Prologi ja Kappale 1.

Siniyön sirpaleet

Omistettu isälleni, jonka perässä kuljen katse taivaassa, äidilleni, jonka sanat pitävät jalkani maassa, sekä teille kaikille särkyneille kanssakulkijoille alla sinisen yön.
Tämä on meille. Heille, jotka tarvitsevat vain sen yhden tekotaiteellisen kahvihetken maanantaiaamuna tai sen yksinäisen bussimatkan sateisena sunnuntaina.

Prologi – Meidät särkevät...

Muistan joskus särkyneeni Vaasankadun ja Kustaankadun kulmassa. Nojasin vasten kovaa ja muhkuraista kerrostalon seinustaa ja seurasin tarkkaavaisesti ympärilläni sykkivää elämää. Kiinnittämättä minuun sen suurempaa huomiota erilaiset ja etenkin erinäköiset ihmiset kulkivat kukin omista syistään silmieni edessä. Iltapäivän lempeä aurinko lämmitti tuota pientä pistettä kaikkeudessa, ja väsymyksestä huolimatta venyttelin erittäin varovaisesti, sillä pelkäsin äkkinäisten liikkeiden häiritsevän tuota Harjussa sijaitsevaa, nuorison rakastamaa ja vanhempien kummeksumaa noin 500 metrin kaistaletta Helsingin kantakaupunkimiljöössä.

Vain muutama tunti auringonnousun jälkeen olin jo tunnistanut liikehtivässä kansassa sen pienen odotuksen, jonka alkava perjantai oli tuonut mukanaan. Tuon pienen voitontunteen selätetystä arjesta ja pitkäveteisestä kuluneesta viikosta.
Tunnistin sen etenkin äänistä, tuosta minua ympäröivästä värikkäästä värähtelystä,
joka sai alkunsa Vaasanpuistikolta, jossa tulevaisuuden hylkäämät ihmisrauniot usein ylläpitivät tuon aukion puhekielisen nimen sopivuutta;
joka jatkui ohi mielikuvituksellisesti tai mielikuvituksettomasti nimettyjen juottoloiden, joissa elämän tai omien valintojen moukaroimat vanhat miehet saattoivat lähestyä vieruspöydässä istuvia vastentahtoisia kuuntelijoita tarinoilla menetetyistä saavutuksista tai ’mukamas’ voittoarpojen raaputuksista;
joka sitten kulki poikki omaa paremmuuttaan julistavien ja vegaanista ruokavaliota kannustavien pienravintoloiden, joissa nykytrendejä seuraavat kiharatukkaiset miehet keskustelivat vasemmistolaisuudesta tai huumeiden laillistamisesta iskulausekuvioiduilla kangaskasseilla varustautuneiden naisten kanssa;
joka viiletti kautta tummahiuksisten ja tummakarvaisten miesten ylläpitämien parturi-kampaamoiden, joissa asiakas saattoi ehkä kummastua omasta kulttuuristaan poikkeavaa puheliasuutta ja ovesta alati matkaavia perhetuttuja;
joka tanssi ympäri kyseenalaisesti verhottujen ja iloista aasialaista päätöstä tarjoavien hierontalaitosten, joiden ovien edessä oli vielä muutama tunti sitten luultavasti kuulunut jalalta toiselle vaihdelleiden keski-ikäisten rasvaprosentiltaan hieman hälyttävien herrasmiesten sydämentykytyksiä;
ja joka lopulta päättyi sisälle tunnelmallisten luovuutta ruokkivien kahviloiden, joissa kauramaidolla höystetty kahvi veti puoleensa niin yksinäisiä kuin lounastaviakin.

Kaikkea tätä liikettä ja värinää katsoessani päästin hiljaisen huokauksen, sillä muun maailman huumasta huolimatta en kyennyt täysin karistamaan sitä sisällötöntä tunnetta, joka oli viime illasta alkaen sävyttänyt elämääni­­. Minuun oli nimittäin iskenyt palava halu kuulua jollekulle oikealle, koristaa tämän kokoelmia, muistuttaa menneistä hauskoista hetkistä ja näkyä vain materialistisen ilon ilosanomana.

