Pitääkö aina olla onnellinen?

Kun Hirtetty tupsahti eteeni, en voinut muuta kuin hymähtää sellaisella sopivalla sekoituksella tyytyväisyyttä ja epäuskoista ärsyyntymistä, sillä tämän kyseisen energian hyväksyminen ja valjastaminen on luultavasti tämän reinkarnaationi haastavin oppitunti.
Ja jonka kanssa edelleen taistelen – myös tätä blogia kirjoittaessani.

Hirtetty on nimittäin se hetki, kun mitään ei tapahdu, tuo väritön aika, jolloin elämän viisarit ovat pysähtyneet, ulkona vallitsee ikuisesti se pisin sekunti juuri ennen auringonnousua ja maailma ei liiku, oikealle, vasemmalla, alas eikä tosiaankaan ylös. Tämä energia on lähetetty työhakemus, jonka vastausta odottaa kuumeisesti, WhatsAppissa odottava viesti, joka on kyllä nähty, mutta johon ei olla vastattu, koepaperin ojentaminen opettajalle, ne matelevat kuukaudet ennen merenrannassa julistettuja häävaloja, tyhjyys ennen esiintymistä satapäisen yleisön edessä, huokaus yrittäessään nukahtaa ja tulevaisuus, jota voi melkein koskettaa, mutta silti sen kuiskausta odottaa.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Hirtetyssä asuu siis kärsivällisyys, kyky antautua universumin hitaaseen liikkeeseen ja luottamus siihen, että välillä elämässä on myös niitä hiljaisia hetkiä.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Hirtetyssä asuvat siis ne energiat, joiden kanssa mä en tule ollenkaan toimeen. Helvetti soikoon.

Jos mä nimittäin jotain olen, niin tunnepohjainen ihminen. Kaikki mitä mä teen, nään, koen ja sanon ovat aina lähtöisin mun tunteista, mun sydämestä. Sen seurauksena kaikki mitä teen, nään, koen ja sanon ovat aina mahdollisimman intensiivisiä, dramaattisia, saippuaoopperoita muistuttavia pyörremyrskyjä, joissa ei ole sijaa jarruille taikka hidasteille.

Jos mä haluan jotain, se pitää mut hereillä, jos mä rakastan jotain, sille palolle ei ole loppua, jos mä kaipaan jotain, sille surulle ei ole päätöstä ja jos mä uskon johonkin, sen ympärille mä rakennan mun maailman. Ylös ja alas, huipusta pohjalle, rannasta vuorelle ja meren syvänteistä kuun tasangoille; näin mun tunnemaailma on aina operoinut – tai ehkä tarkemmin sanoen heilunut kuin humalainen ja hoiperrellut kuin yönsä valvonut aamutyöläinen.

Näin ollen mikään ei siis ole mulle yhtä vierasta, tuntematonta, epämiellyttävää ja karsastusta herättävää kuin tuntea tunteettomuutta. Tuota tilaa maankamaran ja taivaanrannan välissä, tasaista niittyä rotkon ja kukkulan välissä ja sitä perinpohjaista neutraaliutta onnettomuuden ja onnellisuuden välissä.

Odotus, odotus, odotus, antakaa mun jo liikkua! Tik-tak, tik-tak, kello tikittää, onko jo mun vuoro! Haloo, huhuu, onko siellä enää edes ketään! Tällaisia huutoja mä usein kohdistan universumille, kun on se aika, jolloin ei voi muuta kuin olla olemassa.

Vasta parin viimeisen vuoden aikana musta tuntuu, että oon kehittynyt edes hieman paremmaksi työskentelemään tämän energian kanssa. Ehkäpä silmät avaavin kokemus tästä löytyy mun viime vuoden syksystä (2022), jolloin arkinen duuni ja arkinen olemassaolo olivat lähestulkoon ne ainoat kaksi asiaa, josta mun olemassaolo koostui. Ei hektisyyttä, ei vuoristorataa, ei stadionintäyttäviä rakkausballadeja ja ei tosiaankaan odottamattomia kohtaamisia punaisen sateenvarjon alla taikka vegaanisten kahviloiden pehmeillä penkeillä.

Mikä sitten sai mut paremmin omaksumaan tän energian? Kaikessa yksityiskohtaisessa selkeydessään se, että kun mä jälkeenpäin tarkastelin tuota ajanjaksoa, niin mä ymmärrän, että en mä koskaan oikeasti ollut tiettyyn pisteeseen jämähtänyt, syksyiselle puistopenkille jäätynyt. Silloin mä ymmärsin, että mikään tässä elämässä ei todellisuudessa ole koskaan täysin liikkeetöntä. Meidän elämämme, meidän polkumme ja meidän suuntamme vain värähtelee eri nopeuksin eri aikoina. Sillä ilman hitaita hetkiä ei voisi olla niitä rajusti eteenpäin laukkaavia sävähdyksiä, ilman harmautta ei olisi niitä kirkkaita lämpimiä värejä ja ilman kärsivällisyyttä ei voisi olla rohkeutta kehittyä sekä nousta itsensä yläpuolelle.

Ja ilman epäonnea ei voisi olla onnea.
Eli pitääkö sitä aina olla onnellinen?

Ehkäpä ei. Välillä sitä vain pitää olla puolikas tavu sekä virke ilman pistettä ja antaa universumin työskennellä omaa äidinkieltään. Vaikka hitto vie vauhtia nyt siellä… :)

Kärsivällisesti kohti aurinkoa, vai mitä? Kyllä me ajan kanssa sinne päästään, sinä rakas hidas ystäväni ilman pistettä

Nostetaan yhdessä malja hitaudelle ja kärsivälle kärsivällisyydellä Ruusujen Glitchit-biisin tahtiin. Kuunteleppa se ja antaudu hitaudelle. Mut huomenna kyllä mennään taas!

Kahvila-arvostelu:
Marian Konditoria – Kauppakeskus Saari

Tämä pieni ja soma kahvila sijaitsee aivan kotini vieressä, joten sen paras puoli on helposti etäisyys. Tänne on helppo ja nopea tulla istuskelemaan, jos tarvitsen sen vikkelän hengähdyshetken. Hieman miinusta syntyy kyllä valitettavasti siitä, että rauhallisuuden voi unohtaa klo. 12 jälkeen kauppakeskussijainnin tähden, jolloin kaupoissa ravaavien ihmisten määrä alkaa olla jo kaoottinen. Lauantaiaamun kunniaksi otin cappuccinon ja karjalanpiirakan kera munavoin. Aina toimiva yhdistelmä!

Kaksi ja puoli leijonaa viidestä.