Jos mä mietin mun elämää ja sen kulkua, niin ehkäpä ne vaikeimmat opit mä olen aina kohdannut silloin, kun on tullut aika päästää irti tai luopua joistain, joka on ennen ollut tärkeää ja arvokasta. Näin ollen mulla ja kuutosten miekoilla on aina ollut erikoinen suhde, sillä samaan aikaan sekä rakastan että vihaan tuota energiaa yli kaiken. Rakastan sitä vapautta, jonka tuo energia tuo mukanaan, mutta vihaan sitä tuntematonta, joka on aina tuon vapauden hinta.
Tässä on nimittäin kyseessä se ensimmäinen hetki uudessa elämässä, ensimmäinen yö uudessa asunnossa, ensimmäinen päivä uudessa työpaikassa ja ensimmäinen aamu uudessa mielentilassa. Tämä energia sisältää ne sekunnit, kun olemme jo hypänneet, ne tunnit, joiden aikana paluuta ei enää ole, ne sanotut sanat, joiden jälkeen mikään ei ole enää kuin ennen, sen viimeisen teon ennen lähtöä ja tuon viimeisen vilkaisun sitä entistä elämää kohtaan.
Kaikessa kauheudessaan miekkojen kuutonen on kuitenkin aina voitokas. Sillä useimmiten ne valinnat, jotka tehtyämme heittäydymme tuohon tuntemattomaan, ovat syntyneet tarpeesta valita itsemme muiden sijaan taikka asettaa itsemme muiden edelle. Se on siis syy olla ylpeä itsestään – senkin hinnalla, että joudumme nyt pysäyttämättömän muutoksen kouriin.
Jossain joku uskaltaa viimein sanoa ei sille yhdelle ihmiselle, joka aina pyytää, muttei koskaan anna takaisin. Miekkojen kuutonen on se tunne, joka vallitsee niiden sanojen jälkeen.
Jossain joku uskaltaa viimein irtisanoutua siitä työpaikasta, joka ei enää tunnu hyvältä, mutta jossa on pysynyt työkavereidensa tähden. Miekkojen kuutonen on se syvä hengitys, joka vapautuu keuhkoista ulko-ovien sulkeutuessa.
Jossain joku sulkee viimein silmänsä, mutta näkee vielä viimeisen kerran koko elämänsä. Miekkojen kuutonen on se tieto siitä, että kipu päättyy viimein.
Jossain joku itkusilmäinen isä saattaa tytärtään kohti alttaria ja ihmettelee, miten tämä voikaan olla näin vaikeaa. Miekkojen kuutonen on se hymy, kun luovutetun kämmenen ottaa vastaan joku, joka on luotettava ja turvallinen.
Jossain joku herää sittenkin aamulla kera tyhjien lääkepurkkien. Miekkojen kuutonen on se päätös, että nyt on viimein aika hakea apua.
Mulle miekkojen kuutonen oli eräs aurinkoinen päivä kauan sitten. Niihin aikoihin mun oli tapana kävellä paljon, sillä paikallaanolo sai mut ahdistuskohtauksen partaalle. Pitkä parisuhde oli päättynyt ja mä yritin kovasti sopeutua tuohon uuteen todellisuuteen. Kaikesta viisaista sanoista huolimatta mikään ei kuitenkaan ollut vielä onnistunut piristämään mua. Joten mä kävelin ja kävelin, jotta mun ei tarvitsisi kohdata sitä uutta yksinäisyyttä, joka oli mun elämään nyt saapunut. Erään tällaisen päämäärättömän hortoilun päätteeksi mä kuitenkin päädyin Katajanokalle. Siellä mä löysin sellaisen pienen rantapuiston, jossa muutaman hanhet pitivät mulle seuraa. Päätin istahtaa sinne hetkeksi puupenkille ja katsella pienten aaltojen liplattelua vasten kivikkoa. Sitten mä laitoin soimaan Don Henleyn Boys of Summerin ja kuhan vain kuuntelin sekä katsoin. Ja sitten aivan odottamattomasti – täysin yllättäen – mut valtasi vahva tunne siitä, että ehkä kaikki onkin ihan… ok. Ja mä hymyilin, kuuntelin ja istuin.
Ja siitä asti kaikki on ollut hyvin.
Joten tässä olisi mun neuvo sinulle, joka pelkäät tällä hetkellä ottaa sitä askelta sinne tuntemattomaan, joka pelkäät käydä sitä keskustelua, joka pelkäät sitä, mikä muuttuisi, jos näin tekisit:
Se sattuu vain hetken. Sä itket vain hetken.
Sitten se paranee vielä hetken. Sitten sä kuivaat kyyneleitäsi vielä hetken.
Ja lopulta sä unohdat sen hetken.
Joten älä pelkää tehdä sitä, minkä tiedät olevan oikein. Sen raskaan matkan takana odottaa vapaus, jonka huuma ylittää sun suurimmatkin odotukset. Sulje silmäsi ja sitten avaa ne. Uusi maailma on syntynyt. Maailma, jossa sun ei tarvi katsoa enää taaksesi, sillä se hetki on jo päättynyt.
Kohti aurinkoa; sitä, joka meitä odottaa sen viimeisen minuutin päätyttyä, tuolla uudessa maailmassa kaukaisen horisontin.
Voimabiisinä toimii luonnollisesti tuo Don Henleyn Boys of Summer. Kuuntele se ja tiedä, että kaikki on sittenkin ihan okei :)
Kahvila-arvostelu
Cafe Metro – Helsingin Yiopisto -metroasema
Tämä pikkukahvila on aina ollut minulle rakas, sillä se uhkuu kodikkuutta ja pysyvyyttä. Tiettyjen asioiden ei pidä muuttua ja tämä putiikki on loistava esimerkki sellaisesta muuttumattomuudesta, jota nykyaikainen maailma tarvitsee. Täällä saa aina olla rauhassa ja hiljaisuudessa. Eväät olivat tällä kertaa tavallinen kahvi ja toskakakku. Ah, aina niin maukasta!
Neljä leijonaa viidestä.
Create Your Own Website With Webador