Ehkä hän olisi sopiva, mietin kaihoisasti hymyillen nähdessäni kauniiseen kukkamekkoon pukeutuneen vaaleahiuksisen tytön, joka oli solminut hiuksensa punaisella rusetilla. Tulipunaisten huulten koristama hymy kasvoillaan tuo tyttö syleili ripeästi kahta ystäväänsä heidän poistuessaan TukTuk -nimellä maustetusta thairuokapaikasta ja lähti juoksuaskelin kohti Fleminginkatua. Monesti melkein huusin tuon tytön perään, mutta lopulta vain käänsin katseeni omaa pelkuruuttani sättien.

Ehkäpä hän sitten, pohdin nähdessäni ruusukuvioituun mustaan kauluspaitaan pukeutuneen pinkkitukkaisen ja suhteellisen lyhyen nuorukaisen astuvan ulos Kalliohoviksi kruunatusta baarista. Tuolla miehellä oli seuranaan kaksi ystävää, joista toinen muistutti enemmän varjoa kuin lihaisaa ihmistä ja toinen taas tuntui pelkäävän, että jokainen ohikulkija oli mahdollinen varas taikka teloittaja. Varjoihminen ja pinkkitukka kättelivät ja lupauksia onnistumisesta huudellen tuo maailmaa pelkäävä sekä langanvarjo jatkoivat matkaansa kulmani ohi vasemmalle. Tupakan sytyttäen ja rannekelloaan silmäillen näkökenttääni jäänyt nuori mies liikahteli silminnähden kärsimättömänä. Jälleen minun oli vaikea avata suutani, mutta juuri kun olin löytämässä rohkeuteni, valkoinen limusiini, jonka etupeltiin oli taiteiltu kutsuvasti hymyilevä tyttö, pysähtyi toiselle puolelle katua. Tervehtien siniseen pukuun pukeutunutta harmaahiuksista kuljettajaa tuo värikäs ihmisilmestys katosi avoimesta takaovesta kulkuneuvon sisuksiin. Punaisten takavalojen kaikottua käänsin alakuloisesti katseeni oikealle kohti ruuhkaista Helsinginkatua.

Tai sitten he, viimeinen toiveeni kaikui, kun näin kahden nuoren henkilön, joista pidempi kantoi keltaista muovikassia ja joista sirompi siveli kämmenellään reiteensä tatuoitua tiimalasia, nousevan pitkin loivaa katua. Suureksi pettymyksekseni tuo kaksikko kuitenkin pysähtyi juuri ennen tuota kulmaa, jonka olin nyt siunannut uudeksi kodikseni. He tuntuivat huutavan toisilleen, riitelevän jostakin minulle tuntemattomasta asiasta. Siellä täällä katseet kääntyivät kohonneiden äänten suuntaan ja tunsin olevani vielä näkymättömämpi kuin aikaisemmin.

Vilkaisten vielä kerran tuota riitelevää parivaljakkoa hyväksyin apeasti oman epäonneni. Hitaasti mieleeni palasi jälleen eilisilta, kun minut oli tunteettomasti hylätty, viskattu sivuun hetkellisen ilon unohduttua. Silloinkin olin jäänyt huudostani huolimatta yksin, ja tuntien vieriessä tuo yksinäisyys oli tuntunut loputtomalta.
Mutta sitten aurinko oli viimein noussut, ja olin löytänyt ilon muiden olentojen tutkimisesta.
Ja tätä tein edelleenkin; tuossa pienessä pisteessä kaikkeudessa.
Ja tätä tekisin luultavasti huomennakin, sillä kaikesta kurjuudesta huolimatta olin kuitenkin edelleen olemassa.

Mutta sitten jokin hirvittävän voimakas sinkosi minut korkeuksiin.
Ja muistin joskus särkyneeni Vaasankadun ja Kustaankadun kulmassa.

