Pettymyksistä huolimatta

Karvas pettymys. Se oli ensimmäinen ajatus, joka nousi mieleeni, kun nostin maljojen viitosen tämän päivän aiheeksi. Tässä olisi nyt sellainen energia, josta on ensi silmäyksellä vaikea löytää mitään positiivista tai valoisaa. Mutta katsotaan nyt kumminkin loppuun asti.

Maljojen vitonen sisältää kadotetun polun; ne ajatukset, jotka syntyvät, kun jokin, jota halusimme enemmän kuin mitään muuta, ei ollutkaan meitä varten. Se sisältää menneisyyden, josta emme pysty päästämään irti; nuo ajatukset paremmista ajoista, jolloin kaikki tuntui helpommalta ja palkitsevammalta. Ja se sisältää myös menetetyn rakkauden; tuon yhden ihmisen, jonka piti olla se viimeinen, mutta joka olikin vain yksi seinään piirretty viiva lisää.

Tämä energia on surua, jota haluaa paeta yhä syvemmälle oman sänkynsä kulmiin, kaipuuta, jota tavoittelee liian usein iltaisella hiekkateillä niiden vanhojen yhteisten kappaleiden soidessa, sanomattomia sanoja, joiden merkityksen tajusi vasta nyt, kun on aivan liian myöhäistä, ja kauniita muistoja vuosien takaa, jotka voi melkein jopa tuntea, mutta jotka pian taas katoavat pölyisiä valokuvia sisältäviin ullakkolaatikoihin.

Se on tosiaankin pettymistä; tuota tunnetta siitä, että olisi todellakin ansainnut jotain parempaa, mutta saikin vain uuden todisteen siitä, että asiat harvemmin sujuvat odotusten mukaan. ”Mä opiskelin niin paljon sitä pääsykoetta varten”, joku itkee äitinsä edessä, ”mä en ymmärrä, miksi se satutti mua tolla tavalla”, eräs karjaisee ystävälleen muutaman viinilasillisen jälkeen, ”älä mene pois”, toinen kuiskaa, kun ovi on jo sulkeutunut, ”sun piti elää vielä vuosia”, lapsi sanoo isälleen yöpöydän päällä.

Saatat ehkä samaistua näihin tunteisiin? Minä ainakin voin.

Sillä uskon vahvasti, että pettymys on lähes väistämätön päätepysäkki lähes jokaisen ihmisen matkalla. Kaikkihan me tuon tunteen kanssa joudumme työskentelemään. Jotkut enemmän kuin toiset, jotkut vähemmän kuin sinä.

Ja se mikä tekee pettymyksestä niin salakavalaa, on juurikin se, että sen ei tarvitse aina syntyä ulkoisesta maailmasta, vaan se alkuperä voi olla helposti omasta toiminnastamme. Toisin sanoen välillä on niin helppo pettyä itseensä. Silloin alkaa piakkoin myös syyttämään itseään, epäilemään omia kykyjään, unohtamaan kaikki ne aikaisemmat saavutuksensa ja miettimään, että ”onko minussa jotain vialla”.

Voimme siis olla pettyneitä siis sekä elämään että siihen, miten elämme. Aika hankala tilanne, vai mitä? Henkilökotaisesti se hetki, jolloin olen ollut eniten pettynyt itseeni, on kun kävin katsomassa mun faijaa viimeisen kerran. Tää oli joulupäivänä pari vuotta sitten. Paksusuolensyöpä oli runnellut sen jo siihen kuntoon, ettei se ollut enää tietoinen muusta maailmasta. Keuhkojen pihinä ja kuumehoureet oli ainoita asioita, mihin se käytännössä pystyi. Ja mä tiesin, että tää tulisi olemaan viimeinen hetki, kun nään sen ”elossa”. Ja nyt ois viimeinen hetki sanoa sille ne sanat, joita en ollut koskaan aikasemmin sanonut.

Mä avasin suuni. Yritin. Yritin. Yritin.

Mutta sitten mä lähdin pois. Sanomatta mitään.

Seuraavana aamuna isä oli kuollut.

Älä käsitä väärin, kyllä mä tiedän, että faija varmasti tiesi, mitä mä oisin halunnut sanoa, mutta totta kai se pyörii edelleen mun mielessä. Ja ainahan asiat ois voinut hoitaa paremmin. Mutta välillä se ei mene niin. Välillä me joudutaan vaan hyväksymään se, mikä on tapahtunut.

Ja juuri tämän tähden nyt on aika esitellä maljojen viitosen ehkä se tärkein sanoma.

Toivo.

Sillä vaikka tässä onkin kyseessä tuo karvas pettymys, sydänsurut ja silkka raivo maailman epäreiluutta kohtaan, niin maljojen vitonen kantaa myös mukanaan muistutusta siitä, että todellinen vahvuus ei ole hyvien aikojen ylläpitämistä, vaan itseasiassa parempaan huomiseen uskomista silloin, kun ei todellakaan jaksaisi tai haluaisi. Sillä sitähän toivo on. Uskoa uskottomuudessa, valoa valottomuudessa ja onnea onnettomuudessa. Ja se on toivo, joka auttaa meitä selviytymään pettymyksistä sekä vastoinkäymisistä, se on toivo, joka auttaa meitä uskomaan rakkauteen vielä yhden kerran, se on toivo, joka pitää meidät pystyssä, kun kukaan muu ei ole paikalla tukemassa, ja se on toivo, joka auttaa meitä muistamaan, että kyllä ne vanhemmat tietää ilman sanojakin.  

Joten älä menetä toivoa, sinä, jota on potkittu päähän, kaadettu maahan, poljettu ojaan, loukattu verisesti, pidetty itsestäänselvyytenä ja kohdeltu kaltoin. Nouse vielä kerran; niinhän sä teet aina. Sillä sä oot vahva, sä oot terästä ja sä et luovuta. Ja mä toivon, että sä myös muistat sen :)

Kohti aurinkoa pettymyksistä huolimatta! Nähdään sitten siellä rannalla, mihin me käveltiin, vaikka kukaan ei siihen uskonut. Kerta toisensa perään.

Tämän päivän toivobiisi on The War On Drugsin Red Eyes. Kuuntele se ja muista, että yö ei kestä koskaan muutamaa tuntia pidempään.

Kahvila-arvostelu:

Espresso House REDI – Kauppakeskus REDI

Täällä Espresso Housella on todella läheinen paikka mun sydämessä, sillä tänne oon tullu erityisesti niinä päivinä, kun tavallinen arkinen elämä on tuntunut liian haastavalta ja oon halunnut hetkellisesti uppoutua mun kirjoittelun ja unelmien pariin. Sen tähden mua ei oikeastaan häiritse se, että täällä on välillä hyvinkin ruuhkaista. Toimiva kahvila, johon pysähtyä kauppakeskuksessa asioidessaan. Tänään tuntui hyvältä ottaa vain tavallinen suodatinkahvi kauramaidolla. Välillä sitä ei tarvitse mitää muuta.

Neljä leijonaa viidestä.