikka mun jalat vapisisivat kuinka paljon tahansa. Sillä mä olin viimein ymmärtänyt, mitä mä, pieni ja voimaton ihminen, voin tehdä tän maailman järjettömyyden ja epäreiluuden edessä.
Mä voin olla lisäämättä mun omaa katkeruutta tuohon kollektiiviseen negatiiviseen energiaan. Jatkaa mun elämää ja edelleen uskoa valoisampaan tulevaisuuteen. Se ei ehkä ole paljon suuressa mittakaavassa, mutta ehkä se on riittävästi, vai mitä luulet?
- Sä et ole yksin
Luonnollisesti kaikkien universumien oppien ei tarvitse pohjautua johonkin negatiiviseen käytösmalliin, vaan välillä sitä myös oppii positiivisuuden kautta. Välillä sitä ehkä huomaakin, että ne parhaimmat oppitunnit vietetäänkin ystävien kesken aamulla parvekkeella kera tupakan ja viimeisten oluttölkkien, ruokapöydässä kera pikkuveljen, joka ei koskaan lopeta uusien kysymysten esittämistä, talvisella bussipysäkillä yhdessä hytisemässä muiden työmatkalaisten kanssa, kadulla vastaantulijalle hymyillessä tai "totuutta ja tehtävää" pelatessa liiankin syvällisillä kysymyksillä.
Ja ne ovat juurikin nämä hetket, jolloin ei koe olevansa yksin. Nuo jaetut surut, olalletaputukset, hiljaiset kuuntelut, äänekkäät suutelut, kostuvat silmät, nyökkäävät päät ja leveät hymykuopat. Ja tällaisten hetkien kautta mä olen oppinut sen, että vaikka mulle tapahtuisi mitä tahansa, niin luultavasti se sama tai vähintään samankaltainen asia on tapahtunut myös jollekin toiselle. Ja jos se on selvinnyt siitä, niin aivan varmasti mäkin pystyn siihen. Ja mä tiedän, että säkin pystyt siihen.
Sillä ehkäpä ainoa totuus tässä pelottavassa ja yksinäisessä maailmassa on seuraava: omillaan saatamme olla särkyneitä pieniä sirpaleita, heitä, jotka etsivät merkitystä ja tarkoitusta, mutta yhdessä olemme kokonaisia, niitä, jotka ovat kerran jo särkyneet, mutta meidät kaikki pienellä elämällään ja kaikella rakkaudellaan pelastaneet.
Huh, maailma on tosiaan raskaita oppeja täynnä. Mutta onneksi meillä ei ole mihinkään kiire. Me voidaan epäonnistua, me saadaan kaatua, meillä on oikeus yrittää aina uudestaan ja uudestaan. Ja hei, eihän sitä koskaan olla muutenkaan täysin valmiita. Mäkin taidan itseasiassa tästä lähetä valittamaan huonoista ihmissuhteista ja siitä kuinka perseestä maanantait on... vai pitäiskö tehä se yhessä? :)
Loppujen lopuksi ne elämän suurimmat opit liittyvät itsensä rakastamiseen ja itsensä hoivaamiseen, sillä se on tärkein parisuhde, mikä meillä on oman elämämme aikana. Sen innoittamana tän sunnuntain voimabiisi on Miley Cyrusin Flowers. Kuunteleppa se ja vie ittes elokuviin.
Kohti aurinkoa, sinä särkynyt ihana ihminen.
Kahvila-arvostelu:
Cafe Picnic Sörnäinen - Hämeentie 29
Täältä löysin mukavan pysähdypaikan kantakaupungin huuman keskellä. Sijainnistaan huolimatta kyseessä on todella rauhallinen ja seesteinen kahviparatiisi, josta löytyy sijaa sekä etsijälle että löytäjälle. Suuhuni päätyi tänään pala mustikkapiirakkaa ja chai latte.
Kolme leijonaa viidestä!
Create Your Own Website With Webador