Kappale 1 – Alut ja erityisesti me

Daniel

Daniel tajusi osuneensa johonkin vasta viiltävän räsähdyksen jälkeen. Säpsähtäen hän silmäili ympärilleen, mutta huomattuaan muutaman metrin päässä makaavan pohjasta haljenneen karhulasipullon Daniel tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään, jatkoi matkaansa ja kääntyi kulmasta vasemmalle. Sattumalta alkunsa saanut kohtaaminen oli saattanut hänet epämiellyttävään asemaan, ja harppovat terävät askeleet heijastivat hänen mielialaansa. Aleksis Kiven ala-aste siinsi vaikuttavana ja neuvostoliittolaisena Vaasankadun päässä, mutta Danielin vellovista tunteista ja kyseisen reitin melkein automaattisesta lihasmuistista johtuen ympäröivät rakennukset rekisteröityivät enemmänkin eksistentiaalisina faktoina kuin maamerkkeinä.

Älä koskaan kulje Hesarin kautta, Daniel moitti itseään rikotun moton ja jälkiviisauden tähden. Unicef on ystävä, Ässän pimeä puoli ei!
Metroasemalta noustessaan Piritori oli ollut sinisillä liiveillä varustautuneiden feissareiden valloittama, minkä seurauksena Daniel oli vastahakoisesti päättänyt ainoaksi vaihtoehdokseen kiertää vasemmalta Helsinginkadun kautta. Tämä oli kuitenkin osoittautunut jälleen kerran suuremmaksi pahaksi, sillä Harjukadun risteyksessä Daniel oli kuullut nimeään huudettavan. Tunnistaessaan tuon äänen alkuperän hän oli yrittänyt turvautua ikiaikaiseen ”akuutin kuurouden”-harhautukseen, mutta valitettavasti tämä strategia oli kaatunut Lauran päätökseen ylittää vilkas tie vähät välittämättä näennäisestä liikenneturvallisuudesta taikka vihaisista autojen tööttäyksistä. Vastahakoisesta kohtaamisesta seurannut keskustelu oli alkanut tuiki viattomasti Lauran esitellessä uutta (ja Danielin mielestä sangen mautonta) reisitatuointiaan, mutta pian siihen oli alkanut sekoittua myös vihamielisiä piirteitä, ja ilmeisen Helsinginkadun kirouksen tähden Daniel oli nyt juuri siinä tilanteessa, jota hän oli pyrkinyt välttämään viimeiseen asti.
Älä koskaan sekaannu frendin ja sen ex-muijan eroon, Daniel moitti jälleen itseään.
Sinne meni toinenkin motto…

Kaisaniemen K-kaupasta ostettu muovikassi tärähti ikävästi hänen reidessään sijaitsevaa viikon vanhaa arpea vasten ja Daniel päätyi vaihtamaan mekaanisesti pussia kannattelevaa kättään. Vapautunutta käsivarttaan ravistellen hän kaivoi mustista farkuistaan puhelimen ja vilkaisi kelloa. Lauran verbaalisesta hyökkäyksestä huolimatta ajattaret olivat olleet armollisia. Kätkiessään Samsungin takaisin taskuunsa Daniel tunsi myös kylmän pyöreän metallin kosketuksen sormiaan vasten, ja edessä odottavan koitoksen paino tuntui entistäkin raskaammalta. Kiroillen hän viskaisi tyhjän Marlboro-askin olkansa yli ja ohittaessaan ikuisesti avoinna olevan Stindebinden, jonka sisälmyksissä tai terassilla istuvat samat vanhat naamat olivat varmasti yksi universumin vakioista, hän silmäili kuvajaistaan auringonvalon tummentamista ikkunoista. Vahalla muotoilluiden hiekanväristen hiusten korostamat 24-vuotiaat kasvot tuijottivat takaisin ja kirkkaanvihreiden silmien arvostelevan katseen alla Daniel suoristi punaista t-paitaansa.

Ylittäen ripeästi tiheästi pysäköityjen autojen raamittaman kadun Daniel tervehti kätensä heilautuksella muutamaa pahan päivän tuttua Molotovin terassilla ja suuntasi kohti läheistä R-Kioskia. Kuitenkin juuri ennen kalteroitua ovea hän joutui äkisti jarruttamaan, sillä kimeän kilahduksen saattelemana kaksi epämääräistä hahmoa rymistelivät turvattoman kioskin sisätiloista vähät välittämättä kanssakulkijaystävällisyydestä. Naisella oli punaiseksi värjätty likainen tukka, kulunut nahkatakki ja lahkeista levenevät vanhanaikaiset farkut. Luisevat kasvot olivat hätääntyneet ja vihreällä meikillä ympäröidyt silmät katsoivat vasemmalta oikealle levottomasti. Miehellä oli jalassaan risaiset maastohousut ja päällään vähintään kaksi kokoa liian suuri collegehuppari. Luurankomaisia kasvonpiirteitä korostivat kaljuksi ajeltu päälaki ja sinisten silmien neulanpään kokoiset pupillit. Daniel silmäili tuota epäkohteliasta parivaljakkoa närkästyneenä, ja miehen solvauksista sekä naisen selityksistä päätellen joku oli jossain kohtaa unohtanut tai hävittänyt lompakkonsa. Silmiään pyörittäen Daniel lausui muutamat hiljaiset rukoukset kaikkien muiden paitsi narkkareiden puolesta.

Astuessaan ruuhkaiseen kioskiin pelikoneiden kilinä sekä bussikortin latauspyynnöt olivat vallanneet ympäröivän sosiaalisen tilan. Eräs vanhempi rouva täytti keskittyneenä viidettä lottokuponkiaan. Rakennusmiehen vihreisiin liiveihin ujuttautunut mies yritti taiteilla kainaloonsa viidennen vihreän Kukon. Kaksi nuorta tyttöä pohtivat vaikeaa valintaa Tuplan ja Twixin välillä. Nahkaliiviin ja purppuraan hihattomaan ahtautunut noin 16-vuotiaalta vaikuttava teinipoika seisoi limupullohyllyn edessä ja asetteli paremmin takataskustaan roikkuvaa punaista huivia. Vihreään toppatakkiin pukeutunut ukko poimi lompakostaan kolikoita ja laski niitä kassapöydälle levitettyjen arpojen viereen sillä raivostuttavalla hitaudella, johon vain yli 70-vuotiaat eläkeläiset tuntuivat kykenevän.  

Asettuen jonossa seuraavaksi Daniel oli jollakin tasolla ehtinyt jo toivoa näkevänsä Larin suorittamassa virheellisiä laskutoimituksia valvotun yön ja krapulan jälkipyykkinä. Sillä siitäkin huolimatta, että hänen mielestään niin kutsuttujen ”dokataan, kun tavataan”-tuttujen kanssa selvinpäin keskusteleminen oli lähes aina sanattoman kiusallista, Daniel olisi tuolloin mieluummin kohdannut vaikkapa sata kaljakaveria kuin hänen edessään odottavan epätietoisuuden ja katsekontaktin välttelyn. Silmiin katsomatta ja vaivautuneesti mumisten Daniel pyysi Larin väsyneiden kasvojen sijaan Marlboron punaista askia vaaleatukkaiselta tytöltä, joka oli solminut hiuksensa punaisella rusetilla. Ilmeisesti työvaatteiden vaihto oli tapahtunut kiireessä, sillä sen rinnuksissa roikkuva nimilappu oli unohtunut väärinpäin. Oikealla tai väärällä puolella ei kuitenkaan ollut Danielille mitään väliä; olihan hän jo kuukausia sitten painanut mieleensä punaisella tussilla raapustetun nimen.

Harmaat silmät välkkyivät iloisesti Kiiran hymyillessä Danielille, ja alaselkään ulottuva ponihäntä liehahti valloittavasti sen käännähtäessä ammattimaisesti tupakkahyllyn puoleen. Pentagrammia kuvaava riipus kilahteli melodisesti, ja tahtomattaankin Daniel näki mielessään jälleen niitä helvetin syksyisiä iltakävelyitä ja kalliita vuosipäiväravintoloita, mutta luojan kiitos tuo ajatusvirta katkesi hentojen sormien poimiessa 10 euron setelin kassatiskiltä. Hymy yhä huulillaan Kiira kiitti iloisesti, asetti vaihtorahat ojennetulle kämmenelle ja hyvästeli punastuneen Danielin, joka suuntasi ripeästi kohti ulkona odottavaa vapautta.  

Kahden ärhäkästi poltetun tupakan jälkeen Daniel näppäili ovikoodin Vaasankatu 20 B:n edessä, pörrötti tukkaansa vielä viimeisen kerran, piteli ovea kenkänsä kärjellä, poimi maassa lepäävän muovikassin ja sisään astuessaan toivoi onnen olevan viimein hänen puolellaan. Jo ensimmäisellä portaalla Daniel kuitenkin kuuli jo pauhaavan Dingon ja kirosi hiljaa Helsinginkatua ja R-Kioskin rusettitukkaista Kiiraa.

Tara
Tara makasi olohuoneen lattialla raajat levällään ja tutki kivisessä katossa esiintyviä muotoja. Ismo Alangon Taiteilijaelämää oli ehtinyt kertosäkeeseen jo toistamiseen; pienet toisistaan riippumattomat halkeamat sekä kohoumat muodostivat kaaoksesta Mellerin paksut viikset ja väsyneet silmät ”sinne”, Morrisonin kiharat hiukset sekä läpitunkevan katseen ”tänne”, Einon likaisen tukan tai ilmeettömän ilmeen ”tuonne”. Viinipullosta alkunsa saanut roiske kuvasti selkeästi LSD-lappukuviota ja suutuspäissään heitetty pensseli oli maalannut sinisen ekstaasipillerin vasempaan nurkkaan. 

Tupakan sytyttäen Tara pohti, millaisen kuvan tulevat sukupolvet tulisivat hänestä näkemään katoissa, paahtoleivissä, hiekassa tai mahdollisesti virtsatahroissa. Näkisivätkö he ensimmäisenä mustat alaselkään asti ulottuvat luotisuorat hiukset, kissamaisesti kiiluvat siniruskeat silmät taikka sitten ruusutatuoinnin hänen kaulassaan, jonka mukaan hänen ensimmäinen levynsä ”Ruusutatuoitunainen” olisi tietenkin sitten joskus nimetty. Liitettäisiinkö hänet ikonisesti punaiseen silkkikylpytakkiin, joka tälläkin hetkellä pehmensi viileää puulattiaa hänen allaan, vai olisivatko kenties ne pitsiset alushousut, joiden saumassa Chesterfield-aski lepäsi vasten hänen litteää vatsaansa, se mieleenpainuvampi vaihtoehto parrasvalojen näkökulmasta.

Kun kuvainnollinen viimeinen lumi peitti maan, Tara karisti tupakkansa Ikeasta ostetun sohvapöydän reunalle strategisesti aseteltuun Koff-tölkkiin, haukotteli äänekkäästi ja valitsi seuraavan kappaleen puhelimestaan. Billy Joelin Piano Manin bluestyylisen alun kajahdettua soimaan Hermannin kierrätyskeskuksesta ostetuista tornikaiuttimista Tara käveli olohuoneen poikki pieneen keittiöön, poimi itselleen vähiten likaisen muumikupin tiskaamattomien tiskien seasta ja kaatoi itselleen jo tovin pannussa seissyttä laihanoloista kahvia. Sitten hän tanssahteli huuliharpun tahdissa vastakkaisella seinällä sijaitsevalle ikkunasisennykselle, huitaisi sivuun lukuisat hänen nimiinsä osoitetut Kela- sekä perintäkirjeet ja avasi ikkunan, joka ainakin Danielin mukaan kaipasi kipeästi kevätsiivousta jo vähintään kolme kevättä sitten.

Vetäen syvään henkeä Tara nautti sisään virtaavasta raittiista ilmasta. Sisäpihalla alakerran mukava rouva, jonka ruokakasseja hän oli usein tarjoutunut kantamaan, ripusti vitivalkoista lakanaa yleiselle pyykkinarulle. Puisen pihapöydän keskelle kuivunut oksennus muistutti neljännestä kerroksesta katsoen modernia taideteosta. Kuluneesta viikosta täyttyneen avonaisen sekaroskalaatikon löyhkä ylsi kuumassa kesäilmassa hänen sieraimiinsa kolmanteen kerrokseen asti.

Taran yhä hymistessä kiinteistökirjailija Paulin sekä laivastoon värväytyneen Davyn tahdissa karvainen poski hankautui yllättäen hänen kyynärpäätään vasten ja Chrono ylitti jäntevästi ikkunalautaa kansoittavat kahvikuppi- ja käsivarsiesteet.
– Yes, they're sharing a drink they call loneliness, Tara hyräili sointuvalla äänellään lukuisista karaokeilloista tuttua melodiaa ja painoi kahvikuppinsa hellästi vasten valkoruskean kissan päälakea. – But it's better than drinkin' alone. Oh, la-la-la-la…
Helsingin eläinsuojeluyhdistykseltä adoptoitu 3-vuotias kolli, jolla oli merkillisen pitkä häntä, maukui vastaukseksi ja Tara tunsi ymmärtävänsä, miksi myös Michael Monroe suosi kissoja. 

Nepattuaan loppuun palaneen tupakan ikkunasta Tara talsi hintelä nelijalkainen sylissään olohuoneen nurkassa olevalle kissanlinnalle ja laski Chronon ainoan tupaantuliaisista selviytyneen tornintason huipulle. Kiitokseksi hän sai silmäiltäväkseen kohotetun takamuksen ja kynsien teroituksesta syntyvän rauhoittavan rapinan.
– I see you, Frodo, Sauron julisti Tara käheällä äänellä. 

Lisättyään hieman papanoita lattialla oleviin kissankippoihin ja suotuaan Chronolle viimeisen hännäntyven rapsutuksen Tara käveli kaatamaan itselleen toisen kupin köyhän ihmisen mustaa kultaa. Kyynärpäät tiskipöytää vasten hän avasi Ilta-Sanomien sovelluksen puhelimensa näytölle ja ryhtyi selaamaan päivän kuumimpia uutisia. Poliitikkojen skandaaleja, kiristyneitä kansainvälisiä suhteita, epäterveellisiä ruokia, nuorison keskuudessa leviävä uusi muuntohuume ja Tuomas Enbusken kolumni jälleen jostain, mikä oli yhteiskunnassa väärin tai perseestä. Otsikon perusteella vain yksi artikkeli oli klikin arvoinen, mutta äkillinen WhatsAppin kilahdus vei Taran huomion nopeasti toisaalle. Viestin luettuaan hän katsahti vaistomaisesti huoneeseensa, jossa isin ostama akustinen kitara edelleen odotti lavalle pääsyä.
– A-F-G-C-A, hän toisti kaihoisasti menneisyyteen unohtuneena.
Tuttuun tapaan Dingon Perjantai alkoi pian säestämään Taran kaukaisia muistoja.

Illu
– Rynnäkköön, Illu karjaisi komennon alaisilleen.
Ankaran koulutuksen myötä iskostunut ehdoton kuuliaisuus komentotietä kohtaan aktivoi juoksuhaudoissa kyyhöttävien sotilaiden motoriikan pelosta huolimatta, ja 3. jääkärikomppanian viimeiset elonjääneet huomasivat pian nousevansa pitkin puisia tikapuita kohti konekivääritulen täyttämää peltoa, jonka eteläistä sivua oli vielä kolme vuorokautta sitten puolustanut 150 omasta kuolemattomuudestaan varmaa taistelijaa.

Jo vuoden kestänyt järjetön sota oli opettanut Illun hyväksymään uhraukset ja menetykset, mutta ensimmäisen kuolinhuudon hukkuessa keskitetyn tulen hirvittävään väistämättömyyteen, nuori kapteeni puristi kätensä nyrkkiin kiroten sekä vihollisen ehdotonta ylivoimaa että tiedustelun täydellistä epäonnistumista varoittaa siitä. Lukemattomien taisteluiden veteraanina Illu oli nähnyt alaistensa kuolevan ja kituvan, mutta tämä operaatio oli ylittänyt raakuudessaan ja kauheudessaan kaikki aikaisemmat ennakko-odotukset. Moninkertaisesti luultua suurempi vihollinen oli päivien ja öiden kuluessa pienentänyt Illun komennukseen määrättyjen sotilaiden lukumäärän alle kolmeenkymmeneen, ja päättymättömältä tuntuva tulitus oli silponut aikaisemmissa hyökkäysyrityksissä kaatuneet maanpuolustajat muodottomiksi suolten sekä lihamassan möykyiksi. Juoksuhautoihin tai sen läheisyyteen elämänsä päättäneet oli kerätty pragmaattiseen joukkohautaan, jonka Illu oli määrännyt kaivettavaksi toisen yön jälkeen, ja vakavasti haavoittuneet oli aluksi pidetty hiljaisina morfiinilla ja sen loppuessa luodilla.

Viimeisenkin sotilaan kadottua yllä odottavaan huutojen ja räjähdysten helvettiin lukuisilla arvomerkeillä ja kunniamaininnoilla palkittu nuori upseeri lausui hiljaisen rukouksen ihmiskunnan puolesta ja juhlallisesti seurasi joukkojaan odottavaan tuhoon. Vahvistusten oli luvattu saapuvan vuorokausi sitten, mutta tuntien vieriessä Illu oli arvokkaasti hyväksynyt, ettei kukaan heistä tulisi näkemään seuraavaa sarastusta. Kuoleman ollessa taattu kunniakkaasti loppuun asti taisteleminen oli tuntunut paremmalta vaihtoehdolta kuin koiran tavoin ojaan yksitellen hautautuminen.

Kuitenkin juoksuhaudan reunan ylittäessään Illu ei voinut kuin epäillä valintaansa, sillä edessä siintävä silmittömän teurastuksen horisontti sai hänet hetkessä kyseenalaistamaan Jumalan, ihmiskunnan ja elämän. Räjähdysten sokaisemana ja laukausten kuurouttamana hän silti rynnisti eteenpäin vannoen vievänsä mukanaan edes yhden vihollisen.

Ja sitten luoti lävisti nuoren kapteenin kypärän. Siitä syntyvä ääni muistutti visailuohjelmassa oikeasta vastauksesta syntyvää kilahdusta.

…

Illu avasi silmänsä ja kuunteli. Toinen kimeä kilahdus sai hänet nousemaan huokaisten kuluneelta nahkasohvalta, väistämään pöytänä toimivaa valkoista puutuolia ja kävelemään piironginlaatikon päälle sijoitetun vanhan mikroaaltouunin luo. Hetken kuluttua Illu palasi parven alle sijoitettuun ”olohuoneeseen” toisessa kädessään höyryävä valmisruokamakaronilaatikko ja toisessa tiskipöydältä poimittu likainen haarukka. Televisionsa myytyään Illun ruokailuviihde oli vaihtunut iänikuisista reality-ohjelmista ja komediasarjoista pikavipillä ostetun Honor 8X:n 6,5 tuuman näytölle, jonka usein täyttivät erinäiset YouTube-supertähdet.

Caddicaruksen paksu brittiaksentti kaikui pienessä 24 neliön yksiössä ja huonekaluttomat seinät sekä alaston lattia ehostivat vallitsevaa akustiikkaa olemattomuudellaan. Nielaisten ensimmäisen haarukallisen Illu lisäsi volyymia, kunnes Kurvista kantautuvat äänet hukkuivat ensimmäistä Crash Bandicootia koskevan humoristisen videoarvostelun alle. Matkien Caddicaruksen puhetyyliä sekä intonaatiota Illun onnistui imitoimaan sarkastista videopeliarvostelijaa virheettä:
– Or as my girlfriend used to call it; Cash Banooca!
Itsekseen naureskellen hän otti kulauksen lattialle unohtuneesta vesilasista ja jatkoi hiljaista ruokailuaan.     

Avonaisesta ikkunasta huolimatta kuuma ruoka sai Illun hikoilemaan. Lyhyeksi ajettua tukkaansa sipaisten ja ohuiden käsivarsien tyvessä olevia kainaloita nuuhkaisten hän joutui vastahakoisesti hyväksymään myös suihkun tarpeellisuuden. Kuitenkin ennen pieneen vessaan ahtautumista Illu laski tyhjän muoviastian lattialle, lukitsi puhelimensa, kaivoi sohvan pehmusteiden välistä pienen vaa'an ja punnitsi eilen Huopalahdesta noudetun pienen pussin valkoisen sisällön vielä kertaalleen. Lukeman ollessa edelleen tyydyttävä Illu hieroi ajattelematta sieraimiaan, vaikka ne olivat olleet kivuttomat jo kolmen kuukauden ajan.